Beta: Ciffie Finistä
Pairing: Donatien/Virginie
Genres: angst, historiallinen pukudraama, one-shot
Disclaimer: Omistan kaikki oikeudet tähän tekstiin.
Summary: Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.
A/N: Aikakausi -haaste, Louis XV:n aikakausi
Miniatyyrivaltakunta
Erään hiljaiseloa viettävän ranskalaiskylän asukkaat säätyläisistä maatyöläisiin olivat olleet kuohuksissa siitä päivästä lähtien, kun he olivat kuulleet Chereden markiisin perheineen tulevan maalle. Perheen ei olisi kuvitellut olevan tulossa maalle, sillä he olisivat voineet olla Pariisissa, Versailles’ssa tai muualla. Suunnilleen viikon kuluttua kylään johtavalla tiellä nähtiin kahdet vaunut; kullatut neljän valkoisen hevosen vetämät karossit, joihin oli maalattu Chereden markiisin vaakuna sekä vaatimattomammat vaunut, joissa markiisin kamaripalvelija ja markiisittaren kamarineito matkasivat. Vaunut herättivät huomiota. Ihmiset koettivat jopa nähdä vilauksen noista neljästä aristokraatista - etenkin monsieur ja madame de Cheredestä. Aviopari oli tietoinen maalaisten paheksunnasta, koska markiisi oli kopean elostelijan maineessa, ja markiisitar oli ollut itsensä kuningas Louis XV:n lyhytaikainen rakastajatar. Edes paheksuttava käytös ei ollut mitään sen rinnalla, että markiisi ja markiisitar olivat ylimielisiä, uskonnosta piittaamattomia ateisteja.
“Voi näitä maalaistolloja, Donatien”, markiisitar tuhahti Chereden linnan häämöttäessä tien päässä suurena ja vaikuttavana. “Herätämme heissä aina yhtä mittavaa paheksuntaa.”
Donatien de Moralle väläytti vinon hymyn vaimolleen. “Moukkien arvostuksella ei ole eikä tule olemaan merkitystä - älkää unohtako sitä, Satine ja Dominique”, hän sanoi kaksosille, jotka istuivat Nounounsa kanssa vastapäisellä istuimella.
“Muistamme toki, isä”, kaksoset vakuuttivat.
Vaunut pysähtyivät hetken päästä linnan pääoven eteen, ja smaragdinvihreään livreeseen pukeutunut lakeija kiirehti auttamaan heidät vaunuista. Keski-ikäinen hovimestari lähti astelemaan perheen luo yhtä pönäkkänä ja tärkeilevänä kuin maalaistalon pihalla tepasteleva kukko. “Päivää, herra markiisi ja rouva markiisitar”, hovimestari tervehti mielistelevästi.
“Päivää, Mercier.”
“Kuinka kauan olette ajatelleet asustaa linnassa?” Mercier tiedusteli.
Markiisi heilautti hoikkaa kättään. “Emme ole varmoja, Mercier. Kenties viikon tai pari?”
“Toivottavasti tulette viihtymään.”
“Se jää nähtäväksi”, markiisi lausahti tarjotessaan käsivartensa vaimolleen kaksosten seuratessa Nounoun kanssa vanhempiaan sisätiloihin.
Hieman myöhemmin markiisi katseli ikkunan ääressä linnan kukoistavassa puutarhassa leikkiviä kaksosia, joiden pronssinruskeat kiharat hulmusivat tuulessa auringon kultaamina. Valkoisiksi puuteroiduilla kuulailla kasvoilla vilahtava hymy oli ihmeen lempeä, suorastaan isällinen. Virginie de Moralle tuli miehensä luo.
“Lapset näyttävät ainakin viihtyvän täällä, mon chéri”, Virginie totesi naurahtaen. “Ehkä voisimme nauttia maalaisidyllistä tavallista kauemmin?”
“Ehkäpä”, Donatien vastasi pehmeästi ennen kuin hänen täyteläiset huulensa painuivat Virginien punatuille huulille häneen kietoutuneiden käsivarsien vetäessä miestä lähemmäs.
***
Madame de Moralle pisti vahingossa itseään neulalla sormeen kehottaessaan äänekästä lapsikatrastaan pitämään pienempää ääntä. Hän puhalsi pistävää etusormeaan ennen kun keskittyi uudelleen varsipistoihin. Kaksi peräkkäistä sadepäivää olivat pakottaneet riehakkaita sisaruksia pysyttelemään pienen talon ahtaissa sisätiloissa, mikä sai madame de Morallen huokailemaan harmistuneena.
Herrainhuoneeseen sulkeutunut monsieur de Moralle tuli huoneeseen ja istahti vaimonsa seuraksi kuluneelle sohvalle.
“Donatien-serkku on kuulemma täällä perheineen”, monsieur de Moralle virkkoi. Hän ja markiisi olivat pikkuserkuksia, vaikka sukulaisuutta oli vaikea arvata päällisin puolin. Veistokselliset, ehkä liiankin kauniit piirteet omaava pitkä ja hoikka markiisi oli todella hienostunut toisin kuin lihava, kömpelö ja punakkakasvoinen monsieur de Moralle.
“Kaikki puhuivat heidän tulostaan jo ennen heidän ilmestymistään”, ompeleva madame sanoi. “Heistä tunnutaan juoruavan missä tahansa.”
“Vaimo, vaimo!” monsieur de Moralle hohotti taputellen pulleaa, entistä isompaa vatsaansa. “Totta kai sellaisista ihmistä juorutaan, mutta mitäpä me siitä? Herkkuja notkuvan ruokapöydän antimia minä lähinnä ajattelin, Henriette.”
“Mutta Alphonse, ajatteletko sinä muuta kuin syömistä?” madame de Moralle torui. “Ei ole tahdikasta käyttää markiisin ja markiisittaren vieraanvaraisuutta tuolla tavalla hyväksi.”
“Ei tietenkään! Kuka sellaisesta on ylipäänsä puhunut?” aviomies kysyi viattomaan sävyyn. “On aivan luonnollista haluta viettää aikaa sukulaistensa kanssa.”
“Voi sinua!”
***
“Tulkaa jo, niin pääsemme lähtemään Chereden linnaan!” madame de Moralle kutsui kapean portaikon alapäästä. Neljä lasta tuli juosten alakertaan, mutta kaksitoistavuotias Yves laskeutui vastahakoisesti portaita. Lapset näyttivät kuluneista vaatteistaan huolimatta oikein suituilta ja edustuskelpoisilta.
“Onko minun ihan pakko tulla mukaan, mama?” jurottava Yves nurkui. “Enkö minä voisi jäädä kotiin Pierretten ja pikkusisarusten kanssa?”
“Höpsis, mon chéri”, madame de Moralle sanoi. “Tuskin sinä ajattelet enää noin, kun pääset leikkimään Satinen ja Dominiquen kanssa.”
Poika tuhahti luoden kaihoisan katseen yläkerran portaikon suuntaan. Yves kohautti jäykästi hartioitaan suunnatessaan laahustavat askeleensa pihalle, jossa markiisin eli ‘Donatien-sedän’ lähettämät vaunut odottivat heitä. Hän oli suhteellisen varma, ettei markiisi ollut lähettänyt kovin mielellään omia vaunujaan hakemaan viittä kiljuvaa kakaraa eikä pikkuserkkuaan vaimoineen. Malvanvärisellä brokadilla verhoillut vaunut olivat ensinnäkin liian hienot köyhien sukulaisten kuljettamiseen. Tarpeeksi hienot ja kalliit jopa kuninkaan vaunuiksi. Pienempi Alphonse, Henri, Marie ja Juliette olivat ihastuksissaan saadessaan matkata kuninkaallisen näköisissä vaunuissa. Tytöt lörpöttelivät tuntevansa itsensä ihan oikeiksi prinsessoiksi, vaikka Marien ja Julietten kaltaisista tukevista ja pisamakasvoisista maalaistytöistä ei olisi saanut prinsessoja tekemälläkään.
“En malta odottaa että näen taas Satinen ja markiisittaren!” Juliette kailotti.
“Oi! Ja minä en malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä heillä on päällään!” Marie säesti rasittavan pirteästi.
Yves olisi halunnut potkaista tai läimäyttää molempia tyttöjä, jotta Juliette ja Marie olisivat sulkeneet edes hetkeksi suunsa. Hän muisti aina huonot lähtökohtansa joutuessaan olemaan tekemisissä upporikkaan ja kopean Chereden markiisin sekä tämän yhtä koppavan markiisittaren ja avioparin lasten kanssa. Hän, Yves ei ollut edes Chereden markiisin köyhä sukulainen, vaan pelkkä nimetön löytölapsi, jonka monsieur ja madame de Moralle olivat ottaneet hyvää hyvyyttään perheeseensä. Yvesistä siinä oli jotain outoa, koska hänen kasvattivanhemmillaan oli ollut jo ennestään neljä omaa lasta ruokittavana ja vaatetettavana. Myöhemmin perheen lukumäärä oli kasvanut vielä kolmella Robertin, Prudencen ja Marietten synnyttyä.
Chereden linna näytti jo ulkoa käsin kuninkaan linnalta koristeellisine julkisivuineen ja siipirakennuksineen. Puutarhassa kasvoi sellaisia kasvilajeja, joita he eivät olleet välttämättä nähneet edes kuvissa. Hiljakseen solisevat suihkulähteet kiinnittivät hontelorakenteisen Alphonsen huomion veljen kömmittyä vaunuista, mutta tämä ei saanut ihastella niitä kauemmin, koska äiti käski tätä seuraamaan heitä muita. Komeaan livreeseen pukeutunut pitkä ja salskeahko lakeija johdatti heidät leveitä käytäviä pitkin linnan musiikkihuoneeseen. Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.
“Serkkunne perheineen, herra markiisi”, lakeija ilmoitti.
Markiisi nyökkäsi alentuvasti vaivautumatta kiittämään lakeijaa. “Kas, serkku”, markiisi tervehti venytellen.
Suuren Cembalon ääressä istunut Dominique oli lopettanut hetkeksi soittonsa.
“Soita toki loppuun”, pojan isä kehotti.
