Kirjaesittely: Georgette Heyer - Onnen velka (These Old Shades)

1700-luvulla elävää Justin Alastairia, Avonin herttuaa kutsutaan Saatanaksi. Hän otaksuu maineensa menneen lopullisesti ja myöntää ettei suinkaan ole ollut kunniaksi suvulleen. Siispä kai hän on ansainnut lempinimen Saatana. Hän on ollut jopa ylpeä nimestä. Koskaan hän ei ole ollut uskollinen yhdellekään naiselle ja on sekaantunut useisiin lukuisiin likaisiin häväistysjuttuihin. Hän on nyt rikas, mutta nuoruudessaan hän tuhlasi koko omaisuutensa ja voitti nykyisen omaisuutensa uhkapelissä.

Hänen armonsa herttua on oleskellut suunnilleen kaksi kuukautta Pariisissa kävellessään eräällä Pariisin sivukadulla. On suorastaan uhkarohkeaa kuljeskella jalokivillä koreillen yksin autioilla kaduilla tuohon vuorokauden aikaan – etenkin kun hänen pukumiekkansa on viitan alla, piilossa, josta se on vaikea vetää nopeasti esiin. Yhtäkkiä sivukujan varjoista syöksyy hento hahmo, joka kertoo olevansa pakomatkalla, pakenevansa veljeään. Samantien pojan ilkeä isoveli tulee paikalle sättimään veljeään. Hän on muka huolehtinut esimerkillisesti pikkuveljestään eikä ole saanut koskaan kiitosta ”hyvyydestään”. Pikkuveli on oikea kiero kiusankappale, jonka puheita ei kannata uskoa. Herttua tarjoutuu ostamaan/ ottamaan peräti ihan ilmaiseksi pojan hovipojakseen. Siinä vaiheessa vanhempi veli väittääkin kiusankappaleen olevan ahkera poika, josta on hänelle paljon apua. Hän valehtelee olevansa kiintynytkin poikaan. Herttua tarjoutuu maksamaan yhden kultarahan, mutta se ei riitä hyypiölle. Herttua ei suostu maksamaan enempää, vaan lähtee jatkamaan matkaansa. Poika juoksee hänen peräänsä hädissään ja tarttuu hänen käsivarteensa. ”Ottakaa minut mukaanne, teidän ylhäisyytenne!” nuorukainen anelee. ”Minä lupaan palvella teitä hyvin.” Herttua pysähtyy ja irrottaa timanttineulan solmiostaan, vaikka miettii ääneen onko tekemässä typerästi. Timanttineula onkin riittävä maksu miehelle.

Seuraavana päivänä herttua haluaa oppia tuntemaan paremmin uuden hovipoikansa ja esittää hänelle muutamia kysymyksiä. Hän on nimeltään Léon Bonnard. Poika ei tiedä missä on syntynyt, muttei luullakseen ainakaan Anjoussa, jonne hän muutti perheineen ollessaan aivan pieni. Bonnardeilla oli maatalo Bassincourtissa. He asuivat siellä, kunnes isä ja äiti Bonnard kuolivat ruttoon. Silloin kaksitoistavuotias Léon joutui paikallisen pastorin hoteisiin ja isoveli Jean kaksikymmentävuotias. Juuri pastorin luona hän oppi puhumaan kuin herrasmies, myös isäntänsä äidinkieltä englantia. Sen lisäksi pastori opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan sekä opetti hänelle myös hiukan latinaa. Avonin herttuasta on hyvin outoa että maanviljelijän poika sai noin hyvän kasvatuksen. Siihen Léon ei osaa vastata muuta kuin, että oli kaikkien lemmikki. Äiti Bonnard ei antanut ikinä hänen raataa maatöissä, joten mahdollisesti Jean vihaa häntä siksi. Bonnardien kuoltua Jean möi maatilan ja haki veljensä pois pastorin luota, vaikka kirkonmies olisi halunnut pitää hänet luotaan. Jean toi hänet Pariisiin ilmaiseksi työvoimaksi ostamaansa majatalon. Jonkun ajan kuluttua veli avioitui, jolloin Léonilla alkoi mennä vielä huonommin, alkoihan käly vihata häntä.

Hovipoikana Léonin päivät kuluvat nopeasti, koska hänelle tapahtuu päivittäin jotain jännittävää. Hän ei ole koskaan eläessään nähnyt mitään sellaista aiemmin, niinpä kaikki uudet asiat saavat hänen päänsä pyörälleen. Pariisin hienosto tuntuu tottuvan näkemään hovipoika Léonin Avonin herttuan seurassa, ennen kuin poika tottui uuteen elämänsä. Jonkun ajan kuluttua häntä lakattiin tuijottamasta hänen ollessaan isäntä seurassa, mutta kesti jonkun aikaa ennen kuin Léon lakkasi vilkuilemasta ympärilleen hämmentyneenä ja säikähtäneenä. Herttuan palveluskunnan hämmästykseksi Léon ei lakkaa palvomasta herraansa. Kun yksi lakeijoista erehtyy avautumaan kaunaisena herttuasta palveluskunnan kuullen, hovipoika nostaa suutuksissaan nyrkit pystyyn.

