Kirjaesittely: Mario Puzon Mamma Lucia

Lucia Santa on pieni ja pyöreä kaunokainen. Hän on sielullisesti ja ruumiillisesti parhaissa voimissaan eikä pelännyt elämää tai vaaroja. Hän on luonteeltaan vahva, kokenut, varovainen ja valpas, niinpä hän on hyvin kykenevä kasvattamaan suuren lapsikatraansa. Hänen ainoa heikkoutensa on nokkeluuden ja oveluuden puute. Nuo ominaisuudet tuovat valitettavasti enemmän menestystä kuin hyveellisyys.

Hän muutti kotimaastaan Italiasta Yhdysvaltoihin vain seitsemäntoistavuotiaana. Hän matkusti viisituhatta kilometriä synkän valtameren ylin vieraaseen maahan vieraiden ihmisten pariin. Sitten hän oli ryhtynyt elämään sellaisen miehen kanssa, joka oli hänen lapsuuden leikkitoverinsa. Usein hän kertoo tarinansa huokaillen nuoruuden hulluuttaan tuntien silti ylpeyttä. Hänen vanhempansa olivat olleet köyhiä ja velkaantuneita, niinpä heillä ei ollut varaa hankkia Lucialle edes kapioita. Sillä hetkellä hän menetti kaiken kunnioituksen isäänsä, kotiaan ja maataan kohti. Kapioton morsianta paheksuttiin yhtä paljon kuin verettömältä häävuoteelta nousevaa morsianta. Oikeastaan kapioton morsian oli vielä paheksuttavampi, sillä neitsyytensä menettänyt morsian saattoi sentään kieroilla hääyönsä sijoittumaan naisten vaivojen ajaksi. Kukapa mies ottaisi köyhän kirkon rotan vaimokseen?

Amerikasta tuli kirje naapurin pojalta. Naapuritilan poika pyysi kirjeessä Luciaa tulemaan luokseen uuteen maahan. Kaikki hoidettiin oikealla tavalla molempien isien välityksellä. Nuorelle parille syntyi kaksi lasta Lorenze ”Larry” ja Octavia. Aviomies sai surmansa onnettomuudessa tai huolimattomuuttaan Lucian odottaessa kolmatta lastaan Vincenzoa. Silti Lucia Santa hyväksyi kovan kohtalonsa vajoamatta itsesääliin. Toki hän valitti osaansa, mutta hän rukoili armoa vain kohtalolta. Niinpä nuori raskaana oleva leski ei joutunutkaan epätoivon tai kauhun valtaan, vaikkei hänellä ollutkaan ketään johon turvautua. Hänellä oli suunnattomat voimat vastoinkäymisten kestämiseen. Kohtalo ei tehnyt hänestä katkeraa, vaan se osa lankesi hänen ystävilleen ja naapureilleen.

Lucia avioitui uudelleen siirtolaistaustaisen Frank Corbon kanssa. Tuolloin kolmekymmentäviisivuotias mies ei ollut koskaan ollut naimisissa. Lucia sai vielä kolme lasta – Ginon, Salvatoren eli ”Salin” ja Aileenin jota kutsuttiin Lenaksi, sillä italialaine kieli ei taipunut lausumaan tuota nimeä.

Angeluzzi-Corbot asuvat New Yorkissa 30.kadulla kuten monet muutkin Italiasta kotoisin oleva siirtolaiset. Kirkkaasti valaistu leipomo sijaitsee lähellä 30.kadun kulmaa. Leipomon vieressä 31. kadulle päin ruokatavarakauppa ikkunoineen, jotka ovat täynnä keltaisia provolone-pötköjä sekä prosciutto-kinkkuja, jotka riippuivat värikkäisiin papereihin käärittyinä lihakolmioina. Seuraava liike parturinliike, joka on liikeajan jälkeen yhä avoinna kortinpeluuta varten. Kesällä jalkakäytävällä kirmaa vielä iltaisin vallattomia lapsia ja mustapukuiset naiset muodostavat pieniä ryhmiä jokaisen asuintalon edustalle. Jokainen talo on kuin kylätori. Jokaisesta löytyy oma naisryhmänsä, joiden suuri huvi on istua juoruilemassa laatikoilla ja tuoleilla istuen. He muistelevat menneitä, väittelevät moraalista sekä yhteiskunnallista säädöksistä.

Järjestynyttä rikollisuutta esiintyy Mamma Luciassa vähemmän kuin muissa Mario Puzon romaaneissa, joista tunnetuin on tietenkin Kummisetä. Tämä kirja kuvaa enemmän Angeluzzi-Corbon amerikan italaisen perheen elämää ihmissuhteineen kuin raakaa mafiajuonittelua ennen toista maailmansotaa. Aluksi Lucian kaikki vanhemmat lapset elättävät itsensä rehellisellä työllä. Kuitenkin Lucian esikoisesta Larrystä tulee sattumalta gansteri, sillä nuori mies on siinä vaiheessa naimisissa oleva kahden lapsen isä, jolle ei löydy enää rautateiltä töitä enemmän kuin kolmesti viikossa. Milläs perheenpää elättää perheensä noin vähäisellä työllä? Aluksi hänellä ei ole silti mitään aikomusta lopettaa nykyistä työtään, vaikka totta kai hyvä työpaikka tulisi tarpeeseen. Kotikadun leipurin poika esittelee hänelle leipomon takahuoneessa selvästi italialaisen miehen, olkoonkin että tämä on pukeutunut huolitellusti amerikkalaiseen tapaan. Miehen nimi on Herra di Lucca ja hänen kaikki bisneksensä eivät missään nimessä ole rehellisiä. Larry saa muun muassa uudelta pomoltaan käskyn piestä ihmisiä rahasta. Nuoren miehen omatunto soimaa aluksi, mutta sitten herra di Lucca lupaa maksaa alaiselleen sata dollaria viikossa ja järjestää hänelle paremman piirin. Niinpä Larry kiitää pomoaan ja ottaa tarjouksen vastaan.

Herra di Luccan jätettyä hänet autosta 10. Avenuelle Larry käveli jonkin aikaa ratapihan viertä. Hän tajusi, ettei aina voinut olla kiltti ihmisille ja odottaa että nämä tekivät mitä tahtoi heidän tekevän, ei ainakaan mikäli oli kysymys rahasta. Oli oltava halpamainen. Hänen mieltään hämmensi se ihailu, jota osoitettiin miehelle joka teki vääryyttä.

Viattomuuden kukoistuskausi: 1.luku

Author: Hannabella
Beta: theunrated
Rating: K-11
Genres: baroqueromance, drama
Pairing: Henriette/Louis XIV/Louise de la Valliére
Warnings: juonittelua, viittauksia parisuhdeväkivaltaan
Chapters: 2
Disclaimer: Teksti on fiktiivinen.
Summary: Totta puhuen kuningataräiti oli saanut kolmannesta neidosta eli mademoiselle de la Valliéresta mitättömän vaikutelman. Neitonen oli toki sievä ja suloinen hauraalla tavalla, mutta Anna ei ollut huomannut maidemoiselle de la Valliéressa olevan mitään sellaista, millä tämä voisi hurmata Louisin. Hän ei suhtautunut miniänsä hovineitiin Madamen ensisijaisena syrjäyttäjänä vaan Brysselin pitsillä koristettuun hihaan sujautettuna ylimääräisenä valttikorttina.







- Ensimmäinen luku -

Aurinkokuninkaalle lahjoitettu enkeliprinsessa


Jean-Baptiste Lully piteli viulua käsissään muu orkesteri takanaan valoa tulvivassa salissa. Väljässä tilassa oli pyöreä tanssilattia shakkiruudutuksen, massiivisten kynttelikköjen ja jalustoiltaan tuijottavien rintakuvien rajaamana. Orkesterin aloittaessa soitannan Ranskan nuori hallitsija Louis XIV laski yksitellen kohotetut sormensa, liikutti käsiään ryhtyessään tanssimaan balettia yksin hypähdellen. Myöhemmin kuningas seisoi tanssilattian keskellä veistoksellisen totisena ja liikkumattomana, paino toisella jalalla, toinen käsi lanteella ja toinen kattoa osoittavana. Salskeat ylimysnuorukaiset tanssivat Louisin ympärillä lähestyen ja loitontuen. Monarkki liikkui hidasta ja vaivihkaista ympyrää varpaille nousseena pysyen kuitenkin enimmäkseen paikallaan niin kuin aurinko.

Tanssivien ylimysnuorukaisten mielestä tämä tanssi oli omiaan saamaan kuninkaan vaikuttamaan taivaalta valaisevalta auringolta ja heidät valon- ja elämänlähdettä kiertäviksi planeetoiksi. Heidän silmissään kuningas näytti uppoutuneen tanssiharjoitteluun virheettömän suorituksen perusteella. Olettamus ei osunut oikeaan, sillä stoalaisen hallitun kruununpään ajatukset olivat eräässä kuninkaan hovin liljassa, joka suorastaan pisti hänen kuninkaallisen verensä kiehumaan suonissa.

Kuningas oli ollut vuoden naimisissa infanta Maria Teresian kanssa, ja kuningatar oli ennättänyt lahjoittaa Aurinkovaltakunnalle dauphinin. Aviomies oli ollut näennäisen uskollinen vaimolleen, koska hän ei ollut tähän asti pettänyt espanjatarta muiden kuin merkityksettömien kamarineitojen ja muiden palvelijattarien kanssa. Vasta huomattuaan nuoremman veljensä Henriette-vaimon hän oli tajunnut, ettei mestatun Charles I:n tytär ollutkaan enää laiha ja pitkähkö tyttönen, vaan nuori nainen. Nuorukainen ei ymmärtänyt miksi oli järjestänyt biseksuaalisen veljensä puolisoksi taivastarhan gasellin, vaikka hänellä itsellään oli kuningattarena ”Vuosisatoja jatkuneen umpisiitoksen Kääpiömäinen hedelmä”. Orléans’n herttuatar sopisi niin loistavasti hänen kuningattarekseen ja sopivasta vaimosta täytyisi polvistua kiittämään Luojaa, joka olisi siunannut puolijumalaa vertaisellaan, puolijumalattarella.

Vihityn kuningattaren olisi pitänyt loistaa tähden tavoin seurapiireissä, olla moitteettoman kohtelias ja kruunata Aurinkohovin juhlat sekä osata myös hallita hovilaisia ja osoittaa kiinnostusta näiden inhimillisiin pulmiin. Leskikuningatar olisi vastannut poikansa hallitsijatarihannetta, ja niinpä hienosti sivistynyt ja kohtelias äiti nautti esikoisensa hartaasta ihailusta. Anna Itävaltalainen piti Euroopan kuningattarista kiistatta parhaiten hovia ja oli ollut aina liian älykäs tai laiska sekaantumaan politiikkaan.

Nykyinen kuningatar osasi sentään käyttäytyä etiketin mukaisesti, joskaan Lousilla ei ollut syytä olla ylpeä puolisostaan,muttei hävetäkään tätä. Maria Teresialla oli kiistatta lapsen mieli. Kuningatar nimittäin peuhasi mielellään puolihöperöiden kääpiöiden ja helmoissaan räksyttävien sylikoirien kanssa, eikä kehno ranskantaito ollut kehittynyt vuodessa mihinkään suuntaan. Näistä syistä kuningattaresta ei ollut tekemään vaikutusta alamaisiinsa, ja madame de Sévigné käyttikin espanjattaresta ”Kartanonrouva”-nimitystä. Kuningaspari tuli kohtalaisesti toimeen. Isällinen kohtelu sai Kartanonrouvan jumaloimaan kuninkaallista puolisoaan, mutta hän ei mielellään jäänyt kahden kesken miehensä kanssa sen saattaessa hänet hämilleen. Pelkästään yksi ainoa ystävällinen katse kuninkaalta riitti täyttämään Kääpiömäisen hedelmän onnikiintiön piripintaan.

Kellonaikoihin kahlehdittu päiväjärjestys jaksotti Ranskan kuninkaan päivää balettiharjoitusten jälkeen: oli osallistuttava hovin huvituksiin iloluontoisesti heittäytymällä ja hoidettava valtion asioita valtiomiesten kanssa. Mutta Henriette ei kadonnut hetkeksikään nuoren kruununpään mielestä ikään kuin Madame olisi ollut kaikenaikaa aiheuttamassa pistoja hänen sydämessään ja rääkkäämällä vieroitusoireilla. Erossa olo – etenkin se etteivät rakastavaiset saaneet osoittaa riittävän usein rakkauttaan toisilleen, kasvatti Louisin levottomuuden viiltäväksi nuorukaisen lukiessa väkipakolla asiakirjoja.

Prinsessa oli leveyssuunnasta pieni, nymfimaisen siro naisenalku, koska hän söi niukasti kuin lintunen. Porsliinihipiänsä ja sielukkaiden piirteidensä takia hän näytti tietämättömiä ja karkeatapaisia bourbonilais- ja hapsburgilaissukulaisiaan hienostuneemmalta ja eteerisemmältä. Aito kiinnostus taiteeseen ja kirjallisuuteen nostatti entisestään kälyn tenhoavuutta, sillä älykkyys ja henkevyys olivat fyysisen miellyttävyyden ohella kuninkaan arvostamia ominaisuuksia. Pienempikin älynripaus olisi tehnyt Maria Teresian seurassa olemisesta viihdyttävämpää. Valkosipulin syömisen lopettamista unohtumatta!