“Hyvä on, isä”, Dominique sanoi ja laski kätensä uudelleen koskettimille. Cembalon melodiset soinnut täyttivät taas musiikkihuoneen markiisin pojan jatkaessa. Hän soitti ihmeen taitavasti kymmenenvuotiaaksi pikkupojaksi antaessaan musiikin kuljettaa itseään mukanaan. Moni aikuinenkaan ei olisi pystynyt samanlaiseen suoritukseen. Dominique nousi kumartamaan sirosti perheelleen kappaleen päätyttyä, ja nämä taputtivat hänelle.
“Soitit jälleen poikkeuksellisen hyvin, vaikka olitkin tuonut kappaleeseen jotain omaa”, markiisi kehui huvittuneena, vähemmän ylimielisenä ja etäisenä.
“Tuskin se haittaa?” Dominique naurahti paljastaen uskomattoman valkoiset hampaansa. “Minusta se vain kuulosti paremmalta muunneltuna.”
“Totta kai taitelija saa ottaa pieniä vapauksia”, markiisi sanoi isälliseen sävyyn. Markiisitar Virginie leyhytteli norsunluista viuhkaansa, johon oli maalattu kaunis maisema, ja Satine pyöritteli korkkiruuvikiharaa sormensa ympärille. Chereden linnan kullassa kylpevät de Morallet olivat hämmästyttävän kauniita vangitessaan jollain yliluonnollisella tavalla muiden läsnäolijoiden huomion. Kreikkalaisten jumalten patsaat näyttivät heidän rinnallaan kömpelöiltä, kirveellä veistetyn näköisiltä ja vähemmän eteerisiltä. Markiisi Donatien muistutti suuresti kaksosia, joilla oli samanlaiset mantelinmuotoiset turkoosit silmät ja kullanruskeina ja vivahteikkaina säihkyvät luonnonkiharat. Valkoisiksi puuteroidut kasvot sekä kultakirjailuin koristellut hovikelpoiset vaatteet eivät tehneet kauniskasvoista markiisia liian naismaiseksi.
Markiisitar oli ehkä heistä lumoavin. Hän oli pitkä ja sopivan muodokas nainen, jonka valkoinen, sinisuoninen povi kohoili rehevänä ja korkealle kiristettynä nelikulmaisen kaula-aukon keskeltä. Hoikan joutsenkaulan ympärille kiedottu timanttikaulakoru kimalsi kristallikruunuja kirkkaampana. Hienopiirteisiä, timantinmuotoisia kasvoja oli somistettu raikkaalla punalla, lyijykammoilla, valkoisella puuterilla ja poskeen liimatulla kauneuspilkulla. Hivenen kissamaisten silmien safiirinsininen väri oli omalla tavallaan yhtä syvää kuin hänen aviomiehensä ja lastensa silmien turkoosi. Kullanvaaleat kiharat oli kammattu sileältä otsalta päälaelle nousevaksi helmin ja tekoruusuin viimeistellyksi puuteroimattomaksi hiuslaitteeksi. Yves piti sittenkin markiisittaren jäänsinisestä satiinileningistä sen anteliaan kaula-aukon ansiosta…
Rouva markiisittaren mairea ääni oli kuin Yvesin niskaan kaadettua jääkylmää vettä. “Lounas tarjoillaankin kohta”, aatelisrouva totesi. “Te lapset voittekin mennä saman tien kouluhuoneeseen, koska te tulette syömään siellä.”
Yves irvisti rumasti markiisittarelle. Niinpä tietysti; porsastelevilla lapsilla ei ollut mitään oikeutta tulla syömään saman pöydän ääreen aikuisten kanssa. Markiisittaren ja markiisin ei täytynyt nyrpistää suoria neniään kuin isälle ja äidille. Markiisittaren lausahdus taisi olla viimeinen naula hänen arkkuunsa.
***
Juliette ja Marie seurasivat Satinen kintereillä kuin varjot. Tytöt näyttivät kolmelta pieneltä salaliittolaiselta seisahtuessaan kullattujen pariovien eteen. Satine oli avaamaisillaan ovet, kun Marie tarrasi pullealla kädellään tytön silkkileningin hihaan. “Onko - onko meidän turvallista mennä äitisi huoneisiin?” Marie tivasi kärkkääsi.
Satinen pieni nenä nyrpistyi kuin itsestään. “Miksei olisi? Mama ja papa ovat ulkona kävelemässä teidän vanhempien kanssa”, tyttö sanoi kuivalla äänellä. “Mitä te emmitte? Tehän olette aina halunneet nähdä maman huoneet vaatevalikoimineen.”
Sisarukset tirskahtivat hermostuneina. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton heistä, joten he astuivat Satinen johdattamina markiisittaren vastaanottohuoneeseen, jossa kaikki oli vaaleanpunaista ja valkoista kultaisia yksityiskohtia lukuun ottamatta. “Tännepäin”, Satine kehotti terävään sävyyn avatessaan toiset ovet, jotka veivät mamaksi kutsutun jumalattaren makuukamariin. Tämänkin huoneen väriskaala muodostui vaaleanpunaisesta ja valkoisesta. Sisaruksilta pääsi ihastunut huudahdus heidän pysähtyessään oven suuhun.
Markiisittaren makuuhuone oli… sille ei ollut muuta sanaa kuin fantastinen tai prinsessamainen. Julie ja Marie rakastivat vaaleanpunaista; kuvitella että Chereden markiisitar sai herätä tämän vaaleanpunaisuuden keskeltä ollessaan linnassa. Simpukanmuotoinen loistovuode oli leveimpiä sisarusten näkemiä ja upottavan pehmeältä vaikuttava. Juliette hipaisi varovasti brokadista valmistettua baldakiinia, joka oli täsmälleen samaa kangasta kuin lattiaa hipovat ikkunaverhot ja päiväpeite. Marie puolestaan istuutui seinustalle sijoitetun pitkän pukeutumispöydän ääreen tutkimaan kiinnostavia kaunistautumistarvikkeita. Oli valkoista puuteria, punavärejä poskille, huulille ja luomille, lyijykampoja ripsille ja kulmakarvoille, rasiallinen kauneuspilkkuja, eksoottisia parfyymeja, hopeisia harjoja ja kampoja, ruusukkeita, hiussolkia, lippaissaan olevia massiivisia ja vähemmän massiivisia koruja tuomassa mieleen Tuhannen ja yhden yön -tarinoiden suunnattomat rikkaudet.
Satine oli tullut pukeutumispöydän ääreen kerskumaan ja katsomaan, että Marie laittoi varmasti kaiken oikeille paikoilleen. “Sinä näitkin maman korukokoelman. Eikö olekin upea?”
“On, on”, Marie mumisi vastaukseksi keksimättä muuta sanottavaa.
“Kaikki maman korut eivät edes ole tässä. Arvokkaimmat ovat varmaan kassakaapissa.”
“Ai.” Marie ja huoneessa kiertelevä Juliette eivät olisi osanneet kuvitella yhdellä naisella olevan vielä arvokkaampia koruja.
Juliette sai seuraavaksi osansa Satinen sinivihreästä haukankatseesta tytön tullessa tarkistamaan, ettei päiväpeitteessä ollut rypyn ryppyä ja ettei esimerkiksi kiillotetuilla puupinnoilla ollut kavaltavia sormenjälkiä. “Kaikki on niin kuin pitääkin”, kullanruskeahiuksinen tyttö alentui myöntämään. Viimein he menivät huoneen yhteydessä olevaan pieneen, kopperomaiseen huoneeseen, jonne pääsi seinäpaneeliin kätketyn oven kautta. Koppero kuului markiisittaren kamarineidolle. Palvelijattaren omat vaatteet riippuivat joko seinään kiinnitetyissä vaatenauloissa tai ne oli laskostetettu näkymättömiin sängyn alle työnnettyyn matka-arkkuun. Kopperossa olevat markiisittaren vaatteita sisältävät vaatekomerot saivat ankean huoneen vaikuttamaan entistä ahtaammalta.
Satine avasi yhden komeron oven ja viittasi sisaruksia tulemaan lähemmäs. Hän otti mintunvihreän brokadileningin esiin, piteli pitsein, ruusukkein ja pisaranmuotoisin helmin koristettua ‘prinsessapukua’ edessään ennen kuin luovutti sen sisarusten tarkasteltavaksi. “Olkaa sitten varovaisia. Jos yksikin ruusuke irtoaa, saamme korvapuustia - tai ainakin minä saan.” Leninki ei jäänyt ainoaksi Satinen esittelemäksi ihanuudeksi, sillä sisarukset pääsivät hypistelemään Chereden markiisittaren kenkäpareja, viittoja ja hattuja.
“Meidän pitäisi lähteä”, Satine ilmoitti jonkin ajan päästä sulkiessaan päivänvarjon. Kaikella hauskalla oli tapana loppua ennen aikojaan.
***
Satine syöksähti lehmuksen oksaan kiinnitettyä keinua kohti kannatellen äidiltään saamaa päivänvarjoa, jota hän oli esitellyt ylpeänä Juliettelle ja Marielle. Sisaruksista oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa uskollisia hovineitejä, jotka toteuttivat Satinen ja Dominiquen pienimmätkin toiveet. Kaksosten toistaiseksi lapsekas lumovoima ja magnetismi tehosivat ainakin de Morallen katraaseen, sillä he saivat paistatella huomion keskipisteenä. Olla aurinkoprinssi ja aurinkoprinsessa. Tytöt, Henri ja Alphonse nauroivat Dominiquen varhaiskypsille sukkeluuksille.
“Antakaa minulle vauhtia!” Satine hihitti. “Haluan että tuntuu siltä kuin lentäisin!” Juliette ja Marie kiirehtivät toteuttamaan aurinkoprinsessansa käskyn.
Yves nojasi lehmuksen paksuun runkoon ylettömän happamana ja ärsyyntyneenä kymmenenvuotiaan pikkutytön keimailuun. Satine olisi parin vuoden päästä entistä hempukkamaisempi ja naimaikään ehtiessään yhtä kokenut kuin keskiverto portto, aatelisportto. Tytön olisi pitänyt ärsyttää häntä kaksoisveljeäänkin enemmän, mutta pelkkä Dominiquen läsnäolo sai Yvesin tärisemään raivosta. Hän vihasi Dominiquen tapaa heilauttaa päätään taaksepäin, vihasi tämän pehmeän rietasta tulevan naistenmiehen ääntään, vihasi herkkiä enkelinkasvoja ja kalliita vaatteita, joihin monenkaan lapsen vanhemmilla ei ollut varaa.