Mitään Léon Bonnardia ei ole koskaan ollut olemassakaan, vaan sen sijaan Léonie. Herttua on tiennyt alusta asti tämän olevan tyttö. Hän ottaa Léonin holhotikseen ja vie viehättävän neidon Englantiin siksi aikaa sisarensa Fannyn hoiviin, että löytää jonkun sopivan naisen holhottinsa esiliinaksi. Eihän Léonie voi holhottina asua Avonin herttuan kanssa saman katon alla ilman esiliinaa! Lady Fannyn tehtävänä on hankkia Léonielle hienon neidin puvusto ja opettaa hänet käyttäytymään hienostuneesti. Léonie ei haluaisi olla mikään hieno neiti vaan olla Léon, mutta herttua osaa käsitellä oikukasta tyttöä. Ei kai Léonie halua hänen lähettävän tätä kokonaan pois? Léonie opettelee olemaan taas tytty seitsemän vuotta pojan vaatteissa kuljeskeltuaan ollakseen mieliksi hänelle, tehdäkseen hänet ylpeäksi.

Lukunäyte sivulta 208 sivulle 209:

--”Katsokaa minua!” hän sanoi moittivasti.

Miehet kääntyivät oitis Léonien äänen kuullessaan, kun hän seisoi portaikossa kynttilän molemmin puolin, täysin valkoisessa asussaan, kaksi valkoista ruusua pukunsa somisteena ja ruusukimppu kädessään. Vain hänen silmänsä olivat syvän, säteilevän siniset, ja hänen kirsikanpunainen suunsa oli hivenen raollaan ja posket punoittivat.

”Mikä kaunotar!” Rupert henkäisi. ”Luojan tähden, mikä kaunotar!”

Herttua meni portaikon alapäähän ja ojensi kätensä.

”Tule, kaunokaiseni.”

Léonie tuli juoksujalkaa herttuan luo, joka kumartui suutelemaan hänen kättään. Léonien kasvot punehtuivat entisestään ja hän niiasi.

”Olenko minä mielestänne sievä, herra? Tämä kaikki on lady Fannyn aikaansaannosta, herra, ja hän antoi minulle tämän neulan, ja Rupert antoi minulle viuhkan. Herra Davenant lähetti minulle kukat ja herra Marling tämän kauniin sormuksen!” Léonie liiteli miesten luo, jotka eivät pystyneet irrottamaan katsettaan hänestä. ”Monet kiitokset teille kaikille! Sinä näytät oikein komealta tänä iltana, Rupert! En ole koskaan ennen nähnyt sinua noin siistinä – ja komeana!”

Lady Fanny laskeutui portaat alas.

”No, Justin, onnistuinko minä?”

”Olet ylittänyt itsesi, kultaseni.” Herttua katseli sisartaan. ”Eikä sinunkaan asussasi ole valittamista.”

Léonie ei ole pelkkä talonpoikaistyttö, vaan hän näyttelee seurapiireissä osaansa – tietenkin sitä tietämättä – Avonin herttuan laatimassa kostosuunnitelmassa. Justin on odottanut vuosikausia, kaksikymmentä vuotta saavansa kostaa vanhalle viholliselleen.

Euforian arvoinen - novelli 1700-luvulta, K-11

Author: Lavinia

Beta: Ciffie

Rating: K-11

Genres: historiallinen draama, one-shot

Kirjoitettu: 2010

Disclaimer: Minun, minun.

Summary: Swanfieldin herttuatar oli harvoja euforian arvoisia naisia.

A/N: Finfanfunin Aikakausi -haaste, 1700-luvun Englanti

”Aivan järkyttävän näköistä seutua”, nuori nainen nurkui vilkuillessaan kiiltävien vuokravaunujen ikkunasta näkyviä huonokuntoisia asuinrakennuksia ja ahtailla kaduilla kuljeskelevia resuisia ihmisiä. ”Onko madame la duchesse aivan varma - aivan varma että haluaa tulla juuri tänne?”

Madame la duchesseksi puhuteltu vallasnainen taputteli hajamielisesti vatsanseutuaan. ”Sietäisit saada ympäri korvia, Jeanne”, madame tuhahti, ”sillä herrasväen asiat eivät kuulu millään muotoa palvelusväelle. Minulla on omat syyni hankkiutua tästä turhasta sikiöstä eroon.”

”Tietääkseni aviomiehenne lapsesta”, kamarineito Jeanne huomautti.