Rakastunut kuningas sinnitteli iltaan asti muistellen hänen ja prinsessan aikaisempia tapaamisia ja sitä päivää, jolloin hänen syvänruskeiden silmiensä edestä kiskaistu esirippu ei ollut enää sokeuttamassa häntä. Tuolloin kuningaspari oli istunut Ranskan liljoilla koristetuissa nojatuoleissa kirkon kuorissa. Koko hovi ja maan korkein aristokratia oli kerääntynyt seuraamaan prinsessa Henriette-Anne Stuartin ja Philippe de Orléansin avioliittoon vihkimistä. Hänen Majesteettinsa oli ollut ahdistunut ja hermostunut häijyn äänen ilkkuessa päänsä sisällä. Itsepähän naitit serkkusi italialaispaheen omaavalle veljellesi viitsimättä katsoa millaisen helmen olet heittämässä menemään, Louis de Bourbon. Mutta eihän sinulla ole syytä harmistukseen; olethan sentään pelastanut Aurinkohovin kunnian ja maineen saamalla luonnonoikun kunniallisesti naimisiin! Jotain lohtua Ranskan liljan menettäneelle.

Ilkkuvasta äänestä huolimatta Louis oli koettanut olla ajattelematta sydämellään, ajatella järjellään. Ääni oli oikeassa sanoessaan hänen pelastaneen Aurinkohovin maineen ja kunnian, vaikka avioituminen ei (varmastikaan) muuttaisi Philippea normaaliksi nuorukaiseksi. Nuorempi veli oli ollut jo lapsuudessaan erilainen kuin muut pojat pukeutuessaan ja käyttäytyessään tyttömäisesti. Lapselta moinen eriskummallisuus oli lähinnä huvittavaa leikkiä, mutta Philippe ei muuttunutkaan vartuttuaan mieheksi. Hänestä ei tullut yhtään miehekkäämpää, vaan prinssin kiinnostuksenkohteet olivat yhä naismaisia. Prinssi Philippen poikkeavuus ei ilmennyt pelkkänä naismaisuutena, kun de Orléans’n huomattiin kiinnostuvan naisten sijasta kauniista nuorukaisista. Italialaispahetta kammoava veli oli järkyttänyt tajutessaan Philippen olevan biseksuaali, joten Louis oli kehottanut herttuaa avioitumaan keskusteltuaan leskikuningattaren kanssa.

Kuninkuuden ja maanpäällisen jumaluuden edustajana Louis XIV:n oli kyettävä hillitsemään itsensä kaikissa tilanteissa, joissa hän oli alamaistensa seurassa. Olihan hallitsevan monarkin tajuttava oma ylemmyytensä ja elettävä sen mukaisesti. Nojautuessaan brokadilla päällystettyä selkänojaa vasten Louis taisteli oikeudentuntoaan vastaan, koska pari sanaa olisi riittänyt vihkimisen keskeyttämiseen. Hän olisi voinut pelastaa morsiuspukuun puetun prinsessan uhrialttarilta ja onnettomalta avioliitolta menettämällä siinä sivussa huomattavan osan majesteetillisuudestaan.

Kumpaa hän rakasti enemmän? Henrietteä vai Jumalalta saamaansa valtaa?

Fontainebleun palatsin puutarhassa järjestettiin samana iltana juhlat. Henriette ja lanko vilkuilivat avoimesti toisiaan miltei koko ajan, kunnes Louis ja herttuatar katosivat näyttämöltä livahtamalla metsään kävelemään. He kävelivät puhumatta vähään aikaan ennen pysähtymistään. Louis kietoi käsivartensa herttuattaren ympärille ja piteli tuota kuunvalossa kylpevää gasellia lähellään. Hopeanvärinen leninki olkapäät paljastavine, helmikirjailtuine kaula-aukkoineen sai Madamen näyttämään kuunsäteeseen pukeutuneelta. Punertavan vivahteiset tummat kutrit oli kiharrettu pieniksi korkkiruuvikiharoiksi heilahtelemaan pyöreillä olkapäillä ja korostamaan kasvojen muotoa ja ihon väriä. Puna, puuteri ja kuun jumalattarellekin sopivat korut tekivät Orléansin herttuattaresta entistä ihastuttavamman.

Linnunluinen käsi siveli miehen sileäksi ajeltua poskea. ”Voi Louis, en jaksa ajatella mitä muut ajattelevat meistä!” Madame totesi kiihkeästi vihreät silmät ulkoista ja sisäistä kauneutta säihkyen, mikä sai rakastajan tiukentamaan otettaan. Kuningas veti tummaverikön illan ensimmäiseen suudelmaan, samalla jumaloivaan että kiihkeään. Heidän erkaantuessaan toviksi suudelmasta Henriette puhui liikuttuneella äänensävyllä. ”Me rakastamme toisiamme eikä millään muulla ole väliä, mon chér. Tietysti minun on maksettava tästä onnesta, sillä minun on aviovaimona alistuttava mieheni tahtoon.”

Kuiskaukseen päättynyt lausahdus ja tuskin kuuluva niiskaus laajensi hallitsijan raskasluomisia silmiä ja kohotti linjakkaita kulmakarvoja. Louis siveli poissaolevan näköisenä prinsessan toista olkapäätä käsittämättä vetävänsä leninkiä alaspäin. Sen sijaan gasellimainen kaunistus tajusi sen, koska hän värähti kiinnittäen kuninkaallisen rakastajansa huomion. Tummavioletti mustelma täplitti muuten niin virheettömän valkeaa ihoa olkavarteen ilmestyneenä, eikä se ollut tullut siihen itsestään.

”Mistä tämä on tullut?” Louis tivasi vaativaan sävyyn.

”Minä… minä kaaduin”, herttuatar Henriette mumisi.

”Tuohon minä en kyllä suostu uskomaan, ma chérie.”

Rouva herttuatar huokaisi ja liikutti vaivaantuneena toista suupieltään.

”Odotan edelleen vastausta. Voit olla varma, että tulen saamaan syyllisen henkilöllisyyden selville.”

”Sitä en kiistä – joskaan teillä ja urkkijoillanne ei olisi suurta työtä etsiessänne syyllistä perhepiiristä.” Orléans’n herttuatar oli niin väsynyt ja kyllästynyt kokemaansa väkivaltaan, ettei jaksanut enää lukita kunnolla luurankoja komeroihin.

Kuningas Louisin kirous hautautui metsikön tiheyteen ja palatsin suunnalta tuleviin ääniin. Sormuksin koristeltu käsi puristui nyrkkiin ja tavattoman hauskan näköiset kasvot muuttuivat kireiksi, mutta Louis säilytti muuten itsehillintänsä. Jäntevän voimakas, riikinkukkomaiseen hoviasuun puettu vartalo pysyi edelleen ryhdikkäänä. Sanat tulivat kuitenkin täyteläisiltä huulilta hiljaisella ja vaimealla äänensävyllä lausuttuna aivan kuin puhuminen olisi aiheuttanut henkistä ja ruumiillista kipua. ”Minun oma veljeni on mennyt satuttamaan vaimokseen saamaansa liljankukkaa, vaikka hänenkin täytyy tietää hallitsijan veljenä, että naista on aina pidettävä kuin kukkaa kämmenellä. Hovissa kuullut juorut ovat siis totta, vaikken haluaisi uskoa tyhjäpäisiin hovilaisiin…”

”Valitettavasti – tosin todellisuus on vielä pahempaa kuin, mitä juorut antavat ymmärtää.”

”Tapattaisin varmaan kenet tahansa toisen, mutten voi riistää veljeni henkeä.”

”Inhoan syvästi veljeänne Philippeä, mutten niin paljon että voitonriemuinen hymy ilmestyisi huulilleni nähdessäni hänet makaavan kuolleena ruumisarkussa.”

Onnettomaan avioliittoon kahlitun naisparan jalomielisyys kirvoitti Louisin hymyilemään heikosti. ”Olette kuin enkeli tai seitsemännentoista vuosisadan naispyhimys sietäessänne luonnotonta veljeäni vuoteessanne. Ivaamassa ja pilkkaamassa teitä – ja lyömässä.”

”Tunnustan kestäväni vain vaivoin aviomieheni käyttäytymistä avioelomme muututtua hiljattain kestämättömäksi. Tuntuu etten enää jaksa alistua miehensä omistaman vaimon rooliin”, nyyhkytti tenhotar kristallikyynelten tulviessa poskilleen.

”Mitä Philippe on mennyt tekemään tällä kertaa?”

”Se on… j-jotain niin vastenmielistä, että s-saattaisitte kokea v-vastenmielisyyden tarttuneen minuunkin.”

”Ette voisi ikinä suistua samaan likaviemäriin, vaikka kaikki maanpäälliset pikkupirut olisivat vetämässä teitä sinne, Henriette.”

”Kenties voin kertoa teille, sillä luotan sanaanne.” Pitkäripsiset silmät hehkuivat kirkkaina herkkien piirteiden pysyessä melankolisina. Henriette veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin puhui uudelleen. ”Aviomieheni on alkanut vaatia usein chevalier de Lorrainea olemaan vuoteemme vieressä hänen hoitaessaan aviollisia velvollisuuksia… E-että minä vihaankin sen ’italialaisen rakkauden asiantuntijan’ irstasta virnettä, se oikein lisää ennestäänkin nöyryyttävän tilanteen nöyryyttävyyttä.”

”Olen harkinnut pariin otteeseen karkottavani de Lorrainen veljeni seurasta chevalierin huonomaineisuuden takia”, Louis XIV huokaisi. ”Voisin kuninkaana määrätä de Lorrainen lähtemään toiselle paikkakunnalle, mutten haluaisi loukata veljeäni. Onhan de Lorraine sentään hänen paras ystävänsä. Toivoin ja toivon kyllä edelleen Philippen hylkäävän rakastajansa naittaessani teidät hänelle. Sanat eivät edes riitä kertomaan miten pahoillani olen, ja miten rankasti omatuntoni on soimannut hääpäivästänne lähtien. Antakaa minulle silti anteeksi, keijukaisrakastettuni.”

”Ei ole mitään anteeksiannettavaa”, virkkoi rakastajatar.

Toisen epäitsekkyys liikutti hallitsijaa, sillä muutamat kyyneleet kihosivat hänenkin silmiinsä Louisen syleillessä rauhoittavasti naista. Jos hän, Ranskan hallitsija oli puolijumala, niin veljen vaimo oli Taivaasta ilmestynyt enkeli. Puolijumala ja naisenkeli sopivat yhteen niin hyvin, että olisi voinut ajatella itsensä Kaikkivaltiaan lahjoittaneen kenties kauneimman enkelinsä maanpäällisen edustajansa ilontuojaksi.

Rakastavaiset olivat keskittyneet toisiinsa, joten he eivät huomanneet risun naksahtavan kauempana seisovan hahmon silkkikengän alla.


***

Loisteliaassa nojatuolissa istuva Louis XIII:n (myös Louis Siveellisenä tunnetun) leski teki koruommeltyötä, vaikka reuma oli alkanut jäykistää hänen sormiaan. Anna Itävaltalainen oli vielä kuusikymmentävuotiaanakin viehkeä ilmestys, vaikka ylväät kasvot olivat rypistyneet, vartalo kadottanut solakkuutensa ja ruskeat hiukset harmaantuneet. Leskikuningatar oli pukeutunut kokomustaan Jules Mazarinin kuolemasta lähtien ja alkoi pukeutua jatkossakin, kunnes vaipui elämänsä ehtoon päätteeksi ikuiseen uneen.

Kuningatar Anna oli vain yhden henkilön seurassa, joka seisoi nojatuolin vieressä. Keski-ikäisen statukseensa nähden koruttomasti pukeutuneen naisen. Audienssin saanut madame oli leski kuten Annakin. Tämä oli tunnollisuuteen asti harras eläessään Raamatun oppien mukaan maltillisesti pukeutuen ja vähäosaisia auttaen, mutta lesken merkittävin pahe oli vihkinyt vallasnaisen tekopyhyyden papittareksi. Leskirouva rakasti kovasti hovijuoruja ja juoruiluun osallistumista, eikä kohteiden auktoriteeteilla ollut merkitystä hänen törmätessään erityisen mehukkaisiin juoruihin. ”Hän juoruaisi vaikka itse paavista kokiessaan sen mielenkiintoiseksi”, hovissa tuhahdeltiin yksinkertaisesti pukeutuneen vallasnaisen tullessa vastaan. Leskikuningatar oli toisinaan itsekin joutunut leskinaisen juoruilun kohteeksi, joten hän suhtautui syystäkin varauksella kahdenkeskistä tapaamista pyytäneeseen henkilöön. Juorukello oli onnistunut saamaan espanjalaissyntyisen kuninkaan lesken vakuuttuneeksi asiansa kiintoisuudesta, sillä tällä kertaa luvassa oli muutakin kuin pelkkiä juoruja. Omin silmin tehtyjä havaintoja.

”Jospa kertoisitte ’omin silmin tekemistänne havainnoista’, rouva hyvä”, Itävallan Anna kehotti terävästi.