Taivaan äkillinen tummanharmaa synkkyys kuvasti oivasti Yvesin mielialaa.
“Äh! Täällä alkaa sataa!” Satine nurkui pienten sadepisaroiden osuessa hänen nuken kasvoihinsa. “Lähdetään kiireesti sisään, ettei kastuta.”
Jopa Satinen tyhjyyttään kumisevaan päähän näytti mahtuvan alkeellista maalaisjärkeä, Yves ajatteli heidän kiirehtiessään sisään.
“Mitä me nyt tehdään?” hihansuutaan nykivä Alphonse ihmetteli.
“Mennään ullakolle leikkimään kuurupiiloa”, Dominique keksi. “Vai mitä sanot, Satine?”
“Hmm. Ehkä sitten jos minun ei tarvitse jäädä ensimmäisenä.”
“Miksi tarvitsisi?” Dominique sanoi virnistäen. “Se, joka on viimeisenä ullakolla jää.”
“Et voi olla noin epäreilu minulle.”
“No Yves voi vaikka jäädä”, Dominique heilautti kättään isältään omaksumaansa tapaan ikään kuin hän olisi huitaissut rasittavasti pörräävää kärpästä.
“Miksi juuri minä?” Yves tivasi, mutta kukaan ei noteerannut häntä - eivät edes Alphonse ja Henri.
Chereden linnan ullakko oli mahdottoman pitkä ja korkea, koko talon pituinen tila, jonne oli tuotu vanhoja huonekaluja, kirjoja ja kaikkea mahdollista sisältäviä matka-arkkuja. Saattoi vain arvata kuinka vanhoja nuo lukemattomat pölyisen ja ummehtuneen hämäryyden keskelle hylätyt tavarat olivat. Ullakko oli niin laaja, että Yvesillä kestäisi ikuisuus käydä kaikki sen tarjoamat piilopaikat läpi. Hän potkaisi kiukuissaan 1500-luvulta peräisin olevaa tuolia.
“Kuinka moneen minä lasken?” Yves murahti.
“Vaikka kahteenkymmeneen?” Juliette ehdotti.
“Eihän siinä ajassa ennätä löytämään hyvää piiloa”, Satine valitti heilutellen käsiään dramaattisesti.
“Yves voi laskea kolmeenkymmeneen”, Dominique venytti tarkastellen poikaa viivasuoraa nenänvarttaan pitkin. “Etkö voikin, Yves?”
Ihan varmasti voin. Tummahiuksinen ja roteva poika potkaisi uudelleen raskasta puutuolia. Kaksoset tirskuivat kämmentensä suojissa hänen kiukkuiselle ähinälleen.
“Tuosta ei saa kunnolla selvää. No, Yves?” Dominique piikitteli.
“Ahaa. Selvä.” Yves myöntyi vain siksi, että tiesi kopeiden kaksosten kyllästyvän viimeistään parin tunnin kuluttua piilosilla oloon. Hän asettui veltosti korkeaa mahonkikaappia vasten ja alkoi laskea uneliaalla äänellä. “Yksi… kaksi… kolme… neljä…”
Kengänkorkojen kopina, heleä kikatus ja vaatteiden kahina säestivät juoksuaskelia.
”… kolmekymmentä!”
“Saa tulla!” Satine huusi jostain päin ullakkoa. Yves lähti etsimään. Ikuisuus oli liian lyhyt määre kuvaamaan osuvasti sitä aikaa, joka edelsi vanhan sohvan alle piiloutuneen Alphonsen löytymistä. Muiden löytämiseen kului huomattavasti kauemmin, vaikka heidän piilopaikkansa eivät edes olleet erityisen kekseliäitä. Viidellä sisaruksella oli kova työ Satinen ja Dominiquen etsimisessä.
Satine kyllästyi odotettua nopeammin piilosilla oloon liatessaan kalliin leninkinsä leikin tiimellyksessä. Tyttö katsoi inhoten leninkiinsä ilmestyneitä harmaita läikkiä. “Yh. Minua ei ainakaan huvita leikkiä kauemmin täällä. Olen jo nyt siivottoman porsaan näköinen.”
Hän pyyhälsi harmistuneena matkoihinsa. Juliette ja Marie nopeuttivat askeliaan ennättääkseen hänen mukaansa. “Satine! Satine, odota! Me halutaan tulla sinun mukaan!” tytöt kailottivat.
Henri siirteli epävarmana painoaan jalalta toiselle. “Lähdetäänkö mekin alas?”
“Ei vielä”, Dominique sanoi kuin Yvesin kiusaksi. “Minä haluan jatkaa.”
Dominiquen takia he joutuivat jatkamaan kuurupiiloa ties kuinka monen erän ajan. Yves päätyi kolmannen kerran etsijäksi, hänen mielestään jo yksi kerta oli ollut liikaa. Leikkijöiden määrän supistaminen ei tehnyt etsimisestä yhtään mielekkäämpää, vaan entistä hankalampaa. Hän oli juuri kävelemässä veljiensä kanssa eräiden matka-arkkujen välistä Alphonsen ja Henrin löydyttyä, kun yhden matka-arkun kansi ponnahti ylös valkoisen, lakanan verhoaman hahmon nostaessa sitä. “HUUUUU! Vapiskaa, kuolevaiset!” valkoinen hahmo sanoi ontolla äänellä.
Veljesten niskakarvat nousivat pystyyn. “APUA K-KUMMITUS!” Henri ja Alphonse kiljuivat yhteen ääneen. Kolme veljestä olivat kompastua väistellessään ullakolle tuotuja huonekaluja. Alphonse ja Henri pinkaisivat narisevaan portaikkoon, mutta Yves pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Kaikissa vanhoissa linnoissa ja kartanoissa sanottiin kummittelevan, mutta mistä lähtien huhupuheita ja vanhojen tomppeleiden höpsötyksiä oli pidetty absoluuttisena totuutena? Yves päätti käyttäytyä veljiään rohkeammin lähtemällä vilkaisemaan Chereden linnan levotonta ‘kummitusta’ uudemman kerran, ellei se ollut päättänyt lähteä tiehensä. Tummahiuksinen poika hiipi takaisin ‘aaveen’ luo haluamatta antaa itseään ilmi rymistelemällä äänekkäästi. Ummehtuneessa ilmassa kaikuva nauru paljasti haamun Dominiqueksi jo ennen kuin tämä kiskaisi koinsyömän lakanan yltään.
“Menivätpä halpaan”, Dominique naurahti itsekseen aikoen nousta lakanoita sisältävästä matka-arkusta.
Yves aikoi ensin läimäyttää hänen ylhäisyytensä Chereden markiisin hemmoteltua ja itseään täynnä olevaa perijää, lyödä tältä silmän mustaksi tai huulen halki. Dominique kantelisi varmasti vanhemmilleen, joten nuo onnellisten tähtien alle syntyneet hienostelijat kieltäisivät luultavasti häntä tulemasta vähään aikaan linnaan haukuttuaan hänet kelvottomaksi kakaraksi isän ja äidin kuullen. “En saata ymmärtää miksi olette ottaneet tuon sivistämättömän mullikan perheeseenne, vaikka teillä on ilmankin enemmän lapsia kuin varallisuutenne sallii, serkku hyvä”, Chereden markiisi olisi voinut ivata. Pirullisen määrätietoinen hymy ilmestyi Yvesin huulille. Dominiquen lyöminen olisi liian laimeaa. Hän halusi tehdä jotain sellaista, joka olisi pyyhkäisevä pienimmänkin ylimielisyyden heijastuman markiisin ja markiisittaren sekä nyrpeän aurinkoprinsessan kasvoilta.
Hänen ei täytynyt tehdä muuta kuin sulkea Dominique matka-arkkuun. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa pakahtua nauruun Dominiquen takoessa arkun kantta nyrkeillään. “Sait mitä ansaitsit, aatelispenikka”, Yves ilkkui kolkkoa ja vierasta äänensävyä tapaillen. “Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin.” Tummahiuksinen poika lähti hiipimään toisen portaikon suuntaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
***
Matka-arkun kansi pysyi kiinni, koska joku kolkkoääninen oli lukinnut hänet suureen kirstuun. Kannen kolahdus ja ruosteisen salvan napsahdus olivat piinaaviksi muuttuneita arkipäiväisyyden ääniä. Dominique ei kyennyt kampeamaan kantta auki, sillä matka-arkussa ei ollut ainuttakaan kampeamiseen tarvittavaa rautatankoa, jonka olisi voinut työntää kannen ja reunan väliin. Silti salpa olisi voinut vanhuudestaan huolimatta osoittautua pitäväksi ja vangitsevaksi. Tuskin aikuinenkaan olisi pystynyt pääsemään omin avuin vapauteen.
Kannen takomisella sai ainoastaan rystysensä verille, toivottomalla huutamisella äänensä käheäksi ja kurkkunsa kipeäksi. Matka-arkku oli niin tiivis, että suurin osa ullakolle kantautuvista äänistä kuului hyvin vaimeina, joten hänen huutonsa tulisi kuulostamaan hiljaiselta ja epämääräiseltä kimitykseltä. Huuto ei ikinä kantautuisi alempiin kerroksiin.
Epätoivo ja hysteria alkoivat vallata pojan mieltä pelastumisen alkaessa vaikuttaa yhä epätoivoisemmalta - samalta kuin olisi odottanut ihmettä. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt ansaitakseen jotain näin kamalaa? Ehkä hän ei ollut kullanruskeista hiuksistaan ja herkistä piirteistään huolimatta mikään enkelipoika, ei sentään pikkupirukaan. Vanhemmat, kotiopettajatar ja Nounou eivät olleet moittineet häntä erityisen oikukkaaksi ja tottelemattomaksi. Toki häntä oli joskus läimäytetty poskelle tai nipistetty jonkun yksittäisen pikkurikkeen tai tulevalle markiisille sopimattoman käytöksen takia. Varmaan kaikille lapsille jaettiin korvapuusteja riippumatta siitä oliko heidän isänsä markiisi vai työmies.