”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta synnyttää lasta sen enempää aviomiehelleni kuin muille. Ah, taidammekin olla perillä. Käypä sanomassa ajurille, että odottaa meitä sen aikaa, kun sen ämmän luona menee.”

”Vuokravaunuilla vielä!” Jeanne nurkui lähinnä itsekseen. ”Tällaisissa epämukavasti jousitetuissa vuokravaunuissa, joissa on kyyditetty kaikenlaisia tallukoita ja moukkia. Mitä isä-vainajannekin sanoisi? Mon dieu…” Kamarineito kapusi kuitenkin ripeästi vaunuista.

Herttuatar ja hänen palvelijattarensa ylittivät pian mukalakivetyn, saastan peittämän kadun helmojaan kannatellen. Huteron näköinen kolmikerroksinen hökkeli kohosi vaaleana heidän edessään. Herttuatar nyökkäsi huomaamattomasti ennen kuin he menivät sisälle. Hän alkoi nousta kapeaa portaikkoa, kunnes saapui kolmanteen kerrokseen. ”Missä sinä kuhnailet, Jeanne?” hän tivasi käskevään sävyyn.

”Tässähän minä, madame la duchesse”, Jeanne vastasi portaiden yläpäästä.

”Yhym.” Nuori herttuatar koputti kuuluvasti kolmannen kerroksen perimmäistä ovea. Pian ovi avattiin, ja hyvin lyhyt nainen seisoi lihavine ruhoineen ovenpielten kehystämänä. Koominen ilmestys muistutti jonkun verran turpeaa emakkoa pienine siansilmineen, punakoine kasvoineen ja kärsämäisine pystynenineen. Ohuina ja ennen aikojaan harmaantuneina hapsottavat haivenet oli kietaistu päälaelle pienelle ja sotkuiselle sykerölle.

”P-peremmälle vaan r-rouva”, nainen änkytti, jolloin kamarineito tirskahti alentuvasti.

Swanfieldin herttuatar purjehti ylväästi pimeään ja niukasti kalustettuun huoneeseen, jonka puupinnat olivat enimmäkseen ohuen pölykerroksen vaaleuden peitossa. Takkuturkkinen kissan rääpäle oli linnoittunut savuttavan takan edustalle pesemään kaikenkirjavaa turkkiaan. Herttuatar kaivoi pullean rahakukkaron esiin ja löysäsi sen nyörejä. Kilinä houkutteli sikiönlähdettäjän vaappumaan lähemmäs herttuatarta ja ojentamaan paksusormista kättään kolikkokukkaron suuntaan. ”Siinä pitäisi olla normaalia taksaasi enemmän”, herttuatar ilmoitti ranskalaisittain murtaen.

”Juu-u, juu”, sikiönlähdettäjä mumisi hiljaa laskeskellessaan kultakolikoita. ”Enemmänkin.”

Madamen kaarevat kulmakarvat kohosivat, ja pienet sieraimet laajenivat inhosta ja halveksunnasta, jota hän ei ollut tuonut ajomatkan aikana yhtä vahvasti esiin kuin kamarineito. Vatsaa poltteli kuvottavasti, ja kitkerä oksennusta enteilevä sapekkuus oli noussut hänen kielelleen. Kirottu aamupahoinvointi, kirottu sikiö joka oli ehtinyt koetella hänen kärsivällisyyttään. Edessä oleva kipu ei saanut kavahtamaan tai pelkäämään, koska hetkellinen alavatsaa korventava tuska toisi jälleen kerran ainakin väliaikaisen vapahduksen.

”Minne minä voin asettua?”

Lyhyt etusormi osoitti moneen kertaan parsittua nojatuolia, jolle levitetty valkoinen pellavapyyhe. Herttuatar asettui tottuneesti tuolille; hän siirsi hamekerrokset tieltä, nosti koukistetut jalkansa edessä olevalle jakkaralle ja levitti laiskasti reitensä. Eukko saisi luvan pitää kiirettä, jotta hän pääsisi mahdollisimman nopeasti tästä tunkkaisesta rotankolosta.

***

Viikon kuluttua Satine Swanleigh (omaa sukua de Moralle) makasi puolipukeissa simpukanmuotoisella katosvuoteellaan kirjoittamassa kirjettään kaksoisveljelleen Chereden markiisille. Pronssinruskeat, luonnonraitojen elävöittämät hiukset oli käherretty piippaussaksilla, ja kiharoista oli taiteiltu pomadan, hiusvalkin ja hiussolkien avulla viimeisimmän ranskalaismuodin mukainen kampaus. Satinen soikeat kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit ilman lumenvalkoisen puuterin ja silmäkulman lähelle kiinnitetyn kauneuspilkun viimeistelemää ehostustakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat veistokselliset sekä harmoniset, ja mantelinmuotoiset turkoosisilmät olivat hyvin hypnoottisen suuret olematta liian isot herttuattaren kasvoihin. Satine näytti puolivalmiissa koreudessaan siltä kuin olisi odottanut rakastajaa. Niin ei kuitenkaan ollut.