Leski sormeili valkealla dekolteellaan komeilevaa krusifiksia hevosmaiset kasvot maireina. Leveä virne syvensi suupielten juonteita. ”Saamanne pitää, Teidän majesteettinne”, aatelisrouva virkkoi. Hän piti pienen tauon ärsyttäen tarkoituksella Louis Oikeamielen leskeä pitämällä tätä vielä hetken odotuksen vallassa. ”Juorut pitävät tällä kertaa paikkansa, Madame.”

”Mitkäköhän juorut?” Anna tiedusteli kuivasti haluamatta hukata aikaansa nuorten aatelisjunkkerien sukupuolielämää koskeviin selontekoihin.

”No… hovissahan on juoruttu kovasti Hänen Majesteettinsa kuninkaan ja Orléans’n herttuattaren eli Madamen keväänraikkaasta romanssista. Kuningas ja Madame ovatkin viihtyneet uskomattoman hyvin yhdessä: avanneet melkein kaikki hovitanssiaiset säteillen, istuneet vierekkäin veneretkillä ja muun muassa Moliéren näytelmiä seuratessaan. Teidän majesteettinne voi silti olla varma, ettei kaltaiseni hienon luonteen omaava henkilö levittäisi kenestäkään juoruja varmistumatta niiden todenperäisyydestä.”

Hah! Niin varmaan! Leskikuningattarella oli vaikeuksia olla tuhahtamatta toisen hurskastelulle.

”Satuin olemaan eilen kävelyllä Fontainebleun metsässä –”

Sattumalta! Niin varmaan, Anna ajatteli.

” –huomatessani nuorten rakastavaisten syleilevän ja suutelevan toisiaan. Heidät erotti jo kaukaa erityisen merkittäviksi henkiöiksi. Olinkin riittävän lähellä ja täysikuu valaisi hyvin, joten en voinut olla tunnistamatta Orléans’n herttuatarta ja nuorta Kuningasta.”

Aurinkokuninkaan marionetti

Fandom: Rautanaamio (1976)

Author: Hannabella

Beta: Ciffie

Pairing: Louis XIV/mademoiselle de la Valliére

Rating: K-11

Genres: historiallinen draama, one-shot

Disclaimer: en omista elokuvaa enkä kirjaa

Warnings: barokkia, röyhelöitä, ruusukkeita ja kimallusta

Summary: Louise tiesi hänen ja muiden hovinaisten olevan hallitsijalle pelkkiä hovitanssien monimutkaisten askelkuvioiden tahtiin pyörähteleviä marionetteja, joilla kuningas leikkisi kunnes kyllästyisi löydettyään entistä hurmaavamman lelun.

A/N: Ficci pohjautuu Mike Newellsin ohjaamaan vuoden 1976 Rautanaamioon, joka mukailee Alexandre Dumas’s Muskettisoturien viimeisiä urotekoja (julkaistu myös nimillä Louise de la Valliére ja Bragelonnen varakreivi). Elokuva ei ole juurikaan uskollinen alkuperäiselle romaanille, mutta pidän sitä henkilökohtaisella tasolla vuoden 1998 versiota parempana taitavien näyttelijöiden ja aivan ihanien pukujen ansiosta. :P

Livreepukuiset lakeijat lakaisivat pikaisesti hiekoittuneen pelikentän sillä aikaa kun kuningas valitsi itselleen krokettimailaa. Fontainebleun palatsissa oleskeleva hoviväki oli kokoontunut leskikuningatarta myöten seuraamaan kuningas Louis XIV:n kroketinpeluuta. Tähän mennessä kuningas oli taitavana pelaajana voittanut jokaisen pelin. Viimeinenkin lyönti osui maaliin saaden silkeissään, pitseissään ja nauhoissaan koreilevan hoviväen osoittamaan suosiotaan aplodien ja ihastuneiden huudahdusten muodossa. Louis kumarsi sirosti viehättävimpien hovinaisten suuntaan ottaen ruusukkein ja värjätyin strutsinsulin koristellun leveälierisen hatun hetkeksi päästään. Hän hymyili mairean itsetietoisesti eräälle keikarimaiselle hovimiehelle, joka seisoskeli pelikentällä kaikessa koreudessaan nojaten mailaansa.

”Pankaa paremmaksi, Montfleury - jos pystytte”, nuori kuningas letkautti.

”Jos uskallatte”, muuan chevalier tuhahti niin hiljaa, etteivät kuningas Louis ja hänen innokkaimmat liehittelijänsä kuulleet.

”Ja kuuntelisin siitä hyvästä kiukuttelua?” Montfleury tuhahti. ”Ei, lyön kunnolla pieleen.”

Peli oli saanut kuninkaan kasvot kuumottamaan kevyesti, joten hän taputteli kevyesti kasvojaan hienolla pitsinenäliinallaan. Hänen takanaan seisova neito kiinnitti melkein heti hänen kaltaisensa naistenmiehen huomion. Mademoiselle de la Valliére ja muut hovinaiset loivat häveliäästi pitkäripsisten silmiensä katseen maahan tehdessään syvän hoviniiauksen. Louis sipaisi nenäliinallaan tutkiskelevasti Louise de la Valliéren kasvoja. Hän kohdisti syvänruskeat silmänsä häkeltyneisiin ja kuulaisiin kasvoihin, joita hallitsivat jadenvihreät mantelinmuotoiset silmät. Yksinkertaisesta leningistään huolimatta mademoiselle de la Valliére oli yhtä nuori ja kasteenraikas kuin kevään hengetär. Näinkin vaillinaiseksi jäävä huomio näytti hämmentävän mademoisellea. Kuningas Louisin mielestä tuollainen siveellinen kainous oli kerrassaan suloista.

Korokkeella istuva kuningataräiti suipisti paheksuvasti ohentuneita huuliaan mademoiselle de la Valliérelle. ”Miten avoimesti de la Valliére liehitteleekään miestänne, madame”, leskikuningatar tuhahti.

”Ja miten avoimesti poikanne yllyttää häntä siihen, madame”, kuningatar Maria Teresia virkkoi ivallisesti takaisin.

Maria Teresialla - syntyjään Espanjan infantalla - ei ollut suurenmoisia ulkonäöllisiä avuja. Elämä oli alkanut syövyttää ryppyjen aihioita kuningattaren suupieliin ja valvottujen öiden siristämien silmien ulkonurkkiin. Synnytykset olivat tukevoittaneet lyhyen naisen melkein pönäkäksi ennen aikojaan. Kuitenkaan aika ei ollut rapisuttanut kokonaan yli kuusikymmentävuotiasta leskikuningatarta, jossa oli yhä jäljellä hurmaavuutta, eloisuutta ja sievyyttä. Leskikuningattaresta huomasi yhä hänen olleen melkein viisikymmentävuotiaana nykyistä kuningatarta hehkeämpi ilmestys.

Montfleury oli harkitsevinaan lyöntiään, vaikka pallo sinkosi mahdollisimman kauas maalisalosta. Hän väläytti harmistuneen hymyn kuninkaalle.

”Mikä sääli!” kuningas pahoitteli naurahtaen, jolloin hoviväki kiirehti seuraamaan hänen esimerkkiään paistatellakseen nousevan ja kirkkaan auringon loiston sokaisevuudessa.

Louise de la Valliére oli tietoinen leskikuningattaren paheksunnasta ja hovin siipeilijöiden heränneestä uteliaisuudesta. Hän olisi halunnut livahtaa tiehensä, kadota omaan turvalliseen maailmaansa, ellei kuningas olisi johdattanut häntä pelikentälle. Kuningas ojensi neidolle nauhoin koristellun krokettimailan ja asettui hänen vierelleen ohjaamaan lyöntiä. Maaliin aseteltu kello kilisi pallon osuessa. Pelaajat ja muu hoviväki taputtivat mademoiselle de la Valliéren onnistumiselle. Louise oli jähmettyä niille sijoilleen, mutta kuningas viittasi häntä tulemaan lähemmäs niiaamaan kuningattarelle ja leskikuningattarelle. Hänen Majesteettinsa hymyili vahingoniloisesti kuninkaallisten naisten happamille ilmeille.

”Fouguet!” kuningas tervehti huomatessaan rahaministerinsä Nicholas Fouguet’n harppovan luokseen. ”Olette myöhässä, jos aiotte liittyä peliin. Löysimme jo muuta ajanvietettä.” Hallitsija katsahti merkitsevästi kädet ristissä seisovaan Louiseen.

”Haluaisin puhua kanssanne kahden kesken, Teidän Majesteettinne”, Fouguet sanoi jäykästi. ”Asia on kiireellinen.”

”Miten ikävä olettekaan”, majesteetti venytti nyrpeästi. ”Ette kysyneet miten peli päättyi.”

Kuningas nosti hattua vaimolleen ja äidilleen.

”Pelasitte varmaan yhtä hyvin kuin aina”, Fouguet kiirehti mielistelemään.

”Voitimme jokaisen pelin”, kuningas alentui vastaamaan, vaikka hänen voittonsa oli ollut itsestään selvää.

Louisin ajatukset olivat hänen vierellään astelevassa neidossa, jonka kampauksen korkkiruuvikiharat liehuivat kevyesti tuulessa. ”Tulkaa myöhemmin huoneeseemme”, Louis sanoi painokkaasti. ”Paljon myöhemmin.”

Hoviväki lähti kentältä seuraten kuningatarta ja mustiin pukeutunutta leskikuningatarta.

”Miten voitte sietää tuollaista nöyryytystä?” Anna Itävaltalainen tivasi miniältään.

Mutta Maria Teresia löyhytteli tyynesti viuhkaansa. ”Helposti jos se pitää hänet pois minun vuoteestani.”

”Maalaistallukan kanssa?” leskikuningatar kauhisteli. ”Mikä lumppu.”

”Ette ole ainoa joka on vihainen. Katsokaa Fouguet’a!”

Arvoisa rahaministeri näytti jopa kaukaa katsottuna nyrpeältä, koska hallitsija ei ollut kiinnostunut tämän kiireellisestä asiasta.

”Kuinka niin?”

”Koska meidän Louisimme otti palkintonsa”, Maria Teresia letkautti korostaen halveksuvaa kädenliikettään viuhkan huitaisulla. Kuninkaallisen aviomiehen uskottomuus oli ehtinyt tulla aviovuosien aikana tutuksi kuningattarelle, eikä aurinkokuninkaan loistokkuus kyennyt tuomaan valoa koleanharmaaseen järkiavioliittoon. Pikku de la Valliére oli vain nuoren hallitsijan vasta löydetty leikkikalu, jonka Louis oli poiminut hovineitojen rivistöstä.

Mademoiselle de la Valliére seurasi kuningasta tämän makuuhuoneeseen vielä vastahakoisemmin kuin pelikentälle. Neito olisi halunnut kaikota Louisin seurasta, mutta moinen käytös ei tullut missään tapauksessa kysymykseen. Hovin vastenmielisimmät persoonat saivat kuiskutella ja arvioida pikku mademoisellen päästä varpaisiin, sillä hoviväki ja Louise olivat syntyneet täyttämään hallitsijansa pienimmätkin toiveet. Niinpä tyttö seisoi kuninkaan tarkasteltavana keskellä avaraa ja ylenpalttista huonetta. Kupera katto värikkäine jumalineen ja enkeleineen kohosi hyvin korkealla massiivisine kristallikruunuineen. Kamaripalvelijat seisoivat suuren takan edessä sulautuneena lähes kokonaan roosan, kullan ja purppuranpunan sävyttämään huoneeseen.

Louis ojensi korean takkinsa ja hattunsa palvelijoille. ”Erinomaista, mutta meidän pitää hankkia hänelle uudet vaatteet”, kuningas Louis ajatteli ääneen aivan kuin hän, Louise olisi ollut pelkkä nukke.

”Teidän Majesteettinne on liian ystävällinen”, Louise pakottautui sopertamaan, vaikka kuninkaan kiinnostus ei ollut hänelle mieleen.

”En suinkaan.” Kuningas kierteli huoneessa. ”On sääli kätkeä tuollaiset avut. Tarvitsette niille sopivia vaatteita, jotka antavat esimakua paratiisista. Miksi ujostelette?” Louis ihmetteli. ”Tiedätte jo, että antaisin teille mitä tahansa. Pyytäkää vain.”

Hänen Majesteettinsa esitti turhaan kysymyksensä, sillä vastaus oli ilmiselvä. Totta kai häntä ujostutti kun hallitsija kierteli tuolla tavoin hänen lähettyvillään riisuen häntä tummalla katseellaan. Moni hovineito olisi kuitenkin halunnut olla Louise de la Valliéren paikalla nauttimassa armollisen hallitsijan suosiosta. Ranskan nuoren kuninkaan ulkonäköä ei kehuttu turhaan, sillä Louis XIV oli salskeuden ja puoleensavetävyyden ilmentymä. Tummaan suklaaseen taittava kiharrettu peruukki korosti kuninkaan vaalean ihon tasaisuutta ja koristeellisen yksityiskohtaisen hoviasun harkittu leikkaus suorastaan imarteli majesteetin pitkää ja solakkaa vartaloa. Tanssilla ja muilla ruumiillisilla harrasteilla oli luonnollisesti vaikutusta hallitsijan norjaan edustavuuteen…

Jadesilmät laajenivat ennestään. ”En olettaisi…”, Louise sanoi.

”Odotan teidän olettavan.”