Kolkolla äänellä lausutut sanat soivat Dominiquen päässä. Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin. Tiivis matka-arkku pitäisi hänen hitaasti mätänevästä ruumiistaan lähtevän kuvottavan löyhkän sisällään, eikä kukaan tulisi kurkistaneeksi arkkuun kummastellessaan ummehtuneeseen ilmaan sekoittuvaa lahoamisen lemua… Yksikään rukous ei tullut hänen mieleensä, ja käsien ristiminen tuntui kaikkea muuta kuin järjelliseltä. “Jumalaa ei ole eikä koskaan ole ollut olemassa, Dominique”, isä oli sanonut useaan otteeseen. “Uskonto on vain keksitty, jotta ahneuden ja oman tekopyhyytensä sokaisemat fariseukset voisivat kontrolloida ihmisiä ikuisen kadotuksen uhalla ja muulla soovalla.”
Suunnilleen puolitoista tuntia sitten Satine oli rynnännyt ullakolta leninki likaantuneella Juliette ja Marie vanavedessään…
Heidän nelihenkinen perheensä oli kokoontunut ennen sukulaisten tuloa tapansa mukaan soittamaan cembaloa. Jokainen oli saanut soittaa vuorollaan haluamansa kappaleen muiden ollessa yleisönä aivan kuin musiikkihuoneessaan olisi järjestetty pienimuotoinen konsertti. Vanhemmat olivat tälläkin kertaa kiitelleet ihmetellen hänen suoritustaan ja sanoneet hänen ehtymättömän luovuutensa vetävän vertoja musiikin suurten nimien soitolle. Dominique ei tiennyt mikä sai hänet tuomaan tunnettuihin kappaleisiin jotain omaa tai miten hänen norsunluisilla koskettimilla kiitävät kätensä onnistuivat luomaan omia sävellyksiä. Päässä muotoutuvat melodiat vain halusivat tulla soitetuksi. Isän, hänen ihailemansa esikuvan kiitos kannusti häntä entistä parempiin suorituksiin.
Isä oli toisinaan etäinen ja joidenkin seikkojen suhteen tiukka, mutta hänessä oli niin paljon kiehtovia ominaisuuksia, ettei isää voinut olla ihailematta. Donatien de Moralle kykeni säilyttämään ylevyytensä jopa itseään ylhäisempien ja mahtavampien ylhäisaatelisten seurassa ja houkuttelemaan kaikenlaisia naisia luomaan suuntaansa kaipaavia, toiveikkaita katseita. Välinpitämättömyys ja omahyväisyys eivät vähentäneet magnetismia. Ja äiti oli yksinkertaisesti kyllin kaunis maanpäälliseksi Afroditeksi astellessaan Chereden markiisin käsipuolessa niiden talojen puutarhoissa, jotka Dominique tulisi aikanaan perimään. Hän ei halunnut erota kaksoissisarestaan tukehtumalla kuoliaaksi, sillä hänen ja Satinen välillä vallitseva ainutlaatuinen yhteys korvasi sen, ettei hänellä ollut veljeä.
Poika tunsi tukehtuvansa arkun sisällä, eikä kirstu auennut vieläkään. Yrittäessään huutaa hän huomasi menettävänsä puhe- ja liikuntakykynsä. Hän makasi käärinliinamaisiin lakanoihin sotkeentuneena itkien avuttomuuttaan. Hontelo hämähäkki tepasteli hänen kapealla nenänvarrellaan punomassa tahmeita seittiverkkojaan.
***
Aikuiset olivat pelaamassa korttia punaisessa salongissa. Markiisi ja markiisitar alkoivat olla lopen kyllästyneitä heidän vieraanvaraisuuttaan hyödyntäviin sukulaisiinsa ja näiden lapsiin, vaikka katraasta olikin seuraa kaksosille. He harkitsivat lähtevänsä takaisin Pariisiin tai järjestävänsä tanssiaiset nähdäkseen hieman salonkikelpoisempia ihmisiä. Salonkiin rynnänneet lapset saivat markiisin nostamaan toista kulmakarvaansa. Satine ei näyttänyt paljonkaan sukulaisiaan edustavammalta likaantuneessa leningissään, vaikka tyttö oli tavallisesti moitteettoman puhdas ja nukkemainen. Donatien olisi halunnut läimäyttää tytärtään kaikkien nähden ja käskeä varomaan vaatteitaan, ellei Satine olisi näyttänyt niin huolestuneelta.
“Niin, ma chérie?” markiisi tiedusteli viileästi.
“Me ei löydetä - anteeksi…”, tyttö sanoi koettaen puhua oikeaoppisemmin. “Me emme löydä Dominiqueta mistään.” Hän viittasi de Morallen sisaruksiin.
“Todellako?” Donatien kohdisti vuorotellen viileyttä huokuvan katseensa pikkuserkkunsa viiteen lapseen. “Kuinka se on mahdollista? Eikö kukaan muka tiedä?”
“Ei sen jälkeen kun lähdettiin ullakolta, herra markiisi”, pikku Alphonse kimitti sisarustensa nyökytellessä. Jurottavan Yvesin päivettyneillä kasvoilla kipaisevassa hymyssä oli uhittelevaa röyhkeyttä, mutta se katosi ennen aikojaan.
“Luulisi että Dominique olisi tullut aikoja sitten alas… Eihän kukaan viivy ullakolla kauan yksin”, Satine sanoi hiljaa alkaen kävellä pientä ympyrää salongin marmoritakan edustalla kuin ansaan joutunut villieläin. Hän pysähtyi vasta sitten kun monsieur de Cherede käski häntä asettumaan. Toruvat sanat juuttuivat aatelismiehen kurkkuun hänen huomatessaan hemmotellun pikkuprinsessansa valahtavan kalmankalpeaksi tämän tuijottaessa hameenhelmansa alta pilkottavia kengänkärkiään.
Satinen katkonainen puhe oli varmaa aivan kuin hän olisi saanut näyn. “Dominique on yksin ja peloissaan… jossain pimeässä. Hänestä tuntuu, että hän tukehtuisi kuoliaaksi…”
“Oletko varma?” madame de Cherede kysyi haluamatta uskoa tytärtään. Pelikortit lipesivät pöydälle.
“Minä vannon, mama! Vannon vaikka käsi raamatulla, vaikka Jumalaa ei ole eikä tule koskaan olemaan.”
Kiharahiuksinen tyttö otti muutaman juoksuaskeleen, mutta markiisi laski kätensä hänen kapealle olkapäälleen. “Tule, prinsessani. Lähdetään etsimään veljeäsi.” Isä ja tytär kävelivät yhdessä pitkien käytävien ohi markiisittaren seuratessa heitä sinne minne Satinen vaisto johdatti. He nousivat ullakolle. Jostain päin ullakkoa kantautui lohdutonta ja hiljaista lapsen itkua, masentavampaa kuin helvettiin syöstyjen kadotettujen sielujen vaikerrus.
“Se tulee täältä!” Satine huudahti irrottautuessaan isästään ja alkoi juosta ääntä kohti vanhempiensa harppoessa hänen jäljessään. Pieni tyttö kaatui kasvoilleen vanhan matka-arkun eteen, jonka sisältä itku kuului.
“Dominique?” Matka-arkusta ei kuulunut ainuttakaan ymmärrettävää sanaa, vain pelkkää raastavaa nyyhkytystä. Markiisitar auttoi tytärtään nousemaan seisomaan. Markiisi avasi arkun salvan, nosti raskasta kantta sydän pamppaillen paljastaen tunkkaisiin lakanoihin sotkeentuneen hämähäkin seitin tahraaman enkelimäisen pojan. Hän puri huultaan. Dominique olisi voinut löytyä kirstun pohjalta täysin hengettömänä, pelkkänä viilenevänä kuorena, jonka sielu oli haihtunut pikimustaan tyhjyyteen. Kurja kuolema ei ollut miniatyyrivaltakunnan ruhtinaan poikaa varten… Vaikka häntä ja Virginietä paheksuttiin, kukaan ei kiistänyt sitä etteivätkö perheenjäsenet olisi välittäneet toisistaan. “Markiisi de Cherede rakastaa vain perhettään ja naiskauneutta”, sanottiin.
Markiisitar kirkaisi hermostuneesti nähdessään hämähäkin kipittävän poikansa käsivartta pitkin.
“Shh, rakkaani”, markiisi rauhoitteli. Donatien de Moralle nosti varovasti perijänsä matka-arkusta. Shokissa oleva poika tärisi kauttaaltaan isänsä käsivarsilla. “Isä”, Dominiquen onnistui sopertaa sinertäviksi muuttuneiden huultensa välistä.
Donatien silitti niskaan sidottuja kiharoita. “Nyt olet turvassa.”
“P-pelkäsin tukehtuvani kuoliaaksi. Pelkäsin e-etten näkisi, s-sinua, äitiä ja Satinea enää koskaan…” Poika itki markiisin olkapäätä vasten koko sen ajan, jona häntä kannettiin huoneeseensa. Hän vaikeni hetkeksi palvelustytön auttaessa häntä riisuutumaan, pukeutumaan yöpaitaan ja asettumaan laventelintuoksuisten lakanoiden väliin. Lapsi makasi sikiöasentoon käpertyneenä katosvuoteella. Kukaan ei saanut häntä rauhoittumaan - ei edes Satine kuumine kaakaoineen ja pikkuleipineen.
Kylän lääkäri kutsuttiin Chereden linnaan katsomaan Dominiqueta. Tuon keski-ikäisen miekkosen mukaan Dominiquessa ei ollut mitään fyysistä vikaa. Lepo ja rauhoittava lääkejuoma auttaisivat pojan pahimman järkytyksen yli, ja kauhea kokemus olisi ennen pitkää pelkkä muisto. Tohtori jätti yöpöydälle pienen pullollisen rauhoittavaa lääkejuomaa pojalle annettavaksi. Poika kohottautui istumaan kuullessaan vanhempiensa puhuttelevan häntä ja kulautti tarjotun lääkkeen mekaanisesti kurkustaan alas.
Uupunut Dominique itki itsensä levottomaan lääkeuneen. Hän oli pelastunut varmalta tukehtumiselta nähdäkseen toistuvia ja riivaavia painajaisia, jotka eivät tulisi koskaan suomaan hänelle rauhallista unta.
***
Lightning strikes, once again,
I'm all alone, it feels like the end
He walks with me, while I sleep,
it's like heart attack on a one way street
Can't sleep tonight
'cause i, gotta run, gotta hide
Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare
One way out, not this time,
I've seen you before, inside my mind
My heart beats faster with every step,
I'm not afraid of you, you haven't gotten me yet
Can't sleep tonight
'cause, I gotta run, I gotta hide
Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And, I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare
(Nighmare by Tuesday Knight)
Pairing: Donatien/Virginie
Genres: angst, historiallinen pukudraama, one-shot
Disclaimer: Omistan kaikki oikeudet tähän tekstiin.