”Tohtori Johnson on tullut, Teidän armonne”, Jeanne ilmoitti.

Hänen emäntänsä kiersi mustepullon korkin kiinni ja siirsi kirjoitustarvikkeet toiselle yöpöydälle. Hän nojautui äärimmäisen viehkeästi pulleita pieluksia vasten. ”Pyydä hänet sisään.”

”Kyllä, madame la duchesse.”

Eipä aikaakaan kun kamarineito ohjasi miellyttävän näköisen tohtorin emäntänsä ruusunpunaiseen makuuhuoneeseen. ”Hyvää päivää, Teidän armonne”, tohtori tervehti ranskaksi.

”Kas, tohtori”, Satine sanoi nyökäten.

Tohtori Johnson laski nahkaisen lääkärinlaukkunsa sijaamattomalle vuoteelle. ”Mikä teitä vaivaa?”

Herttuatar heilautti kyllästyneenä kättään. Hän ei ollut voinut kertoa juorujen ja skandaalin pelossa syytä lääkärin haetuttamiseen. ”Minulla on ollut vuotoa yhtäjaksoisesti parin viikon ajan.”

”Ei taida olla kyse normaalista kuukautisvuodosta?”

”Ei, ei.”

”Onko teillä muunlaisia oireita - kipuja tai kouristuksia?”

”Alussa viiltävää kipua alavatsassa ja runsasta vuotoa, joka ei ole vähennyttyäänkään tyrehtynyt kokonaan”, aatelisrouva vastasi.

”Minun täytynee tehdä teille sisätutkimus”, otsaansa rypistävä lääkäri totesi alkaessaan etsiä laukustaan tutkimukseen tarvittavia välineitä. ”Jos madame la duchesse sallii?”

”Siitä vaan; tehkää työnne”, Swanfieldin herttuatar virkkoi viileään, etäiseen äänensävyyn asettuessaan vuoteen reunalle koukkuun nostetut polvet levitettynä katsellen baldakiinia miltei suljettujen luomiensa raosta. Hän sävähti tuntiessaan tohtorin sujauttavan kylmän rautainstrumentin hänen sisälleen. Tutkimus ei nolostuttanut tai saanut häntä punastumaan, sillä Satine ei ollut mikään kainon hyveellinen pikkurouva, vaan kyltymätön lumoojatar, jolla oli yhtä paljon kokemusta miehistä kuin hänen kaksoisveljellään naisista. Kirvelevä kivun aistimus tärisytti hänen levitettyjä reisiään. ”Pardi!” hän sähähti voimatta kätkeä tuskaisuuttaan, sillä hän ei aavistanut tutkimuksen vievän oletettua vähemmän aikaa.

”Se olikin siinä”, herra Johnson ilmoitti, jolloin Satine laski helmansa alas.

”No? Mistä siinä oli kyse? Oliko se jotain vakavaa?”

”Teidän synnytyselimenne ovat jonkin verran tulehtuneet, joten tutkimuskin teki kipeää. Taidan tietää mikä on aiheuttanut tulehduksen, mutta olen niin tahdikas, etten sekaannu potilaideni yksityisasioihin.”

Jeanne älähti.

”Siinä teette oikein”, Satine sanoi painokkaasti.

”Ei siinä kaikki, Teidän armonne.”

”Kuinka niin, herra Johnson?”

”Vuoto tulee loppumaan ennen pitkää, mutta valitettavasti te ette voi enää tulla raskaaksi”, lääkäri ilmoitti.

”Voi herttuatar parkaa -”, Jeanne aloitti pahoitellen, mutta hänen emäntänsä vaiensi hänet pelkällä alentuvalla katseella.

Eipä ollut suurikaan menetys, Satine ajatteli huojennuksen valaessa raukeutta hänen hoikkaan, kuitenkin hyvin muodokkaaseen ruumiiseensa. Laiska hymy kohotti hänen suupieliään. Yksikään loismainen, etäiseksi jäävä olio ei enää paisuttaisi hänen uuman seutuaan muodottoman pulleaksi, joten hän saattaisi tästä lähtien heittäytyä seurauksettomiin lemmenleikkeihin täysin vapautuneesti. Viimeisin abortti oli vapauttanut hänet sitovimmasta kahleesta, jonka ei olisi pitänyt turmella hekumallisiin aistinautintoihin syntyneen naisen fyysistä täydellisyyttä. Hänen ei enää tarvinnut olla kateellinen veljensä kaltaisille viettelijöille, joiden nautintoa mitkään jälkiseuraamukset eivät laimentaneet. Swanfieldin herttuatar oli harvoja euforian arvoisia naisia.