Kamaripalvelijat, jotka seurasivat tarkkaavaisina tilannetta, huomasivat että oli aika jättää Hänen Majesteettinsa ja arkaa metsäkaurista muistuttava hovineito kahden kesken.

”Olettakaa liikaa. Enemmän kuin mitä voin tarjota”, Louis virkkoi silkkisesti. ”Se on oleva tuskani ja iloni. Sellainen on rakkauden peli.”

”Pelkään etten ikinä opi sääntöjä.”

”Höpsis. Minä opetan. Esimerkiksi kun annan teille kalliita lahjoja, älkää näyttäkö heti iloanne, vaan mököttäkää hetki ikään kuin olisitte pettynyt.”

Tyttö ei oikein käsittänyt miksi ihailua ja palvonnan muotoja rakastava monarkki kehotti häntä käyttäytymään tuolla tavalla. ”Mutta sehän loukkaisi tunteitanne, Sire.”

”Niin. Alatte ymmärtää”, kuningas Louis sanoi aavistuksen terävään sävyyn, mutta polvistui neidon jalkojen juureen ja tarttui hänen hameenhelmaansa. ”Silloin matelen edessänne näin ja rukoilen anteeksiantoanne.”

Louise säpsähti tuntiessaan kuninkaan hienostuneen käden hipaisevan ohimennen polveaan ja yläreittään, vaikka hänellä oli useita alushameita, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt laimentaa kosketusta. Ei. Yksi ainoa hipaisu sai hänen hermonsa pingottumaan epämiellyttävästi. Kuninkaan syvältä kumpuava nauru paljasti mairittelevasti helmenvalkoisen ja suoran hammasrivistön lisäten Louisen hermostuneisuutta. ”Teidän Majesteettinne”, hän toisti.

Lopulta Louis nousi ojentautuen täyteen pituuteensa. Verkkaisuus korosti sitä että hän, kuningas tekin niin kuin halusi eikä muilla ollut sananvaltaa. Silti neito luuli tai rohkeni toivoa että hallitsijan nopeasti herännyt kiinnostus lopahtaisi näinkin varhaisessa vaiheessa. Mitättömien kuolevaisten toiveilla oli tapana valua tyhjiöön; olisihan hänen pitänyt muistaa kuninkaan saavan lähes aina haluamansa. Sinne tänne otetut kopisevat askeleet osoittautuivat turhaksi kiertelyksi. Kuningas ei ollut antanut toistaiseksi hänelle lupaa poistua.

Hento, liljanvalkoinen käsi heilutteli tiuhaan tahtiin viuhkaa. Välillä hänen toinen tärisevä kätensä karkasi kaulan seudulle sormeilemaan ja pyörittelemään helminauhaan pujotettuja helmiä. Leveä katosvuode hallitsi makuukamarin takaosaa koristeellisen uhkaavana. Louise nieleksi. Kuningas seisoi niin lähellä häntä, että heidän vartalonsa melkein hipaisivat toisiaan... Viuhka toi vain vähän etäisyyttä… Ovelta kuuluva koputus ja askeleet saattoivat tarjota mahdollisuuden livahtaa karkuun hallitsijalta. Ainakin siinä tapauksessa jos jollakin olisi tärkeää ja kiireellistä asiaa Hänen Majesteetilleen.

”Ovi”, Louise lausahti toiveikkaana.

”He menevät kyllä pois, sillä he tietävät minun haluavan nauttia rauhassa teidän seurastanne, sulottareni”, kuningas virkkoi hunajaiseen sävyyn.

Tyttö tajusi yhdessä silmänräpäyksessä miehen aikovan sulkea hänen vahvojen käsivarsiensa kahlehtivaan syleilyyn ja painaa jollain tapaa pilkalliset huulensa hänen huulilleen. Sydän kiepsahti kauhusta hänen rinnassaan, vaikka kuningas ei herättänyt samanlaista kuvotusta kuin Fouguet, tuo vastenmielinen elostelija. Hän haki epätoivoisesti turvaa viuhkasta kätkemällä osan kasvoistaan sen taakse. Hallitsija vain sysäsi kevyesti ja välinpitämättömästi hänen viuhkaa pitelevän kätensä sivuun. Älä anna heidän mennä pois, Louise melkein rukoili. Älä jätä…

Valitettavasti koputus lakkasi, ja askeleet loittonivat kuuluen jostain hyvin, hyvin kaukaa. Kuninkaan huulet kaartuivat voitonriemuiseen hymyyn, ennen kuin ne kohtasivat neidon ruusunpunaisen suun pakottaen Louisen vastahakoiset huulet avautumaan. Vapinastaan huolimatta Louise oli yhtä jäykkä kuin patsas; kuningas olisi yhtä hyvin voinut pitää sylissään kuollutta ruumista eikä nuorta ja elinvoimaista tyttöä. Jokaisen kosketuksen olisi kuulunut antaa esimakua euforiaa huokuvasta aistihurmasta, mutta mademoiselle de la Valliére alistui noihin hyväilyihin vain sen takia ettei voinut muutakaan.

Kuningas ei vaikuttanut piittaavan hänen jäykkyydestään, sillä tämä sai tuntea hänen hauraan ja siron ruumiinsa omaansa vasten. Näyttää olevansa herra ja valtias, joka omisti hänet ruumiineen ja sieluineen. Tyttö yritti paeta omiin onnen ja kuplivan riemun värittämiin muistoihinsa, muistella sitä Bastiljiin tuotua mystistä vankia, joka oli saanut ihmeenkaupalla hänen aran tytön sydämensä jättämään muutaman lyönnin väliin. Vangissa oli ollut jotain hyvin tuttua, ja hän oli juuri osaamaisillaan yhdistää nuorukaisen tämän kaksoisolentoon, kun hänen selkäänsä sivelevät kädet paiskasivat hänet takaisin todellisuuden kultaiseen häkkiin. Kuningashan alkoi avata hänen leninkinsä selkämyksen nyöritystä, vetää pukua pois hänen olkapäiltään.

”Mutta, Sire…”, neito yritti.

Louis vain hymyili. Neito oli aistivinaan ylöspäin kohoavassa, sirojen viiksien korostamassa suussa jotain rietasta ja musertavaa kuninkaan vetäessä leninkiä yhä alemmas.

“Mehän sanoimme hankkivamme teille uuden vaatevaraston”, hallitsija naurahti. ”Emmekö sanoneetkin, ma petite?”

”S-sanoitte…”

”Älkää sitten häpeilkö noin suuresti, vaikka hienoinen punastuminen pukeekin nymfin kasvojanne saamalla teidät näyttämään entistä suloisemmalta.” Puku oli valahtanut kokonaan itämaisen maton peittämälle lattialle. ”Tuo puku ei edes ole kyllin imarteleva korostamaan ihastuttavaa vartaloanne, jota liian monet vaatekappaleet verhoavat edelleen.”

Mademoiselle oli sotkeentua helmoihinsa.

”Älkää sentään kompastuko”, kuningas kiusoitteli. Hän alkoi kuoria alushameiden röyhelöisiä kerroksia, jotka verhosivat Louisen alavartaloa. Viimein neidolla oli yllään pelkkä vitivalkoinen aluspuku ja tiukalle nyöritetty korsetti. Aluspuku oli niin lyhyt, ettei se suinkaan kätkenyt Louisen pitkiä ja norjia sääriä.

Kuninkaan useiden sormusten koristama käsi silitti neidon kullanruskeita korkkiruuvikiharoita lähettäen jääkylmiä väreitä tyttömäisen hoikkaan ruumiiseen. Louise tunsi itsensä totaalisen voimattomaksi. Vähissä vaatteissa hypähteleväksi marionetiksi, jonka jokainen liike ennakoitiin vetelemällä näkymättömistä ja katkeamattomista naruista... Kuningas suuteli häntä pitkään ja viipyilevän omistavasti ennen kun nosti neidon käsivarsilleen ja kantoi vuoteeseen.

Katosvuode oli niin suuri että Louise oli hukkua vuodevaatteiden ja ahdistuksen hyökyaaltojen keskelle. Louise tiesi hänen ja muiden hovinaisten olevan hallitsijalle pelkkiä hovitanssien monimutkaisten askelkuvioiden tahtiin pyörähteleviä marionetteja, joilla kuningas leikkisi kunnes kyllästyisi löydettyään entistä hurmaavamman lelun.

Kirjaesittely: Rafael Sabatini - Kuningattaren lähetti (St. Martin's Summer)

Urhea Martin de Garnache saapuu paikallisen käskynhaltijan Tressanin kreivin luo Dauphinén maakuntaan Pariisista. Hän on leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet seudulle huolehtimaan siitä, että häneltä apua kirjeessä anonut neiti de La Vauvraye saisi oikeutta ja pääsisi vapaaksi Condillacin linnasta, jossa ahne leskimarkiisitar pitää mademoisellea vankina ryöstääkseen rikkaan perijättären omaisuuden. Kaiken lisäksi Valérie de La Vauvrayen ulkonäköä ei voinut olla ihastelematta, sillä hän on hento tummaverikkö, jolla on soikeat hienopiirteiset kasvot, joten eiköhän hänellä olisi hyvän ulkonäön ja syntyperän ansiosta kosijoita jonoksi asti ilman omaisuuttaankin.

Valérien isä monsieur de La Vauvraye oli edesmenneen Condillacin markiisin naapuri ja läheinen sekä arvossa pidetty ystävä. Hänellä ei ollut kuin ainoastaan yksi lapsi, Valérie perimässä hänen varsin huomattavan omaisuutensa – todennäköisesti kokona Dauphinén suurimman. Monsieur de La Vauvrayen hartain toive oli että hänen koko ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä läheisemmäksi suhteeksi seuraavassa polvessa. Condillacin markiisilla oli ollut sama toive. Siihen aikaan markiisin poika Florimond de Condillac oli kuusitoistavuotias ja Valérie de La Vauvraye neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja ihastus alkoi orastaa.

Tämä naimakauppa tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén varakkaimman ja mahtavimman aatelisherran – yhden Ranskan varakkaimmista. Se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska hän halusi osoittaa poikiensa maallisten omaisuuksien koko erolla – nuoremmalle pojalle Mariukselle paljon vähemmän – että hän paheksui nuorimmaisensa käytöstä. Esikoispoika toivoi haluavansa nähdä vähän maailmaa, ennen naimisiinmenoa. Hänen toiveensa oli isästä asianmukainen ja sopiva, sillä seuraavana markiisina nuorukaisella oli iso vastuu kannettavanaan. Itseasiassa herra markiisi näki poikansa toiveen viisaana, niinpä Florimond lähti kaksikymmentävuotiaana ottamaan osaa Italiassa käytäviin sotiin. Markiisi kuoli kaksi vuotta perillisensä lähdön jälkeen ja hänen ystävänsä monsieur de La Vauvraye seurasi häntä muutamia viikkoja myöhemmin hautaan. Monsieur de La Vauvraye ei osannut nähdä Condillacin markiisittaren luonteessa mitään muuta kuin hyvää, joten hän uskoi tyttärensä leskirouvan suojatiksi Florimondin paluuseen asti.

Kun Condillacin leskimarkiisitar ja hänen kaunis Marius-poikansa huomasivat Florimondin poissa ollessa pitelevänsä lankoja käsissään, he alkoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Heidän nimellinen suojattinsa on todellisuudessa heidän vankinaan. Äidin ja pojan aikeena oli pakottaa neitoparka naimisiin Mariuksen kanssa. Mikäli aikomus onnistuisi, madame de Condillac turvaisi ilman muuta pojalleen mukavan yltäkylläisen tulevaisuuden tyydyttäen samalla hillittyä vihaansa poikapuoltaan Florimondia kohtaan. Valérie itse ei halunnut mennä naimisiin Mariuksen kanssa, vaikka tämä onkin komea aina hienosti pukeutunut aatelisnuorukainen. Vangin naittaminen Mariukselle oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä Condillac on julistettu kirkonkiroukseen. Tähän on syynä kymmenyksien maksamatta jättäminen sekä piispan pilkkaaminen ja solvaaminen. Näin ollen markiisitar ja Marius eivät voineet löytää ainuttakaan pappia, joka olisi suostuisi menemään talouteen vihkimään.

Epäillään että Condillacin markiisin kuolema on pidetty salassa Florimondilta, koska hän oli edelleen poissa. Häneltä silloin tällöin saapuvien kirjeiden perusteella hän oli ollut ainakin kolme kuukautta sitten hengissä, peräti hyvinvoiva. Sanansaattaja on lähetetty etsimään Florimondia kehottamaan hänet palaamaan oitis kotiseudulleen. Leskikuningatar oli päättänyt ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin Valérien vapauttamiseksi vankeudesta Florimondin saapumista odoteltaessa. Monsieur de Garnachen vaatii kreivi de Tressania hakemaan mademoiselle de La Vauvrayen Condillacin linnasta, niin hän voisi saattaa hänet Pariisin ja jättää hänet kuningattaren hoteisiin siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaisi vaatimaan häntä omakseen.