Summary: Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.
A/N: Aikakausi -haaste, Louis XV:n aikakausi
Miniatyyrivaltakunta
Erään hiljaiseloa viettävän ranskalaiskylän asukkaat säätyläisistä maatyöläisiin olivat olleet kuohuksissa siitä päivästä lähtien, kun he olivat kuulleet Chereden markiisin perheineen tulevan maalle. Perheen ei olisi kuvitellut olevan tulossa maalle, sillä he olisivat voineet olla Pariisissa, Versailles’ssa tai muualla. Suunnilleen viikon kuluttua kylään johtavalla tiellä nähtiin kahdet vaunut; kullatut neljän valkoisen hevosen vetämät karossit, joihin oli maalattu Chereden markiisin vaakuna sekä vaatimattomammat vaunut, joissa markiisin kamaripalvelija ja markiisittaren kamarineito matkasivat. Vaunut herättivät huomiota. Ihmiset koettivat jopa nähdä vilauksen noista neljästä aristokraatista - etenkin monsieur ja madame de Cheredestä. Aviopari oli tietoinen maalaisten paheksunnasta, koska markiisi oli kopean elostelijan maineessa, ja markiisitar oli ollut itsensä kuningas Louis XV:n lyhytaikainen rakastajatar. Edes paheksuttava käytös ei ollut mitään sen rinnalla, että markiisi ja markiisitar olivat ylimielisiä, uskonnosta piittaamattomia ateisteja.
“Voi näitä maalaistolloja, Donatien”, markiisitar tuhahti Chereden linnan häämöttäessä tien päässä suurena ja vaikuttavana. “Herätämme heissä aina yhtä mittavaa paheksuntaa.”
Donatien de Moralle väläytti vinon hymyn vaimolleen. “Moukkien arvostuksella ei ole eikä tule olemaan merkitystä - älkää unohtako sitä, Satine ja Dominique”, hän sanoi kaksosille, jotka istuivat Nounounsa kanssa vastapäisellä istuimella.
“Muistamme toki, isä”, kaksoset vakuuttivat.
Vaunut pysähtyivät hetken päästä linnan pääoven eteen, ja smaragdinvihreään livreeseen pukeutunut lakeija kiirehti auttamaan heidät vaunuista. Keski-ikäinen hovimestari lähti astelemaan perheen luo yhtä pönäkkänä ja tärkeilevänä kuin maalaistalon pihalla tepasteleva kukko. “Päivää, herra markiisi ja rouva markiisitar”, hovimestari tervehti mielistelevästi.
“Päivää, Mercier.”
“Kuinka kauan olette ajatelleet asustaa linnassa?” Mercier tiedusteli.
Markiisi heilautti hoikkaa kättään. “Emme ole varmoja, Mercier. Kenties viikon tai pari?”
“Toivottavasti tulette viihtymään.”
“Se jää nähtäväksi”, markiisi lausahti tarjotessaan käsivartensa vaimolleen kaksosten seuratessa Nounoun kanssa vanhempiaan sisätiloihin.
Hieman myöhemmin markiisi katseli ikkunan ääressä linnan kukoistavassa puutarhassa leikkiviä kaksosia, joiden pronssinruskeat kiharat hulmusivat tuulessa auringon kultaamina. Valkoisiksi puuteroiduilla kuulailla kasvoilla vilahtava hymy oli ihmeen lempeä, suorastaan isällinen. Virginie de Moralle tuli miehensä luo.
“Lapset näyttävät ainakin viihtyvän täällä, mon chéri”, Virginie totesi naurahtaen. “Ehkä voisimme nauttia maalaisidyllistä tavallista kauemmin?”
“Ehkäpä”, Donatien vastasi pehmeästi ennen kuin hänen täyteläiset huulensa painuivat Virginien punatuille huulille häneen kietoutuneiden käsivarsien vetäessä miestä lähemmäs.
***
Madame de Moralle pisti vahingossa itseään neulalla sormeen kehottaessaan äänekästä lapsikatrastaan pitämään pienempää ääntä. Hän puhalsi pistävää etusormeaan ennen kun keskittyi uudelleen varsipistoihin. Kaksi peräkkäistä sadepäivää olivat pakottaneet riehakkaita sisaruksia pysyttelemään pienen talon ahtaissa sisätiloissa, mikä sai madame de Morallen huokailemaan harmistuneena.
Herrainhuoneeseen sulkeutunut monsieur de Moralle tuli huoneeseen ja istahti vaimonsa seuraksi kuluneelle sohvalle.
“Donatien-serkku on kuulemma täällä perheineen”, monsieur de Moralle virkkoi. Hän ja markiisi olivat pikkuserkuksia, vaikka sukulaisuutta oli vaikea arvata päällisin puolin. Veistokselliset, ehkä liiankin kauniit piirteet omaava pitkä ja hoikka markiisi oli todella hienostunut toisin kuin lihava, kömpelö ja punakkakasvoinen monsieur de Moralle.
“Kaikki puhuivat heidän tulostaan jo ennen heidän ilmestymistään”, ompeleva madame sanoi. “Heistä tunnutaan juoruavan missä tahansa.”
“Vaimo, vaimo!” monsieur de Moralle hohotti taputellen pulleaa, entistä isompaa vatsaansa. “Totta kai sellaisista ihmistä juorutaan, mutta mitäpä me siitä? Herkkuja notkuvan ruokapöydän antimia minä lähinnä ajattelin, Henriette.”
“Mutta Alphonse, ajatteletko sinä muuta kuin syömistä?” madame de Moralle torui. “Ei ole tahdikasta käyttää markiisin ja markiisittaren vieraanvaraisuutta tuolla tavalla hyväksi.”
“Ei tietenkään! Kuka sellaisesta on ylipäänsä puhunut?” aviomies kysyi viattomaan sävyyn. “On aivan luonnollista haluta viettää aikaa sukulaistensa kanssa.”
“Voi sinua!”
***
“Tulkaa jo, niin pääsemme lähtemään Chereden linnaan!” madame de Moralle kutsui kapean portaikon alapäästä. Neljä lasta tuli juosten alakertaan, mutta kaksitoistavuotias Yves laskeutui vastahakoisesti portaita. Lapset näyttivät kuluneista vaatteistaan huolimatta oikein suituilta ja edustuskelpoisilta.
“Onko minun ihan pakko tulla mukaan, mama?” jurottava Yves nurkui. “Enkö minä voisi jäädä kotiin Pierretten ja pikkusisarusten kanssa?”
“Höpsis, mon chéri”, madame de Moralle sanoi. “Tuskin sinä ajattelet enää noin, kun pääset leikkimään Satinen ja Dominiquen kanssa.”
Poika tuhahti luoden kaihoisan katseen yläkerran portaikon suuntaan. Yves kohautti jäykästi hartioitaan suunnatessaan laahustavat askeleensa pihalle, jossa markiisin eli ‘Donatien-sedän’ lähettämät vaunut odottivat heitä. Hän oli suhteellisen varma, ettei markiisi ollut lähettänyt kovin mielellään omia vaunujaan hakemaan viittä kiljuvaa kakaraa eikä pikkuserkkuaan vaimoineen. Malvanvärisellä brokadilla verhoillut vaunut olivat ensinnäkin liian hienot köyhien sukulaisten kuljettamiseen. Tarpeeksi hienot ja kalliit jopa kuninkaan vaunuiksi. Pienempi Alphonse, Henri, Marie ja Juliette olivat ihastuksissaan saadessaan matkata kuninkaallisen näköisissä vaunuissa. Tytöt lörpöttelivät tuntevansa itsensä ihan oikeiksi prinsessoiksi, vaikka Marien ja Julietten kaltaisista tukevista ja pisamakasvoisista maalaistytöistä ei olisi saanut prinsessoja tekemälläkään.
“En malta odottaa että näen taas Satinen ja markiisittaren!” Juliette kailotti.
“Oi! Ja minä en malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä heillä on päällään!” Marie säesti rasittavan pirteästi.
Yves olisi halunnut potkaista tai läimäyttää molempia tyttöjä, jotta Juliette ja Marie olisivat sulkeneet edes hetkeksi suunsa. Hän muisti aina huonot lähtökohtansa joutuessaan olemaan tekemisissä upporikkaan ja kopean Chereden markiisin sekä tämän yhtä koppavan markiisittaren ja avioparin lasten kanssa. Hän, Yves ei ollut edes Chereden markiisin köyhä sukulainen, vaan pelkkä nimetön löytölapsi, jonka monsieur ja madame de Moralle olivat ottaneet hyvää hyvyyttään perheeseensä. Yvesistä siinä oli jotain outoa, koska hänen kasvattivanhemmillaan oli ollut jo ennestään neljä omaa lasta ruokittavana ja vaatetettavana. Myöhemmin perheen lukumäärä oli kasvanut vielä kolmella Robertin, Prudencen ja Marietten synnyttyä.
Chereden linna näytti jo ulkoa käsin kuninkaan linnalta koristeellisine julkisivuineen ja siipirakennuksineen. Puutarhassa kasvoi sellaisia kasvilajeja, joita he eivät olleet välttämättä nähneet edes kuvissa. Hiljakseen solisevat suihkulähteet kiinnittivät hontelorakenteisen Alphonsen huomion veljen kömmittyä vaunuista, mutta tämä ei saanut ihastella niitä kauemmin, koska äiti käski tätä seuraamaan heitä muita. Komeaan livreeseen pukeutunut pitkä ja salskeahko lakeija johdatti heidät leveitä käytäviä pitkin linnan musiikkihuoneeseen. Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.
“Serkkunne perheineen, herra markiisi”, lakeija ilmoitti.
Markiisi nyökkäsi alentuvasti vaivautumatta kiittämään lakeijaa. “Kas, serkku”, markiisi tervehti venytellen.
Suuren Cembalon ääressä istunut Dominique oli lopettanut hetkeksi soittonsa.
“Soita toki loppuun”, pojan isä kehotti.
“Hyvä on, isä”, Dominique sanoi ja laski kätensä uudelleen koskettimille. Cembalon melodiset soinnut täyttivät taas musiikkihuoneen markiisin pojan jatkaessa. Hän soitti ihmeen taitavasti kymmenenvuotiaaksi pikkupojaksi antaessaan musiikin kuljettaa itseään mukanaan. Moni aikuinenkaan ei olisi pystynyt samanlaiseen suoritukseen. Dominique nousi kumartamaan sirosti perheelleen kappaleen päätyttyä, ja nämä taputtivat hänelle.
“Soitit jälleen poikkeuksellisen hyvin, vaikka olitkin tuonut kappaleeseen jotain omaa”, markiisi kehui huvittuneena, vähemmän ylimielisenä ja etäisenä.
“Tuskin se haittaa?” Dominique naurahti paljastaen uskomattoman valkoiset hampaansa. “Minusta se vain kuulosti paremmalta muunneltuna.”
“Totta kai taitelija saa ottaa pieniä vapauksia”, markiisi sanoi isälliseen sävyyn. Markiisitar Virginie leyhytteli norsunluista viuhkaansa, johon oli maalattu kaunis maisema, ja Satine pyöritteli korkkiruuvikiharaa sormensa ympärille. Chereden linnan kullassa kylpevät de Morallet olivat hämmästyttävän kauniita vangitessaan jollain yliluonnollisella tavalla muiden läsnäolijoiden huomion. Kreikkalaisten jumalten patsaat näyttivät heidän rinnallaan kömpelöiltä, kirveellä veistetyn näköisiltä ja vähemmän eteerisiltä. Markiisi Donatien muistutti suuresti kaksosia, joilla oli samanlaiset mantelinmuotoiset turkoosit silmät ja kullanruskeina ja vivahteikkaina säihkyvät luonnonkiharat. Valkoisiksi puuteroidut kasvot sekä kultakirjailuin koristellut hovikelpoiset vaatteet eivät tehneet kauniskasvoista markiisia liian naismaiseksi.
Markiisitar oli ehkä heistä lumoavin. Hän oli pitkä ja sopivan muodokas nainen, jonka valkoinen, sinisuoninen povi kohoili rehevänä ja korkealle kiristettynä nelikulmaisen kaula-aukon keskeltä. Hoikan joutsenkaulan ympärille kiedottu timanttikaulakoru kimalsi kristallikruunuja kirkkaampana. Hienopiirteisiä, timantinmuotoisia kasvoja oli somistettu raikkaalla punalla, lyijykammoilla, valkoisella puuterilla ja poskeen liimatulla kauneuspilkulla. Hivenen kissamaisten silmien safiirinsininen väri oli omalla tavallaan yhtä syvää kuin hänen aviomiehensä ja lastensa silmien turkoosi. Kullanvaaleat kiharat oli kammattu sileältä otsalta päälaelle nousevaksi helmin ja tekoruusuin viimeistellyksi puuteroimattomaksi hiuslaitteeksi. Yves piti sittenkin markiisittaren jäänsinisestä satiinileningistä sen anteliaan kaula-aukon ansiosta…
Rouva markiisittaren mairea ääni oli kuin Yvesin niskaan kaadettua jääkylmää vettä. “Lounas tarjoillaankin kohta”, aatelisrouva totesi. “Te lapset voittekin mennä saman tien kouluhuoneeseen, koska te tulette syömään siellä.”
Yves irvisti rumasti markiisittarelle. Niinpä tietysti; porsastelevilla lapsilla ei ollut mitään oikeutta tulla syömään saman pöydän ääreen aikuisten kanssa. Markiisittaren ja markiisin ei täytynyt nyrpistää suoria neniään kuin isälle ja äidille. Markiisittaren lausahdus taisi olla viimeinen naula hänen arkkuunsa.
***
Juliette ja Marie seurasivat Satinen kintereillä kuin varjot. Tytöt näyttivät kolmelta pieneltä salaliittolaiselta seisahtuessaan kullattujen pariovien eteen. Satine oli avaamaisillaan ovet, kun Marie tarrasi pullealla kädellään tytön silkkileningin hihaan. “Onko - onko meidän turvallista mennä äitisi huoneisiin?” Marie tivasi kärkkääsi.
Satinen pieni nenä nyrpistyi kuin itsestään. “Miksei olisi? Mama ja papa ovat ulkona kävelemässä teidän vanhempien kanssa”, tyttö sanoi kuivalla äänellä. “Mitä te emmitte? Tehän olette aina halunneet nähdä maman huoneet vaatevalikoimineen.”
Sisarukset tirskahtivat hermostuneina. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton heistä, joten he astuivat Satinen johdattamina markiisittaren vastaanottohuoneeseen, jossa kaikki oli vaaleanpunaista ja valkoista kultaisia yksityiskohtia lukuun ottamatta. “Tännepäin”, Satine kehotti terävään sävyyn avatessaan toiset ovet, jotka veivät mamaksi kutsutun jumalattaren makuukamariin. Tämänkin huoneen väriskaala muodostui vaaleanpunaisesta ja valkoisesta. Sisaruksilta pääsi ihastunut huudahdus heidän pysähtyessään oven suuhun.
Markiisittaren makuuhuone oli… sille ei ollut muuta sanaa kuin fantastinen tai prinsessamainen. Julie ja Marie rakastivat vaaleanpunaista; kuvitella että Chereden markiisitar sai herätä tämän vaaleanpunaisuuden keskeltä ollessaan linnassa. Simpukanmuotoinen loistovuode oli leveimpiä sisarusten näkemiä ja upottavan pehmeältä vaikuttava. Juliette hipaisi varovasti brokadista valmistettua baldakiinia, joka oli täsmälleen samaa kangasta kuin lattiaa hipovat ikkunaverhot ja päiväpeite. Marie puolestaan istuutui seinustalle sijoitetun pitkän pukeutumispöydän ääreen tutkimaan kiinnostavia kaunistautumistarvikkeita. Oli valkoista puuteria, punavärejä poskille, huulille ja luomille, lyijykampoja ripsille ja kulmakarvoille, rasiallinen kauneuspilkkuja, eksoottisia parfyymeja, hopeisia harjoja ja kampoja, ruusukkeita, hiussolkia, lippaissaan olevia massiivisia ja vähemmän massiivisia koruja tuomassa mieleen Tuhannen ja yhden yön -tarinoiden suunnattomat rikkaudet.
Satine oli tullut pukeutumispöydän ääreen kerskumaan ja katsomaan, että Marie laittoi varmasti kaiken oikeille paikoilleen. “Sinä näitkin maman korukokoelman. Eikö olekin upea?”
“On, on”, Marie mumisi vastaukseksi keksimättä muuta sanottavaa.
“Kaikki maman korut eivät edes ole tässä. Arvokkaimmat ovat varmaan kassakaapissa.”
“Ai.” Marie ja huoneessa kiertelevä Juliette eivät olisi osanneet kuvitella yhdellä naisella olevan vielä arvokkaampia koruja.
Juliette sai seuraavaksi osansa Satinen sinivihreästä haukankatseesta tytön tullessa tarkistamaan, ettei päiväpeitteessä ollut rypyn ryppyä ja ettei esimerkiksi kiillotetuilla puupinnoilla ollut kavaltavia sormenjälkiä. “Kaikki on niin kuin pitääkin”, kullanruskeahiuksinen tyttö alentui myöntämään. Viimein he menivät huoneen yhteydessä olevaan pieneen, kopperomaiseen huoneeseen, jonne pääsi seinäpaneeliin kätketyn oven kautta. Koppero kuului markiisittaren kamarineidolle. Palvelijattaren omat vaatteet riippuivat joko seinään kiinnitetyissä vaatenauloissa tai ne oli laskostetettu näkymättömiin sängyn alle työnnettyyn matka-arkkuun. Kopperossa olevat markiisittaren vaatteita sisältävät vaatekomerot saivat ankean huoneen vaikuttamaan entistä ahtaammalta.
Satine avasi yhden komeron oven ja viittasi sisaruksia tulemaan lähemmäs. Hän otti mintunvihreän brokadileningin esiin, piteli pitsein, ruusukkein ja pisaranmuotoisin helmin koristettua ‘prinsessapukua’ edessään ennen kuin luovutti sen sisarusten tarkasteltavaksi. “Olkaa sitten varovaisia. Jos yksikin ruusuke irtoaa, saamme korvapuustia - tai ainakin minä saan.” Leninki ei jäänyt ainoaksi Satinen esittelemäksi ihanuudeksi, sillä sisarukset pääsivät hypistelemään Chereden markiisittaren kenkäpareja, viittoja ja hattuja.
“Meidän pitäisi lähteä”, Satine ilmoitti jonkin ajan päästä sulkiessaan päivänvarjon. Kaikella hauskalla oli tapana loppua ennen aikojaan.
***
Satine syöksähti lehmuksen oksaan kiinnitettyä keinua kohti kannatellen äidiltään saamaa päivänvarjoa, jota hän oli esitellyt ylpeänä Juliettelle ja Marielle. Sisaruksista oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa uskollisia hovineitejä, jotka toteuttivat Satinen ja Dominiquen pienimmätkin toiveet. Kaksosten toistaiseksi lapsekas lumovoima ja magnetismi tehosivat ainakin de Morallen katraaseen, sillä he saivat paistatella huomion keskipisteenä. Olla aurinkoprinssi ja aurinkoprinsessa. Tytöt, Henri ja Alphonse nauroivat Dominiquen varhaiskypsille sukkeluuksille.
“Antakaa minulle vauhtia!” Satine hihitti. “Haluan että tuntuu siltä kuin lentäisin!” Juliette ja Marie kiirehtivät toteuttamaan aurinkoprinsessansa käskyn.
Yves nojasi lehmuksen paksuun runkoon ylettömän happamana ja ärsyyntyneenä kymmenenvuotiaan pikkutytön keimailuun. Satine olisi parin vuoden päästä entistä hempukkamaisempi ja naimaikään ehtiessään yhtä kokenut kuin keskiverto portto, aatelisportto. Tytön olisi pitänyt ärsyttää häntä kaksoisveljeäänkin enemmän, mutta pelkkä Dominiquen läsnäolo sai Yvesin tärisemään raivosta. Hän vihasi Dominiquen tapaa heilauttaa päätään taaksepäin, vihasi tämän pehmeän rietasta tulevan naistenmiehen ääntään, vihasi herkkiä enkelinkasvoja ja kalliita vaatteita, joihin monenkaan lapsen vanhemmilla ei ollut varaa.