Monsieur de Garnache epäilee ettei mademoiselle de La Vauvrayetä luovutettaisi hänen huolehdittavakseen, niin kuin hän oli vaatinut. Hänen mielensä kevenee melkoisesti, kun hän tapaa Tressanin luota matkapukuisen naisenalun. Nokkelan Garnachen epäilykset kuitenkin heräävät oletetun perijättären katsahdettua monsieur de Tressania jollain tavalla levottomuutta herättävästi. Hän näyttelee haluavansa osoittaa olevansa Valérien luottamuksen arvoinen vetämällä taskustaan ylösalaisin itsensä kuningattaren kirjoittaman käskykirjeen. Tyttö tarttuu kirjeeseen ja silmäilee sitä ymmärtämättä kääntää paperia oikeinpäin, ja siitä Garnache huomaa ettei hän osaa lukea lainkaan. Tressan yrittää väittää mademoisellen saaneen omituisen kasvatuksen, jonka takia hän muka lukee ja kirjoittaa oikealta ja vasemmalle, mutta kuningattaren lähetti ei millään usko sellaista opetettavan ainakaan Ranskassa. ”Mademoiselle de La Vauvrayen” täytyy siis olla luku- ja kirjoitustaidoton rahvaan edustaja. ”Laittautukaa tiehenne!” Garnache komentaa tylysti tyttöä. ”Laittautukaa takaisin keittiöön ja sipulipelloille, josta teidät otettiin!”

Kuningattaren lähetin ei auta kuin käydä itse käsiksi asioihin. Hän päättää lähteä Condillaciin ja jos hänen tahtoonsa ei suostuttaisi linnassa, hän olettaa saavansa käskynhaltijalta tarvitsemaansa virkavallan apua. Hän lähtee muistuttaen Tressania julistavansa tämän kavaltajaksi, mikäli tämä ei toimisi kuten kruunun uskollisen alamaisen kuuluu.

Kirjaesittely: Alan Spencen Puhdas maa (The Pure Land)

Nuori Thomas ”Ton” Glover asuu Martha-siskoineen ja vanhempineen Skotlannissa, kunnes hän saa eräänä maanantaiaamuna kirjeen Jardine Mathieson -nimiseltä yritykseltä mennessään töihin. Hän tuijottaa kirjekuorta hämmentyneenä. Se vavahtelee hänen sydämenlyöntiensä tahdissa, sormissa kiertävän veren sykkeessä, sillä hän oli kovasti odottanut vastausta. Edinburghissa järjestetystä työpaikkahaastattelusta oli jo monta kuukautta. Toki hän oli arvellut pärjänneensä kohtuullisesti, muttei ollut uskaltanut olla järin toiveikas. Kuitenkin nuori Glover oli tehnyt vaikutuksen Jardine Mathiesoniin, niinpä yrityksellä oli haastattelun perusteella ilo tarjota hänelle työpaikkaa – niinkin kaukana kuin Japanissa.

Japani on ilman muuta jossain maailman ääressä, kartan ulkopuolella kuten joku halvatun Ultima Thule. Sanotaan japanilaisten olevan erilaisia. Barbaareja, jotka saattavat katkaista Gloverilta kaulan heti kättelyssä. Töihin lähteminen niin kauas pelottaa jossain määrin Tomia, mutta se ei ole hänelle mikään tekosyy olla lähtemättä. Mikäli hän jäisi Skotlantiin hänen koko elämänsä olisi oleva lukkoon lyöty. Jos hän raataisi tosissaan hän voisi saada ylennyksen, alkaisi johtaa nykyistä työpaikkaansa, ja siksi hänestä tulee varmaan yhtä kuiva ja pölyinen. Moinen tulevaisuus ei todellakaan riittäisi hänelle, vaan hän halusi enemmän siitä huolimatta että hänen rakastettunsa jäisi Skotlantiin.

Valmistelut etenevät. Ensin Tom purjehtii Southamptoniin, sieltä edelleen Kapkaupungin kautta Kalkuttaan ja Hong Kongiin, poikkeaa joksikin aikaa Shanghaihin ja jatkaa sieltä viimeiselle etapille Nagasakiin. Jo nimet kuulostavat itsessään lumoavilta, kuin loitsuilta ja täyttävät hänet jännityksekaisella kunnioituksella. Jardine kustantaa uuden työntekijänsä matkan höyrylaivalla, kuunarilla ja klipperillä. Matka kestää kuukausia ja oli kokonaisuudessaan pidempi kuin mitä useimmat ihmiset matkustivat koko elämänsä aikana.

Nagasakissa Gloveria on vastassa Jardine Mathiesonilla töissä oleva Ken Mackenzie, keski-ikäinen ja juron näköinen mies. Tämä auttaa työtoveriaan asettumaan taloksi Nagasakiin ja selventää Japanin tilanne nuorukaiselle. Japanilaiset elivät ylhäisessä yksinäisyydessään vuosisatojen ajan. Täkäläiset nimittävät aikaa sakokukuksi, suljetuksi maaksi. Japanilaisilla ei ollut pienintäkään aikomusta päästää maahansa muukalaisia vapaaehtoisesti. Mutta heidät pakotettiin siihen kommodori Perryn mustilla laivoilla. Ne olivat niin vakava uhka, että Shogunin oli vähän pakko taipua säänneltyyn kaupankäyntiin länsimaiden kanssa viisi vuotta sitten. Shogun ei ole maan virallinen hallitsija. Keisari, Mikado elää käytännössä eristyksissä Kiotossa. Hän on pelkkä keulakuva. Shogun hänen nimissään. Hän ei ole tyytyväinen sopimukseen, mutta Perry ei jättänyt hänelle paljon valinnanvaraa. Säilyttääkseen kasvonsa ja hyvitelläkseen vanhoillisia ryhmittymiä shogunin on tyydyttävä vain hankaloittamaan esimerkiksi Jardine Mathiesonin toimintaa niin paljon kuin mahdollista siten että heidän on hyvin hankalaa saada käsiinsä täkäläistä rahaa.

Glover paneutuu uuteen työhönsä. Hän haluaa tosissaan oppia kaiken, mitä Mackenzie pystyisi hänelle opettamaan. Se saisi olla vasta alkua, sen hän päättää vakaasti. Muutamassa kuukaudessa hän onnistuu tekemään itsestään korvaamattoman. Hän ottaa vastuulleen kauppakirjat ja muut paperityöt, kaiken toistuvan ja yksitoikkoisen mutta välttämättömän uurastuksen, jonka hän siitää vähitellen suuremmaksi osaksi muiden tehtäväksi. Muutos vapauttaa hänet kirjoituspöydän äärestä liikekannalle seuraamaan Mackenzietä tämän tehdessä kauppoja paikallisten kanssa. He kävelevät kaupungin kuraisilla syrjäkujilla ja hoitavat liikeasioitaan kauppapuodeissa ja varastoissa, takahuoneissa, huterissa työmaakopperoissa ja tutkivat tavaranäytteitä. Tom on tarkkana ja ottaa opikseen. Pian hän saa luvan allekirjoittaa kauppakirjoja Jardinen nimissä. Pääkonttoriin kirjoittamissaan raporteissa Mackenzie alkaa nimittää nuorukaista puolileikillään johtaja Gloveriksi. Pian nuorenmiehen maine alkaa kasvaa pienen ulkomaalaisyhteisön silmissä.

Jonkun aikaa Japanissa oltuaan Glover törmää kapealla sivukadulla suunnilleen ikäiseensä mieheen. Itō-nimiseen samuraihin, joka saa aidosti skotin ällistymään englanninkielentaidollaan. Sivukujalla on myös ennestään tuttu mies, Matsuo-san. Glover viedään savuiseen majataloon, sillä samurait haluavat neuvotella hänen kanssaan. He ovat kuulleet hänen saattavan olla erilainen kuin muut gaijinit, joten kenties he voisivat tehdä kauppoja, onhan Glover myynyt aseita shogunille sekä Satsuma-klaanille. Tutustuttuaan toisiinsa miehet huomaavat viihtyvänsä hyvin toistensa seurassa. Lisäksi he kunnioittavat toisiaan.

Itō on sitä mieltä että nyt on tarvetta muutoksille Japanissa. Tokugava-klaani on ollut vallassa jo kaksisataa vuotta ja sille sopii mainiosti että asiat pysyisivät ennallaan vielä toiset kaksisataa vuotta. Japanin ei ole pakko jäädä takapajulaksi. Japni on suuri maa, jolla on pitkä hieno historia. Japanilaisten on kuitenkin pysyttävä ajan tasalla, jotta nousevan auringon maasta voi tulla yhtä mahtava kuin Iso-Britanniasta. Heidän aikeensa tulisivat toteutumaan. Ensimmäiseksi olisi päästävä eroon shogunista.Tom suostuu toimittamaan heille koerään kiväärejä, jotka hän hankkii jo tutuksi tulleen kauppiaan kautta Shanghaista. Toimitus tapahtuu tavalliseen tapaan yöllä ja kauppasumma siirretään Gloverin tilille. Maksajana onkin tällä kertaa Chōshu-klaani edustajaan prinssi Itō Hirobumi.

Tom omaksuu ainakin osittain Itōn samuraiopit päättäväisyydestä ja valmiudesta kuolla koska tahansa. Nähtyään omin silmin niin paljon kuolemaa, että tiesi niin itsensä kuin kaikki muutkin kuolleiksi. Hän tulee erittäin selkeästi tietoiseksi kuoleman läheisyydestä ei ainoastaan periaatteessa, vaan luissaan. Hän on jo kuollut, ja se vapauttaa hänet elämään. Hänen teoillaan on seuraamuksensa, joten hän kantoi vastuun myös niistä. Skotti asettuu lopullisesti Itōn ja muiden japanilaisten kapinallisten puolelle. Shogun alas! Brittihallinto alas! Piru heidät kaikki periköön! Hän heittäytyy työhönsä kuin riivattu yltiöenergisenä alkaen toimia entistä tarmokkaammin.

 

Lukunäyte sivulta 234:

Hän meni heidän luokseen, halasi Marthaa, joka riemuitsi silmät kyynelissä. ”Katsokaa, minun isoveljeni!”

Syleillessään äitiään hän tunsi äidin hennot lapaluut takin lävitse.

”Tom!” äiti sanoi vastahakoisen ilahtuneena. ”Sinustahan on tullut… mies!”

”Voi äiti”, Glover sanoi. ”Sinä se olet yhtä tarkkasilmäinen kuin aina ennenkin!”

Hän kääntyi isään päin. Ukko karautti kurkkuaan ja tarttui kipakalla otteella hänen käteensä juron pidättyneesti.

”No, Tom.”

”No, isä.”

Kotiväen takana, pienen matkan päässä seisoi vielä yksi tuttu hahmo, Mackenzie leveä hymy huulillaan.

”Ken!” Glover hihkaisi. ”Ogenki desu ka?”

”Ogenki desu!” Mackenzie vastasi, ja he kumarsivat toisilleen kohteliaasti, purskahtivat nauruun ja paiskasivat kättä.

”Se oli japania”, hän selitti Marthalle.

”Arvasin kyllä”, Martha sanoi. ”Vapaasti käännettynä se menee suunnilleen niin että: Mitä mies? Mitäs tässä!”

Kirjaesittely: Arthur Golden - Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha)

Nitta Sayuria ei suinkaan kasvatettu syntymästä saakka Kioton geishaksi eikä hän ollut edes syntynyt vanhassa pääkaupungissa. Hän oli kalastajan tytär Sakamoto Chiyo Japaninmeren rannalta Yoroido-nimisestä pikkukaupungista. Hän ei kertonut Yoroidosta koko elämänsä aikana kuin harvoille ja valituille. Ei vanhemmistaan, ei isosiskostaan Satsusta – eikä siitä miten hän päätyi geishaksi tai millaista geishan työ oli. Useimmat tahtoivat nimittäin mieluummin säilyttää kuvitelmansa hänestä kolmannen polven geishana, joka oli aloittanut tanssiopinnot miltei taaperoiällä. Sayurin tarina alkaa siitä että hän lähti pois syrjäisyydessään uinuvasta Yoroidosta Kiotoon isosiskonsa kanssa 1920-luvun lopussa.

Sakamoton sisarukset joutuvat välittömästi Kiotoon saapumisen jälkeen eroon toisistaan. Chiyo viedään Nittan okiyaan eli geishataloon, sillä hän on sievä pikkutyttö harvinaisine siniharmaine silmineen. Okiya kuuluu entisille geishoille, joita kutsutaan Isoäidiksi, Äidiksi (heistä kaikkein nuorin) ja Tädiksi, joskaan he eivät ole mitään sukua toisilleen biologisesti. Isoäiti oli adoptoinut molemmat naiset. Heidän lisäkseen ns. talonväkeen kuuluu hyvin kaunis mutta ilkeä Hatsumomo-niminen geisha ja Chiyon ikäinen kurpitsalta kasvonpiirteineen näyttävä tyttö. Chiyo hoitaa enimmäkseen yksinkertaisia askareita kuukauden okiyassa, esimerkiksi korjaa aamulla futonsängyt pois, siivoaa huoneet ja lakaisee hiekkakäytävät. Joskus hänet lähetetään apteekkiin tai ostamaan riisikakkuja. Kuukauden kuluttua Äiti ilmoittaa että Chiyon on aika aloittaa geishaopinnot kiotolaisessa opinahjossa. Geishakoulussa opetetaan tanssia, japanilaista teeseremoniaa, perinteistä tanssia ja nagauta-nimistä laulutyyliä.

Olkoonkin Chiyo vasta pikkutyttö, niin Hatsumomo ei voi sietää tyttöä. Chiyo on soma ja kaikenlisäksi muuan Gionin (geishaseutu Kionissa) rekisteritoimiston työntekijä kehuu tytön ulkonäköä. Hänen mielestään tytön erikoiset, hohtavan harmaat silmät tuovat mieleen peilin. Muutaman vuoden kuluttua, jo neljäntoista vuoden paikkailla Chiyo olisi varttunut hyvin viehättäväksi tytöksi, joka olisi uhka kauniille Hatsumomolle. Niinpä geisha on hyvin suostuvainen auttamaan tätä selvittämään Satsun olinpaikan vain sillä ehdolla, että tämä tekisi täsmälleen niin kuin hän sanoi. Chiyon pitää tuhria Hatsumomon käskystä kaunis Mameha-nimiseltä geishalta, kaunottaren inhoamalta kilpailijalta varastettu kimono musteella ja jättää se sitten tämän naisen kotiovelle, vaikka siitä tulee aika ikävät jälkiseuraukset. Sentään Hatsumomo pitää lupauksensa, ja tyttö saa tietää Satsun joutuneen Tatsuyo-nimiseen ilotaloon. Sakamaton sisarukset onnistuvat tapaamaan ja sopivat karkaavansa yhdessä, mutta vain sisaruksista vanhempi pääsee pakoon Chiyon loukkaannuttua katolta putoamisen seurauksena. Chiyon geishaopinnot keskeytyvät, koska Äiti ei halua enää sijoittaa enemmän liian kalliiksi tulleeseen tyttölapseen, joka syyllistyi vielä niin anteeksiantamattomaan kardinaalimunaukseen kuin karkaamisyritykseen. Hänellä menee jo liian huonosti, mutta kaiken lisäksi Yoroidosta tulee vähän myöhemmin kirje Nittan okiyaan paikalliselta kalakauppiaalta. Chiyon ja Satsun molemmat vanhemmat olivat kuolleet.

Isoäidin kuoleman jälkeen huippugeisha Mameha, juuri se geisha jonka kimonon Chiyo oli töhrinyt pilalle, haluaa kaikkien yllätykseksi olla Nittan okiyan kehnoimman mahdollisen sijoituksen ”vanhempi sisko”. Se tarkoittaa sitä että nuori tyttö solmii suhteet johonkin kokeneeseen geishaan, ennen kuin tämä olisi lopulta valmis esiteltäväksi geishakokelaana. Kun sisarussuhde solmitaan, käydään läpi vihkimistä muistuttava seremonia. Sen jälkeen he pitävät toisiaan miltei kuin saman perheen jäseninä kutsuen toisiaan vanhemmaksi ja nuoremmaksi siskoksi. Tehtävänsä tunnollisesti hoitavasta vanhemmasta tulee nuoren geishan elämän tärkeimpiä henkilöitä. Vanhemman siskon velvollisuuksiin kuuluu myös huolehtia että nuorempi sisko huomataan piireissä, jotka tämän sopii tuntea. Niinpä geisha kuljettaa siskoaan pitkin geishaseutua ja esittelee tämän jokaisen tärkeän teehuoneen emännälle, jokaisen merkittävän ravintolan keittiömestari ja esimerkiksi esityksiin peruukkeja esiintymistilaisuuksiin valmistavalle miehelle.

Mamehan-sanin tultua okiyaan varta vasten tapaamaan rouva Nittaa naiset pääsevät sopimukseen; Chiyo saisi jatkaa geishaopintojaan. Rouva Nitta suorastastaan säteilee tyytyväisyyttä Mamehan lähdettyä. ”Minulla ei ollut aavistustakaan, miten upea päivästä tästä tulisi”, hän sanoo. ”Kun heräsin aamulla, okiyassa majaili kaksi turhanpäiväistä tyttöä. Nyt he alkavat kilpailla keskenään… ja pari Gionin etevintä geishaa valmentaa heitä!” Yli kaksi vuotta myöhemmin koittaa Mamehan ja Chiyon sisariksi yhdistävä seremonia. Sen jälkeen tyttöä ei tunneta enää Chiyona, vaan geishanoviisi Sayurina.

Sayurin nousu maineeseen on suureksi osaksi sattuman kauppaa, mutta hän tulee menestymään erittäin hyvin geishana, ennen kun geisha-alue pitää sulkea Toisen maailmansodan takia. Rouva Nitta päättää jopa adoptoida nuoren geishan, vaikka hän oli kaavaillut valitsevansa Kurpitsan silloin kun tämä oli menestynyt paremmin. Sayrissa on nyt kallis hintalappu, joten Äiti tekee pyytämättä lopun Hatsumomon jatkuvasta ilkeilystä. Kotosalla okiyassa eläminen on siitä lähtien suorastaan miellyttävää. Ottotyttärenä Sayuri saa syödä juuri silloin milloin hän halusi. Hän saa valita ensimmäisenä itselleen kimonon joutumatta odottamaan ensin että Kurpitsa on valinnut omansa. Saamansa erikoiskohtelun ansiosta Sayuri ei enää piittaa Hatsumomon katseesta heijastuvasta kaunasta ja vihasta. Tietenkään geishanhahmoista pirulaista ei ole vielä kokonaan nujerrettu vasta tässä vaiheessa Nitta Sayurin tarinaa.

Miniatyyrivaltakunta, K-11

Beta: Ciffie Finistä
Pairing: Donatien/Virginie
Genres: angst, historiallinen pukudraama, one-shot
Disclaimer: Omistan kaikki oikeudet tähän tekstiin.
Summary: Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.

A/N: Aikakausi -haaste, Louis XV:n aikakausi






Miniatyyrivaltakunta


Erään hiljaiseloa viettävän ranskalaiskylän asukkaat säätyläisistä maatyöläisiin olivat olleet kuohuksissa siitä päivästä lähtien, kun he olivat kuulleet Chereden markiisin perheineen tulevan maalle. Perheen ei olisi kuvitellut olevan tulossa maalle, sillä he olisivat voineet olla Pariisissa, Versailles’ssa tai muualla. Suunnilleen viikon kuluttua kylään johtavalla tiellä nähtiin kahdet vaunut; kullatut neljän valkoisen hevosen vetämät karossit, joihin oli maalattu Chereden markiisin vaakuna sekä vaatimattomammat vaunut, joissa markiisin kamaripalvelija ja markiisittaren kamarineito matkasivat. Vaunut herättivät huomiota. Ihmiset koettivat jopa nähdä vilauksen noista neljästä aristokraatista - etenkin monsieur ja madame de Cheredestä. Aviopari oli tietoinen maalaisten paheksunnasta, koska markiisi oli kopean elostelijan maineessa, ja markiisitar oli ollut itsensä kuningas Louis XV:n lyhytaikainen rakastajatar. Edes paheksuttava käytös ei ollut mitään sen rinnalla, että markiisi ja markiisitar olivat ylimielisiä, uskonnosta piittaamattomia ateisteja.

“Voi näitä maalaistolloja, Donatien”, markiisitar tuhahti Chereden linnan häämöttäessä tien päässä suurena ja vaikuttavana. “Herätämme heissä aina yhtä mittavaa paheksuntaa.”

Donatien de Moralle väläytti vinon hymyn vaimolleen. “Moukkien arvostuksella ei ole eikä tule olemaan merkitystä - älkää unohtako sitä, Satine ja Dominique”, hän sanoi kaksosille, jotka istuivat Nounounsa kanssa vastapäisellä istuimella.

“Muistamme toki, isä”, kaksoset vakuuttivat.

Vaunut pysähtyivät hetken päästä linnan pääoven eteen, ja smaragdinvihreään livreeseen pukeutunut lakeija kiirehti auttamaan heidät vaunuista. Keski-ikäinen hovimestari lähti astelemaan perheen luo yhtä pönäkkänä ja tärkeilevänä kuin maalaistalon pihalla tepasteleva kukko. “Päivää, herra markiisi ja rouva markiisitar”, hovimestari tervehti mielistelevästi.

“Päivää, Mercier.”

“Kuinka kauan olette ajatelleet asustaa linnassa?” Mercier tiedusteli.

Markiisi heilautti hoikkaa kättään. “Emme ole varmoja, Mercier. Kenties viikon tai pari?”

“Toivottavasti tulette viihtymään.”

“Se jää nähtäväksi”, markiisi lausahti tarjotessaan käsivartensa vaimolleen kaksosten seuratessa Nounoun kanssa vanhempiaan sisätiloihin.

Hieman myöhemmin markiisi katseli ikkunan ääressä linnan kukoistavassa puutarhassa leikkiviä kaksosia, joiden pronssinruskeat kiharat hulmusivat tuulessa auringon kultaamina. Valkoisiksi puuteroiduilla kuulailla kasvoilla vilahtava hymy oli ihmeen lempeä, suorastaan isällinen. Virginie de Moralle tuli miehensä luo.

“Lapset näyttävät ainakin viihtyvän täällä, mon chéri”, Virginie totesi naurahtaen. “Ehkä voisimme nauttia maalaisidyllistä tavallista kauemmin?”

“Ehkäpä”, Donatien vastasi pehmeästi ennen kuin hänen täyteläiset huulensa painuivat Virginien punatuille huulille häneen kietoutuneiden käsivarsien vetäessä miestä lähemmäs.


***

Madame de Moralle pisti vahingossa itseään neulalla sormeen kehottaessaan äänekästä lapsikatrastaan pitämään pienempää ääntä. Hän puhalsi pistävää etusormeaan ennen kun keskittyi uudelleen varsipistoihin. Kaksi peräkkäistä sadepäivää olivat pakottaneet riehakkaita sisaruksia pysyttelemään pienen talon ahtaissa sisätiloissa, mikä sai madame de Morallen huokailemaan harmistuneena.

Herrainhuoneeseen sulkeutunut monsieur de Moralle tuli huoneeseen ja istahti vaimonsa seuraksi kuluneelle sohvalle.

“Donatien-serkku on kuulemma täällä perheineen”, monsieur de Moralle virkkoi. Hän ja markiisi olivat pikkuserkuksia, vaikka sukulaisuutta oli vaikea arvata päällisin puolin. Veistokselliset, ehkä liiankin kauniit piirteet omaava pitkä ja hoikka markiisi oli todella hienostunut toisin kuin lihava, kömpelö ja punakkakasvoinen monsieur de Moralle.

“Kaikki puhuivat heidän tulostaan jo ennen heidän ilmestymistään”, ompeleva madame sanoi. “Heistä tunnutaan juoruavan missä tahansa.”

“Vaimo, vaimo!” monsieur de Moralle hohotti taputellen pulleaa, entistä isompaa vatsaansa. “Totta kai sellaisista ihmistä juorutaan, mutta mitäpä me siitä? Herkkuja notkuvan ruokapöydän antimia minä lähinnä ajattelin, Henriette.”

“Mutta Alphonse, ajatteletko sinä muuta kuin syömistä?” madame de Moralle torui. “Ei ole tahdikasta käyttää markiisin ja markiisittaren vieraanvaraisuutta tuolla tavalla hyväksi.”

“Ei tietenkään! Kuka sellaisesta on ylipäänsä puhunut?” aviomies kysyi viattomaan sävyyn. “On aivan luonnollista haluta viettää aikaa sukulaistensa kanssa.”

“Voi sinua!”


***

“Tulkaa jo, niin pääsemme lähtemään Chereden linnaan!” madame de Moralle kutsui kapean portaikon alapäästä. Neljä lasta tuli juosten alakertaan, mutta kaksitoistavuotias Yves laskeutui vastahakoisesti portaita. Lapset näyttivät kuluneista vaatteistaan huolimatta oikein suituilta ja edustuskelpoisilta.

“Onko minun ihan pakko tulla mukaan, mama?” jurottava Yves nurkui. “Enkö minä voisi jäädä kotiin Pierretten ja pikkusisarusten kanssa?”

“Höpsis, mon chéri”, madame de Moralle sanoi. “Tuskin sinä ajattelet enää noin, kun pääset leikkimään Satinen ja Dominiquen kanssa.”

Poika tuhahti luoden kaihoisan katseen yläkerran portaikon suuntaan. Yves kohautti jäykästi hartioitaan suunnatessaan laahustavat askeleensa pihalle, jossa markiisin eli ‘Donatien-sedän’ lähettämät vaunut odottivat heitä. Hän oli suhteellisen varma, ettei markiisi ollut lähettänyt kovin mielellään omia vaunujaan hakemaan viittä kiljuvaa kakaraa eikä pikkuserkkuaan vaimoineen. Malvanvärisellä brokadilla verhoillut vaunut olivat ensinnäkin liian hienot köyhien sukulaisten kuljettamiseen. Tarpeeksi hienot ja kalliit jopa kuninkaan vaunuiksi. Pienempi Alphonse, Henri, Marie ja Juliette olivat ihastuksissaan saadessaan matkata kuninkaallisen näköisissä vaunuissa. Tytöt lörpöttelivät tuntevansa itsensä ihan oikeiksi prinsessoiksi, vaikka Marien ja Julietten kaltaisista tukevista ja pisamakasvoisista maalaistytöistä ei olisi saanut prinsessoja tekemälläkään.

“En malta odottaa että näen taas Satinen ja markiisittaren!” Juliette kailotti.

“Oi! Ja minä en malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä heillä on päällään!” Marie säesti rasittavan pirteästi.