Taivaan äkillinen tummanharmaa synkkyys kuvasti oivasti Yvesin mielialaa.
“Äh! Täällä alkaa sataa!” Satine nurkui pienten sadepisaroiden osuessa hänen nuken kasvoihinsa. “Lähdetään kiireesti sisään, ettei kastuta.”
Jopa Satinen tyhjyyttään kumisevaan päähän näytti mahtuvan alkeellista maalaisjärkeä, Yves ajatteli heidän kiirehtiessään sisään.
“Mitä me nyt tehdään?” hihansuutaan nykivä Alphonse ihmetteli.
“Mennään ullakolle leikkimään kuurupiiloa”, Dominique keksi. “Vai mitä sanot, Satine?”
“Hmm. Ehkä sitten jos minun ei tarvitse jäädä ensimmäisenä.”
“Miksi tarvitsisi?” Dominique sanoi virnistäen. “Se, joka on viimeisenä ullakolla jää.”
“Et voi olla noin epäreilu minulle.”
“No Yves voi vaikka jäädä”, Dominique heilautti kättään isältään omaksumaansa tapaan ikään kuin hän olisi huitaissut rasittavasti pörräävää kärpästä.
“Miksi juuri minä?” Yves tivasi, mutta kukaan ei noteerannut häntä - eivät edes Alphonse ja Henri.
Chereden linnan ullakko oli mahdottoman pitkä ja korkea, koko talon pituinen tila, jonne oli tuotu vanhoja huonekaluja, kirjoja ja kaikkea mahdollista sisältäviä matka-arkkuja. Saattoi vain arvata kuinka vanhoja nuo lukemattomat pölyisen ja ummehtuneen hämäryyden keskelle hylätyt tavarat olivat. Ullakko oli niin laaja, että Yvesillä kestäisi ikuisuus käydä kaikki sen tarjoamat piilopaikat läpi. Hän potkaisi kiukuissaan 1500-luvulta peräisin olevaa tuolia.
“Kuinka moneen minä lasken?” Yves murahti.
“Vaikka kahteenkymmeneen?” Juliette ehdotti.
“Eihän siinä ajassa ennätä löytämään hyvää piiloa”, Satine valitti heilutellen käsiään dramaattisesti.
“Yves voi laskea kolmeenkymmeneen”, Dominique venytti tarkastellen poikaa viivasuoraa nenänvarttaan pitkin. “Etkö voikin, Yves?”
Ihan varmasti voin. Tummahiuksinen ja roteva poika potkaisi uudelleen raskasta puutuolia. Kaksoset tirskuivat kämmentensä suojissa hänen kiukkuiselle ähinälleen.
“Tuosta ei saa kunnolla selvää. No, Yves?” Dominique piikitteli.
“Ahaa. Selvä.” Yves myöntyi vain siksi, että tiesi kopeiden kaksosten kyllästyvän viimeistään parin tunnin kuluttua piilosilla oloon. Hän asettui veltosti korkeaa mahonkikaappia vasten ja alkoi laskea uneliaalla äänellä. “Yksi… kaksi… kolme… neljä…”
Kengänkorkojen kopina, heleä kikatus ja vaatteiden kahina säestivät juoksuaskelia.
”… kolmekymmentä!”
“Saa tulla!” Satine huusi jostain päin ullakkoa. Yves lähti etsimään. Ikuisuus oli liian lyhyt määre kuvaamaan osuvasti sitä aikaa, joka edelsi vanhan sohvan alle piiloutuneen Alphonsen löytymistä. Muiden löytämiseen kului huomattavasti kauemmin, vaikka heidän piilopaikkansa eivät edes olleet erityisen kekseliäitä. Viidellä sisaruksella oli kova työ Satinen ja Dominiquen etsimisessä.
Satine kyllästyi odotettua nopeammin piilosilla oloon liatessaan kalliin leninkinsä leikin tiimellyksessä. Tyttö katsoi inhoten leninkiinsä ilmestyneitä harmaita läikkiä. “Yh. Minua ei ainakaan huvita leikkiä kauemmin täällä. Olen jo nyt siivottoman porsaan näköinen.”
Hän pyyhälsi harmistuneena matkoihinsa. Juliette ja Marie nopeuttivat askeliaan ennättääkseen hänen mukaansa. “Satine! Satine, odota! Me halutaan tulla sinun mukaan!” tytöt kailottivat.
Henri siirteli epävarmana painoaan jalalta toiselle. “Lähdetäänkö mekin alas?”
“Ei vielä”, Dominique sanoi kuin Yvesin kiusaksi. “Minä haluan jatkaa.”
Dominiquen takia he joutuivat jatkamaan kuurupiiloa ties kuinka monen erän ajan. Yves päätyi kolmannen kerran etsijäksi, hänen mielestään jo yksi kerta oli ollut liikaa. Leikkijöiden määrän supistaminen ei tehnyt etsimisestä yhtään mielekkäämpää, vaan entistä hankalampaa. Hän oli juuri kävelemässä veljiensä kanssa eräiden matka-arkkujen välistä Alphonsen ja Henrin löydyttyä, kun yhden matka-arkun kansi ponnahti ylös valkoisen, lakanan verhoaman hahmon nostaessa sitä. “HUUUUU! Vapiskaa, kuolevaiset!” valkoinen hahmo sanoi ontolla äänellä.
Veljesten niskakarvat nousivat pystyyn. “APUA K-KUMMITUS!” Henri ja Alphonse kiljuivat yhteen ääneen. Kolme veljestä olivat kompastua väistellessään ullakolle tuotuja huonekaluja. Alphonse ja Henri pinkaisivat narisevaan portaikkoon, mutta Yves pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Kaikissa vanhoissa linnoissa ja kartanoissa sanottiin kummittelevan, mutta mistä lähtien huhupuheita ja vanhojen tomppeleiden höpsötyksiä oli pidetty absoluuttisena totuutena? Yves päätti käyttäytyä veljiään rohkeammin lähtemällä vilkaisemaan Chereden linnan levotonta ‘kummitusta’ uudemman kerran, ellei se ollut päättänyt lähteä tiehensä. Tummahiuksinen poika hiipi takaisin ‘aaveen’ luo haluamatta antaa itseään ilmi rymistelemällä äänekkäästi. Ummehtuneessa ilmassa kaikuva nauru paljasti haamun Dominiqueksi jo ennen kuin tämä kiskaisi koinsyömän lakanan yltään.
“Menivätpä halpaan”, Dominique naurahti itsekseen aikoen nousta lakanoita sisältävästä matka-arkusta.
Yves aikoi ensin läimäyttää hänen ylhäisyytensä Chereden markiisin hemmoteltua ja itseään täynnä olevaa perijää, lyödä tältä silmän mustaksi tai huulen halki. Dominique kantelisi varmasti vanhemmilleen, joten nuo onnellisten tähtien alle syntyneet hienostelijat kieltäisivät luultavasti häntä tulemasta vähään aikaan linnaan haukuttuaan hänet kelvottomaksi kakaraksi isän ja äidin kuullen. “En saata ymmärtää miksi olette ottaneet tuon sivistämättömän mullikan perheeseenne, vaikka teillä on ilmankin enemmän lapsia kuin varallisuutenne sallii, serkku hyvä”, Chereden markiisi olisi voinut ivata. Pirullisen määrätietoinen hymy ilmestyi Yvesin huulille. Dominiquen lyöminen olisi liian laimeaa. Hän halusi tehdä jotain sellaista, joka olisi pyyhkäisevä pienimmänkin ylimielisyyden heijastuman markiisin ja markiisittaren sekä nyrpeän aurinkoprinsessan kasvoilta.
Hänen ei täytynyt tehdä muuta kuin sulkea Dominique matka-arkkuun. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa pakahtua nauruun Dominiquen takoessa arkun kantta nyrkeillään. “Sait mitä ansaitsit, aatelispenikka”, Yves ilkkui kolkkoa ja vierasta äänensävyä tapaillen. “Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin.” Tummahiuksinen poika lähti hiipimään toisen portaikon suuntaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
***
Matka-arkun kansi pysyi kiinni, koska joku kolkkoääninen oli lukinnut hänet suureen kirstuun. Kannen kolahdus ja ruosteisen salvan napsahdus olivat piinaaviksi muuttuneita arkipäiväisyyden ääniä. Dominique ei kyennyt kampeamaan kantta auki, sillä matka-arkussa ei ollut ainuttakaan kampeamiseen tarvittavaa rautatankoa, jonka olisi voinut työntää kannen ja reunan väliin. Silti salpa olisi voinut vanhuudestaan huolimatta osoittautua pitäväksi ja vangitsevaksi. Tuskin aikuinenkaan olisi pystynyt pääsemään omin avuin vapauteen.
Kannen takomisella sai ainoastaan rystysensä verille, toivottomalla huutamisella äänensä käheäksi ja kurkkunsa kipeäksi. Matka-arkku oli niin tiivis, että suurin osa ullakolle kantautuvista äänistä kuului hyvin vaimeina, joten hänen huutonsa tulisi kuulostamaan hiljaiselta ja epämääräiseltä kimitykseltä. Huuto ei ikinä kantautuisi alempiin kerroksiin.
Epätoivo ja hysteria alkoivat vallata pojan mieltä pelastumisen alkaessa vaikuttaa yhä epätoivoisemmalta - samalta kuin olisi odottanut ihmettä. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt ansaitakseen jotain näin kamalaa? Ehkä hän ei ollut kullanruskeista hiuksistaan ja herkistä piirteistään huolimatta mikään enkelipoika, ei sentään pikkupirukaan. Vanhemmat, kotiopettajatar ja Nounou eivät olleet moittineet häntä erityisen oikukkaaksi ja tottelemattomaksi. Toki häntä oli joskus läimäytetty poskelle tai nipistetty jonkun yksittäisen pikkurikkeen tai tulevalle markiisille sopimattoman käytöksen takia. Varmaan kaikille lapsille jaettiin korvapuusteja riippumatta siitä oliko heidän isänsä markiisi vai työmies.