Yves olisi halunnut potkaista tai läimäyttää molempia tyttöjä, jotta Juliette ja Marie olisivat sulkeneet edes hetkeksi suunsa. Hän muisti aina huonot lähtökohtansa joutuessaan olemaan tekemisissä upporikkaan ja kopean Chereden markiisin sekä tämän yhtä koppavan markiisittaren ja avioparin lasten kanssa. Hän, Yves ei ollut edes Chereden markiisin köyhä sukulainen, vaan pelkkä nimetön löytölapsi, jonka monsieur ja madame de Moralle olivat ottaneet hyvää hyvyyttään perheeseensä. Yvesistä siinä oli jotain outoa, koska hänen kasvattivanhemmillaan oli ollut jo ennestään neljä omaa lasta ruokittavana ja vaatetettavana. Myöhemmin perheen lukumäärä oli kasvanut vielä kolmella Robertin, Prudencen ja Marietten synnyttyä.

Chereden linna näytti jo ulkoa käsin kuninkaan linnalta koristeellisine julkisivuineen ja siipirakennuksineen. Puutarhassa kasvoi sellaisia kasvilajeja, joita he eivät olleet välttämättä nähneet edes kuvissa. Hiljakseen solisevat suihkulähteet kiinnittivät hontelorakenteisen Alphonsen huomion veljen kömmittyä vaunuista, mutta tämä ei saanut ihastella niitä kauemmin, koska äiti käski tätä seuraamaan heitä muita. Komeaan livreeseen pukeutunut pitkä ja salskeahko lakeija johdatti heidät leveitä käytäviä pitkin linnan musiikkihuoneeseen. Yves ei voinut lakata ihmettelemästä linnan suunnatonta tilavuutta ja sitä säihkyvää ylellisyyttä, jonka keskellä perhe eli lukuisine palvelijoineen. Neljä ihmistä ei olisi välttämättä tarvinnut niin paljon tilaa ympärilleen.

“Serkkunne perheineen, herra markiisi”, lakeija ilmoitti.

Markiisi nyökkäsi alentuvasti vaivautumatta kiittämään lakeijaa. “Kas, serkku”, markiisi tervehti venytellen.

Suuren Cembalon ääressä istunut Dominique oli lopettanut hetkeksi soittonsa.

“Soita toki loppuun”, pojan isä kehotti.

“Hyvä on, isä”, Dominique sanoi ja laski kätensä uudelleen koskettimille. Cembalon melodiset soinnut täyttivät taas musiikkihuoneen markiisin pojan jatkaessa. Hän soitti ihmeen taitavasti kymmenenvuotiaaksi pikkupojaksi antaessaan musiikin kuljettaa itseään mukanaan. Moni aikuinenkaan ei olisi pystynyt samanlaiseen suoritukseen. Dominique nousi kumartamaan sirosti perheelleen kappaleen päätyttyä, ja nämä taputtivat hänelle.

“Soitit jälleen poikkeuksellisen hyvin, vaikka olitkin tuonut kappaleeseen jotain omaa”, markiisi kehui huvittuneena, vähemmän ylimielisenä ja etäisenä.

“Tuskin se haittaa?” Dominique naurahti paljastaen uskomattoman valkoiset hampaansa. “Minusta se vain kuulosti paremmalta muunneltuna.”

“Totta kai taitelija saa ottaa pieniä vapauksia”, markiisi sanoi isälliseen sävyyn. Markiisitar Virginie leyhytteli norsunluista viuhkaansa, johon oli maalattu kaunis maisema, ja Satine pyöritteli korkkiruuvikiharaa sormensa ympärille. Chereden linnan kullassa kylpevät de Morallet olivat hämmästyttävän kauniita vangitessaan jollain yliluonnollisella tavalla muiden läsnäolijoiden huomion. Kreikkalaisten jumalten patsaat näyttivät heidän rinnallaan kömpelöiltä, kirveellä veistetyn näköisiltä ja vähemmän eteerisiltä. Markiisi Donatien muistutti suuresti kaksosia, joilla oli samanlaiset mantelinmuotoiset turkoosit silmät ja kullanruskeina ja vivahteikkaina säihkyvät luonnonkiharat. Valkoisiksi puuteroidut kasvot sekä kultakirjailuin koristellut hovikelpoiset vaatteet eivät tehneet kauniskasvoista markiisia liian naismaiseksi.

Markiisitar oli ehkä heistä lumoavin. Hän oli pitkä ja sopivan muodokas nainen, jonka valkoinen, sinisuoninen povi kohoili rehevänä ja korkealle kiristettynä nelikulmaisen kaula-aukon keskeltä. Hoikan joutsenkaulan ympärille kiedottu timanttikaulakoru kimalsi kristallikruunuja kirkkaampana. Hienopiirteisiä, timantinmuotoisia kasvoja oli somistettu raikkaalla punalla, lyijykammoilla, valkoisella puuterilla ja poskeen liimatulla kauneuspilkulla. Hivenen kissamaisten silmien safiirinsininen väri oli omalla tavallaan yhtä syvää kuin hänen aviomiehensä ja lastensa silmien turkoosi. Kullanvaaleat kiharat oli kammattu sileältä otsalta päälaelle nousevaksi helmin ja tekoruusuin viimeistellyksi puuteroimattomaksi hiuslaitteeksi. Yves piti sittenkin markiisittaren jäänsinisestä satiinileningistä sen anteliaan kaula-aukon ansiosta…

Rouva markiisittaren mairea ääni oli kuin Yvesin niskaan kaadettua jääkylmää vettä. “Lounas tarjoillaankin kohta”, aatelisrouva totesi. “Te lapset voittekin mennä saman tien kouluhuoneeseen, koska te tulette syömään siellä.”

Yves irvisti rumasti markiisittarelle. Niinpä tietysti; porsastelevilla lapsilla ei ollut mitään oikeutta tulla syömään saman pöydän ääreen aikuisten kanssa. Markiisittaren ja markiisin ei täytynyt nyrpistää suoria neniään kuin isälle ja äidille. Markiisittaren lausahdus taisi olla viimeinen naula hänen arkkuunsa.


***

Juliette ja Marie seurasivat Satinen kintereillä kuin varjot. Tytöt näyttivät kolmelta pieneltä salaliittolaiselta seisahtuessaan kullattujen pariovien eteen. Satine oli avaamaisillaan ovet, kun Marie tarrasi pullealla kädellään tytön silkkileningin hihaan. “Onko - onko meidän turvallista mennä äitisi huoneisiin?” Marie tivasi kärkkääsi.

Satinen pieni nenä nyrpistyi kuin itsestään. “Miksei olisi? Mama ja papa ovat ulkona kävelemässä teidän vanhempien kanssa”, tyttö sanoi kuivalla äänellä. “Mitä te emmitte? Tehän olette aina halunneet nähdä maman huoneet vaatevalikoimineen.”

Sisarukset tirskahtivat hermostuneina. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton heistä, joten he astuivat Satinen johdattamina markiisittaren vastaanottohuoneeseen, jossa kaikki oli vaaleanpunaista ja valkoista kultaisia yksityiskohtia lukuun ottamatta. “Tännepäin”, Satine kehotti terävään sävyyn avatessaan toiset ovet, jotka veivät mamaksi kutsutun jumalattaren makuukamariin. Tämänkin huoneen väriskaala muodostui vaaleanpunaisesta ja valkoisesta. Sisaruksilta pääsi ihastunut huudahdus heidän pysähtyessään oven suuhun.

Markiisittaren makuuhuone oli… sille ei ollut muuta sanaa kuin fantastinen tai prinsessamainen. Julie ja Marie rakastivat vaaleanpunaista; kuvitella että Chereden markiisitar sai herätä tämän vaaleanpunaisuuden keskeltä ollessaan linnassa. Simpukanmuotoinen loistovuode oli leveimpiä sisarusten näkemiä ja upottavan pehmeältä vaikuttava. Juliette hipaisi varovasti brokadista valmistettua baldakiinia, joka oli täsmälleen samaa kangasta kuin lattiaa hipovat ikkunaverhot ja päiväpeite. Marie puolestaan istuutui seinustalle sijoitetun pitkän pukeutumispöydän ääreen tutkimaan kiinnostavia kaunistautumistarvikkeita. Oli valkoista puuteria, punavärejä poskille, huulille ja luomille, lyijykampoja ripsille ja kulmakarvoille, rasiallinen kauneuspilkkuja, eksoottisia parfyymeja, hopeisia harjoja ja kampoja, ruusukkeita, hiussolkia, lippaissaan olevia massiivisia ja vähemmän massiivisia koruja tuomassa mieleen Tuhannen ja yhden yön -tarinoiden suunnattomat rikkaudet.

Satine oli tullut pukeutumispöydän ääreen kerskumaan ja katsomaan, että Marie laittoi varmasti kaiken oikeille paikoilleen. “Sinä näitkin maman korukokoelman. Eikö olekin upea?”

“On, on”, Marie mumisi vastaukseksi keksimättä muuta sanottavaa.

“Kaikki maman korut eivät edes ole tässä. Arvokkaimmat ovat varmaan kassakaapissa.”

“Ai.” Marie ja huoneessa kiertelevä Juliette eivät olisi osanneet kuvitella yhdellä naisella olevan vielä arvokkaampia koruja.

Juliette sai seuraavaksi osansa Satinen sinivihreästä haukankatseesta tytön tullessa tarkistamaan, ettei päiväpeitteessä ollut rypyn ryppyä ja ettei esimerkiksi kiillotetuilla puupinnoilla ollut kavaltavia sormenjälkiä. “Kaikki on niin kuin pitääkin”, kullanruskeahiuksinen tyttö alentui myöntämään. Viimein he menivät huoneen yhteydessä olevaan pieneen, kopperomaiseen huoneeseen, jonne pääsi seinäpaneeliin kätketyn oven kautta. Koppero kuului markiisittaren kamarineidolle. Palvelijattaren omat vaatteet riippuivat joko seinään kiinnitetyissä vaatenauloissa tai ne oli laskostetettu näkymättömiin sängyn alle työnnettyyn matka-arkkuun. Kopperossa olevat markiisittaren vaatteita sisältävät vaatekomerot saivat ankean huoneen vaikuttamaan entistä ahtaammalta.

Satine avasi yhden komeron oven ja viittasi sisaruksia tulemaan lähemmäs. Hän otti mintunvihreän brokadileningin esiin, piteli pitsein, ruusukkein ja pisaranmuotoisin helmin koristettua ‘prinsessapukua’ edessään ennen kuin luovutti sen sisarusten tarkasteltavaksi. “Olkaa sitten varovaisia. Jos yksikin ruusuke irtoaa, saamme korvapuustia - tai ainakin minä saan.” Leninki ei jäänyt ainoaksi Satinen esittelemäksi ihanuudeksi, sillä sisarukset pääsivät hypistelemään Chereden markiisittaren kenkäpareja, viittoja ja hattuja.

“Meidän pitäisi lähteä”, Satine ilmoitti jonkin ajan päästä sulkiessaan päivänvarjon. Kaikella hauskalla oli tapana loppua ennen aikojaan.


***

Satine syöksähti lehmuksen oksaan kiinnitettyä keinua kohti kannatellen äidiltään saamaa päivänvarjoa, jota hän oli esitellyt ylpeänä Juliettelle ja Marielle. Sisaruksista oli kehkeytynyt lyhyessä ajassa uskollisia hovineitejä, jotka toteuttivat Satinen ja Dominiquen pienimmätkin toiveet. Kaksosten toistaiseksi lapsekas lumovoima ja magnetismi tehosivat ainakin de Morallen katraaseen, sillä he saivat paistatella huomion keskipisteenä. Olla aurinkoprinssi ja aurinkoprinsessa. Tytöt, Henri ja Alphonse nauroivat Dominiquen varhaiskypsille sukkeluuksille.

“Antakaa minulle vauhtia!” Satine hihitti. “Haluan että tuntuu siltä kuin lentäisin!” Juliette ja Marie kiirehtivät toteuttamaan aurinkoprinsessansa käskyn.

Yves nojasi lehmuksen paksuun runkoon ylettömän happamana ja ärsyyntyneenä kymmenenvuotiaan pikkutytön keimailuun. Satine olisi parin vuoden päästä entistä hempukkamaisempi ja naimaikään ehtiessään yhtä kokenut kuin keskiverto portto, aatelisportto. Tytön olisi pitänyt ärsyttää häntä kaksoisveljeäänkin enemmän, mutta pelkkä Dominiquen läsnäolo sai Yvesin tärisemään raivosta. Hän vihasi Dominiquen tapaa heilauttaa päätään taaksepäin, vihasi tämän pehmeän rietasta tulevan naistenmiehen ääntään, vihasi herkkiä enkelinkasvoja ja kalliita vaatteita, joihin monenkaan lapsen vanhemmilla ei ollut varaa.

Taivaan äkillinen tummanharmaa synkkyys kuvasti oivasti Yvesin mielialaa.

“Äh! Täällä alkaa sataa!” Satine nurkui pienten sadepisaroiden osuessa hänen nuken kasvoihinsa. “Lähdetään kiireesti sisään, ettei kastuta.”

Jopa Satinen tyhjyyttään kumisevaan päähän näytti mahtuvan alkeellista maalaisjärkeä, Yves ajatteli heidän kiirehtiessään sisään.