Kolkolla äänellä lausutut sanat soivat Dominiquen päässä. Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin. Tiivis matka-arkku pitäisi hänen hitaasti mätänevästä ruumiistaan lähtevän kuvottavan löyhkän sisällään, eikä kukaan tulisi kurkistaneeksi arkkuun kummastellessaan ummehtuneeseen ilmaan sekoittuvaa lahoamisen lemua… Yksikään rukous ei tullut hänen mieleensä, ja käsien ristiminen tuntui kaikkea muuta kuin järjelliseltä. “Jumalaa ei ole eikä koskaan ole ollut olemassa, Dominique”, isä oli sanonut useaan otteeseen. “Uskonto on vain keksitty, jotta ahneuden ja oman tekopyhyytensä sokaisemat fariseukset voisivat kontrolloida ihmisiä ikuisen kadotuksen uhalla ja muulla soovalla.”
Suunnilleen puolitoista tuntia sitten Satine oli rynnännyt ullakolta leninki likaantuneella Juliette ja Marie vanavedessään…
Heidän nelihenkinen perheensä oli kokoontunut ennen sukulaisten tuloa tapansa mukaan soittamaan cembaloa. Jokainen oli saanut soittaa vuorollaan haluamansa kappaleen muiden ollessa yleisönä aivan kuin musiikkihuoneessaan olisi järjestetty pienimuotoinen konsertti. Vanhemmat olivat tälläkin kertaa kiitelleet ihmetellen hänen suoritustaan ja sanoneet hänen ehtymättömän luovuutensa vetävän vertoja musiikin suurten nimien soitolle. Dominique ei tiennyt mikä sai hänet tuomaan tunnettuihin kappaleisiin jotain omaa tai miten hänen norsunluisilla koskettimilla kiitävät kätensä onnistuivat luomaan omia sävellyksiä. Päässä muotoutuvat melodiat vain halusivat tulla soitetuksi. Isän, hänen ihailemansa esikuvan kiitos kannusti häntä entistä parempiin suorituksiin.
Isä oli toisinaan etäinen ja joidenkin seikkojen suhteen tiukka, mutta hänessä oli niin paljon kiehtovia ominaisuuksia, ettei isää voinut olla ihailematta. Donatien de Moralle kykeni säilyttämään ylevyytensä jopa itseään ylhäisempien ja mahtavampien ylhäisaatelisten seurassa ja houkuttelemaan kaikenlaisia naisia luomaan suuntaansa kaipaavia, toiveikkaita katseita. Välinpitämättömyys ja omahyväisyys eivät vähentäneet magnetismia. Ja äiti oli yksinkertaisesti kyllin kaunis maanpäälliseksi Afroditeksi astellessaan Chereden markiisin käsipuolessa niiden talojen puutarhoissa, jotka Dominique tulisi aikanaan perimään. Hän ei halunnut erota kaksoissisarestaan tukehtumalla kuoliaaksi, sillä hänen ja Satinen välillä vallitseva ainutlaatuinen yhteys korvasi sen, ettei hänellä ollut veljeä.
Poika tunsi tukehtuvansa arkun sisällä, eikä kirstu auennut vieläkään. Yrittäessään huutaa hän huomasi menettävänsä puhe- ja liikuntakykynsä. Hän makasi käärinliinamaisiin lakanoihin sotkeentuneena itkien avuttomuuttaan. Hontelo hämähäkki tepasteli hänen kapealla nenänvarrellaan punomassa tahmeita seittiverkkojaan.
***
Aikuiset olivat pelaamassa korttia punaisessa salongissa. Markiisi ja markiisitar alkoivat olla lopen kyllästyneitä heidän vieraanvaraisuuttaan hyödyntäviin sukulaisiinsa ja näiden lapsiin, vaikka katraasta olikin seuraa kaksosille. He harkitsivat lähtevänsä takaisin Pariisiin tai järjestävänsä tanssiaiset nähdäkseen hieman salonkikelpoisempia ihmisiä. Salonkiin rynnänneet lapset saivat markiisin nostamaan toista kulmakarvaansa. Satine ei näyttänyt paljonkaan sukulaisiaan edustavammalta likaantuneessa leningissään, vaikka tyttö oli tavallisesti moitteettoman puhdas ja nukkemainen. Donatien olisi halunnut läimäyttää tytärtään kaikkien nähden ja käskeä varomaan vaatteitaan, ellei Satine olisi näyttänyt niin huolestuneelta.
“Niin, ma chérie?” markiisi tiedusteli viileästi.
“Me ei löydetä - anteeksi…”, tyttö sanoi koettaen puhua oikeaoppisemmin. “Me emme löydä Dominiqueta mistään.” Hän viittasi de Morallen sisaruksiin.
“Todellako?” Donatien kohdisti vuorotellen viileyttä huokuvan katseensa pikkuserkkunsa viiteen lapseen. “Kuinka se on mahdollista? Eikö kukaan muka tiedä?”
“Ei sen jälkeen kun lähdettiin ullakolta, herra markiisi”, pikku Alphonse kimitti sisarustensa nyökytellessä. Jurottavan Yvesin päivettyneillä kasvoilla kipaisevassa hymyssä oli uhittelevaa röyhkeyttä, mutta se katosi ennen aikojaan.
“Luulisi että Dominique olisi tullut aikoja sitten alas… Eihän kukaan viivy ullakolla kauan yksin”, Satine sanoi hiljaa alkaen kävellä pientä ympyrää salongin marmoritakan edustalla kuin ansaan joutunut villieläin. Hän pysähtyi vasta sitten kun monsieur de Cherede käski häntä asettumaan. Toruvat sanat juuttuivat aatelismiehen kurkkuun hänen huomatessaan hemmotellun pikkuprinsessansa valahtavan kalmankalpeaksi tämän tuijottaessa hameenhelmansa alta pilkottavia kengänkärkiään.
Satinen katkonainen puhe oli varmaa aivan kuin hän olisi saanut näyn. “Dominique on yksin ja peloissaan… jossain pimeässä. Hänestä tuntuu, että hän tukehtuisi kuoliaaksi…”
“Oletko varma?” madame de Cherede kysyi haluamatta uskoa tytärtään. Pelikortit lipesivät pöydälle.
“Minä vannon, mama! Vannon vaikka käsi raamatulla, vaikka Jumalaa ei ole eikä tule koskaan olemaan.”
Kiharahiuksinen tyttö otti muutaman juoksuaskeleen, mutta markiisi laski kätensä hänen kapealle olkapäälleen. “Tule, prinsessani. Lähdetään etsimään veljeäsi.” Isä ja tytär kävelivät yhdessä pitkien käytävien ohi markiisittaren seuratessa heitä sinne minne Satinen vaisto johdatti. He nousivat ullakolle. Jostain päin ullakkoa kantautui lohdutonta ja hiljaista lapsen itkua, masentavampaa kuin helvettiin syöstyjen kadotettujen sielujen vaikerrus.
“Se tulee täältä!” Satine huudahti irrottautuessaan isästään ja alkoi juosta ääntä kohti vanhempiensa harppoessa hänen jäljessään. Pieni tyttö kaatui kasvoilleen vanhan matka-arkun eteen, jonka sisältä itku kuului.
“Dominique?” Matka-arkusta ei kuulunut ainuttakaan ymmärrettävää sanaa, vain pelkkää raastavaa nyyhkytystä. Markiisitar auttoi tytärtään nousemaan seisomaan. Markiisi avasi arkun salvan, nosti raskasta kantta sydän pamppaillen paljastaen tunkkaisiin lakanoihin sotkeentuneen hämähäkin seitin tahraaman enkelimäisen pojan. Hän puri huultaan. Dominique olisi voinut löytyä kirstun pohjalta täysin hengettömänä, pelkkänä viilenevänä kuorena, jonka sielu oli haihtunut pikimustaan tyhjyyteen. Kurja kuolema ei ollut miniatyyrivaltakunnan ruhtinaan poikaa varten… Vaikka häntä ja Virginietä paheksuttiin, kukaan ei kiistänyt sitä etteivätkö perheenjäsenet olisi välittäneet toisistaan. “Markiisi de Cherede rakastaa vain perhettään ja naiskauneutta”, sanottiin.
Markiisitar kirkaisi hermostuneesti nähdessään hämähäkin kipittävän poikansa käsivartta pitkin.
“Shh, rakkaani”, markiisi rauhoitteli. Donatien de Moralle nosti varovasti perijänsä matka-arkusta. Shokissa oleva poika tärisi kauttaaltaan isänsä käsivarsilla. “Isä”, Dominiquen onnistui sopertaa sinertäviksi muuttuneiden huultensa välistä.
Donatien silitti niskaan sidottuja kiharoita. “Nyt olet turvassa.”
“P-pelkäsin tukehtuvani kuoliaaksi. Pelkäsin e-etten näkisi, s-sinua, äitiä ja Satinea enää koskaan…” Poika itki markiisin olkapäätä vasten koko sen ajan, jona häntä kannettiin huoneeseensa. Hän vaikeni hetkeksi palvelustytön auttaessa häntä riisuutumaan, pukeutumaan yöpaitaan ja asettumaan laventelintuoksuisten lakanoiden väliin. Lapsi makasi sikiöasentoon käpertyneenä katosvuoteella. Kukaan ei saanut häntä rauhoittumaan - ei edes Satine kuumine kaakaoineen ja pikkuleipineen.
Kylän lääkäri kutsuttiin Chereden linnaan katsomaan Dominiqueta. Tuon keski-ikäisen miekkosen mukaan Dominiquessa ei ollut mitään fyysistä vikaa. Lepo ja rauhoittava lääkejuoma auttaisivat pojan pahimman järkytyksen yli, ja kauhea kokemus olisi ennen pitkää pelkkä muisto. Tohtori jätti yöpöydälle pienen pullollisen rauhoittavaa lääkejuomaa pojalle annettavaksi. Poika kohottautui istumaan kuullessaan vanhempiensa puhuttelevan häntä ja kulautti tarjotun lääkkeen mekaanisesti kurkustaan alas.
Uupunut Dominique itki itsensä levottomaan lääkeuneen. Hän oli pelastunut varmalta tukehtumiselta nähdäkseen toistuvia ja riivaavia painajaisia, jotka eivät tulisi koskaan suomaan hänelle rauhallista unta.
***
Lightning strikes, once again,
I'm all alone, it feels like the end
He walks with me, while I sleep,
it's like heart attack on a one way street
Can't sleep tonight
'cause i, gotta run, gotta hide
Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare
One way out, not this time,
I've seen you before, inside my mind
My heart beats faster with every step,
I'm not afraid of you, you haven't gotten me yet
Can't sleep tonight
'cause, I gotta run, I gotta hide
Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And, I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare
(Nighmare by Tuesday Knight)