“Mitä me nyt tehdään?” hihansuutaan nykivä Alphonse ihmetteli.

“Mennään ullakolle leikkimään kuurupiiloa”, Dominique keksi. “Vai mitä sanot, Satine?”

“Hmm. Ehkä sitten jos minun ei tarvitse jäädä ensimmäisenä.”

“Miksi tarvitsisi?” Dominique sanoi virnistäen. “Se, joka on viimeisenä ullakolla jää.”

“Et voi olla noin epäreilu minulle.”

“No Yves voi vaikka jäädä”, Dominique heilautti kättään isältään omaksumaansa tapaan ikään kuin hän olisi huitaissut rasittavasti pörräävää kärpästä.

“Miksi juuri minä?” Yves tivasi, mutta kukaan ei noteerannut häntä - eivät edes Alphonse ja Henri.

Chereden linnan ullakko oli mahdottoman pitkä ja korkea, koko talon pituinen tila, jonne oli tuotu vanhoja huonekaluja, kirjoja ja kaikkea mahdollista sisältäviä matka-arkkuja. Saattoi vain arvata kuinka vanhoja nuo lukemattomat pölyisen ja ummehtuneen hämäryyden keskelle hylätyt tavarat olivat. Ullakko oli niin laaja, että Yvesillä kestäisi ikuisuus käydä kaikki sen tarjoamat piilopaikat läpi. Hän potkaisi kiukuissaan 1500-luvulta peräisin olevaa tuolia.

“Kuinka moneen minä lasken?” Yves murahti.

“Vaikka kahteenkymmeneen?” Juliette ehdotti.

“Eihän siinä ajassa ennätä löytämään hyvää piiloa”, Satine valitti heilutellen käsiään dramaattisesti.

“Yves voi laskea kolmeenkymmeneen”, Dominique venytti tarkastellen poikaa viivasuoraa nenänvarttaan pitkin. “Etkö voikin, Yves?”

Ihan varmasti voin. Tummahiuksinen ja roteva poika potkaisi uudelleen raskasta puutuolia. Kaksoset tirskuivat kämmentensä suojissa hänen kiukkuiselle ähinälleen.

“Tuosta ei saa kunnolla selvää. No, Yves?” Dominique piikitteli.

“Ahaa. Selvä.” Yves myöntyi vain siksi, että tiesi kopeiden kaksosten kyllästyvän viimeistään parin tunnin kuluttua piilosilla oloon. Hän asettui veltosti korkeaa mahonkikaappia vasten ja alkoi laskea uneliaalla äänellä. “Yksi… kaksi… kolme… neljä…”

Kengänkorkojen kopina, heleä kikatus ja vaatteiden kahina säestivät juoksuaskelia.

”… kolmekymmentä!”

“Saa tulla!” Satine huusi jostain päin ullakkoa. Yves lähti etsimään. Ikuisuus oli liian lyhyt määre kuvaamaan osuvasti sitä aikaa, joka edelsi vanhan sohvan alle piiloutuneen Alphonsen löytymistä. Muiden löytämiseen kului huomattavasti kauemmin, vaikka heidän piilopaikkansa eivät edes olleet erityisen kekseliäitä. Viidellä sisaruksella oli kova työ Satinen ja Dominiquen etsimisessä.

Satine kyllästyi odotettua nopeammin piilosilla oloon liatessaan kalliin leninkinsä leikin tiimellyksessä. Tyttö katsoi inhoten leninkiinsä ilmestyneitä harmaita läikkiä. “Yh. Minua ei ainakaan huvita leikkiä kauemmin täällä. Olen jo nyt siivottoman porsaan näköinen.”

Hän pyyhälsi harmistuneena matkoihinsa. Juliette ja Marie nopeuttivat askeliaan ennättääkseen hänen mukaansa. “Satine! Satine, odota! Me halutaan tulla sinun mukaan!” tytöt kailottivat.

Henri siirteli epävarmana painoaan jalalta toiselle. “Lähdetäänkö mekin alas?”

“Ei vielä”, Dominique sanoi kuin Yvesin kiusaksi. “Minä haluan jatkaa.”

Dominiquen takia he joutuivat jatkamaan kuurupiiloa ties kuinka monen erän ajan. Yves päätyi kolmannen kerran etsijäksi, hänen mielestään jo yksi kerta oli ollut liikaa. Leikkijöiden määrän supistaminen ei tehnyt etsimisestä yhtään mielekkäämpää, vaan entistä hankalampaa. Hän oli juuri kävelemässä veljiensä kanssa eräiden matka-arkkujen välistä Alphonsen ja Henrin löydyttyä, kun yhden matka-arkun kansi ponnahti ylös valkoisen, lakanan verhoaman hahmon nostaessa sitä. “HUUUUU! Vapiskaa, kuolevaiset!” valkoinen hahmo sanoi ontolla äänellä.

Veljesten niskakarvat nousivat pystyyn. “APUA K-KUMMITUS!” Henri ja Alphonse kiljuivat yhteen ääneen. Kolme veljestä olivat kompastua väistellessään ullakolle tuotuja huonekaluja. Alphonse ja Henri pinkaisivat narisevaan portaikkoon, mutta Yves pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Kaikissa vanhoissa linnoissa ja kartanoissa sanottiin kummittelevan, mutta mistä lähtien huhupuheita ja vanhojen tomppeleiden höpsötyksiä oli pidetty absoluuttisena totuutena? Yves päätti käyttäytyä veljiään rohkeammin lähtemällä vilkaisemaan Chereden linnan levotonta ‘kummitusta’ uudemman kerran, ellei se ollut päättänyt lähteä tiehensä. Tummahiuksinen poika hiipi takaisin ‘aaveen’ luo haluamatta antaa itseään ilmi rymistelemällä äänekkäästi. Ummehtuneessa ilmassa kaikuva nauru paljasti haamun Dominiqueksi jo ennen kuin tämä kiskaisi koinsyömän lakanan yltään.

“Menivätpä halpaan”, Dominique naurahti itsekseen aikoen nousta lakanoita sisältävästä matka-arkusta.

Yves aikoi ensin läimäyttää hänen ylhäisyytensä Chereden markiisin hemmoteltua ja itseään täynnä olevaa perijää, lyödä tältä silmän mustaksi tai huulen halki. Dominique kantelisi varmasti vanhemmilleen, joten nuo onnellisten tähtien alle syntyneet hienostelijat kieltäisivät luultavasti häntä tulemasta vähään aikaan linnaan haukuttuaan hänet kelvottomaksi kakaraksi isän ja äidin kuullen. “En saata ymmärtää miksi olette ottaneet tuon sivistämättömän mullikan perheeseenne, vaikka teillä on ilmankin enemmän lapsia kuin varallisuutenne sallii, serkku hyvä”, Chereden markiisi olisi voinut ivata. Pirullisen määrätietoinen hymy ilmestyi Yvesin huulille. Dominiquen lyöminen olisi liian laimeaa. Hän halusi tehdä jotain sellaista, joka olisi pyyhkäisevä pienimmänkin ylimielisyyden heijastuman markiisin ja markiisittaren sekä nyrpeän aurinkoprinsessan kasvoilta.

Hänen ei täytynyt tehdä muuta kuin sulkea Dominique matka-arkkuun. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa pakahtua nauruun Dominiquen takoessa arkun kantta nyrkeillään. “Sait mitä ansaitsit, aatelispenikka”, Yves ilkkui kolkkoa ja vierasta äänensävyä tapaillen. “Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin.” Tummahiuksinen poika lähti hiipimään toisen portaikon suuntaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.


***

Matka-arkun kansi pysyi kiinni, koska joku kolkkoääninen oli lukinnut hänet suureen kirstuun. Kannen kolahdus ja ruosteisen salvan napsahdus olivat piinaaviksi muuttuneita arkipäiväisyyden ääniä. Dominique ei kyennyt kampeamaan kantta auki, sillä matka-arkussa ei ollut ainuttakaan kampeamiseen tarvittavaa rautatankoa, jonka olisi voinut työntää kannen ja reunan väliin. Silti salpa olisi voinut vanhuudestaan huolimatta osoittautua pitäväksi ja vangitsevaksi. Tuskin aikuinenkaan olisi pystynyt pääsemään omin avuin vapauteen.

Kannen takomisella sai ainoastaan rystysensä verille, toivottomalla huutamisella äänensä käheäksi ja kurkkunsa kipeäksi. Matka-arkku oli niin tiivis, että suurin osa ullakolle kantautuvista äänistä kuului hyvin vaimeina, joten hänen huutonsa tulisi kuulostamaan hiljaiselta ja epämääräiseltä kimitykseltä. Huuto ei ikinä kantautuisi alempiin kerroksiin.

Epätoivo ja hysteria alkoivat vallata pojan mieltä pelastumisen alkaessa vaikuttaa yhä epätoivoisemmalta - samalta kuin olisi odottanut ihmettä. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt ansaitakseen jotain näin kamalaa? Ehkä hän ei ollut kullanruskeista hiuksistaan ja herkistä piirteistään huolimatta mikään enkelipoika, ei sentään pikkupirukaan. Vanhemmat, kotiopettajatar ja Nounou eivät olleet moittineet häntä erityisen oikukkaaksi ja tottelemattomaksi. Toki häntä oli joskus läimäytetty poskelle tai nipistetty jonkun yksittäisen pikkurikkeen tai tulevalle markiisille sopimattoman käytöksen takia. Varmaan kaikille lapsille jaettiin korvapuusteja riippumatta siitä oliko heidän isänsä markiisi vai työmies.

Kolkolla äänellä lausutut sanat soivat Dominiquen päässä. Sinun pölyiset luusi tullaan löytämään useita satoja vuosia myöhemmin. Tiivis matka-arkku pitäisi hänen hitaasti mätänevästä ruumiistaan lähtevän kuvottavan löyhkän sisällään, eikä kukaan tulisi kurkistaneeksi arkkuun kummastellessaan ummehtuneeseen ilmaan sekoittuvaa lahoamisen lemua… Yksikään rukous ei tullut hänen mieleensä, ja käsien ristiminen tuntui kaikkea muuta kuin järjelliseltä. “Jumalaa ei ole eikä koskaan ole ollut olemassa, Dominique”, isä oli sanonut useaan otteeseen. “Uskonto on vain keksitty, jotta ahneuden ja oman tekopyhyytensä sokaisemat fariseukset voisivat kontrolloida ihmisiä ikuisen kadotuksen uhalla ja muulla soovalla.”

Suunnilleen puolitoista tuntia sitten Satine oli rynnännyt ullakolta leninki likaantuneella Juliette ja Marie vanavedessään…

Heidän nelihenkinen perheensä oli kokoontunut ennen sukulaisten tuloa tapansa mukaan soittamaan cembaloa. Jokainen oli saanut soittaa vuorollaan haluamansa kappaleen muiden ollessa yleisönä aivan kuin musiikkihuoneessaan olisi järjestetty pienimuotoinen konsertti. Vanhemmat olivat tälläkin kertaa kiitelleet ihmetellen hänen suoritustaan ja sanoneet hänen ehtymättömän luovuutensa vetävän vertoja musiikin suurten nimien soitolle. Dominique ei tiennyt mikä sai hänet tuomaan tunnettuihin kappaleisiin jotain omaa tai miten hänen norsunluisilla koskettimilla kiitävät kätensä onnistuivat luomaan omia sävellyksiä. Päässä muotoutuvat melodiat vain halusivat tulla soitetuksi. Isän, hänen ihailemansa esikuvan kiitos kannusti häntä entistä parempiin suorituksiin.

Isä oli toisinaan etäinen ja joidenkin seikkojen suhteen tiukka, mutta hänessä oli niin paljon kiehtovia ominaisuuksia, ettei isää voinut olla ihailematta. Donatien de Moralle kykeni säilyttämään ylevyytensä jopa itseään ylhäisempien ja mahtavampien ylhäisaatelisten seurassa ja houkuttelemaan kaikenlaisia naisia luomaan suuntaansa kaipaavia, toiveikkaita katseita. Välinpitämättömyys ja omahyväisyys eivät vähentäneet magnetismia. Ja äiti oli yksinkertaisesti kyllin kaunis maanpäälliseksi Afroditeksi astellessaan Chereden markiisin käsipuolessa niiden talojen puutarhoissa, jotka Dominique tulisi aikanaan perimään. Hän ei halunnut erota kaksoissisarestaan tukehtumalla kuoliaaksi, sillä hänen ja Satinen välillä vallitseva ainutlaatuinen yhteys korvasi sen, ettei hänellä ollut veljeä.

Poika tunsi tukehtuvansa arkun sisällä, eikä kirstu auennut vieläkään. Yrittäessään huutaa hän huomasi menettävänsä puhe- ja liikuntakykynsä. Hän makasi käärinliinamaisiin lakanoihin sotkeentuneena itkien avuttomuuttaan. Hontelo hämähäkki tepasteli hänen kapealla nenänvarrellaan punomassa tahmeita seittiverkkojaan.


***

Aikuiset olivat pelaamassa korttia punaisessa salongissa. Markiisi ja markiisitar alkoivat olla lopen kyllästyneitä heidän vieraanvaraisuuttaan hyödyntäviin sukulaisiinsa ja näiden lapsiin, vaikka katraasta olikin seuraa kaksosille. He harkitsivat lähtevänsä takaisin Pariisiin tai järjestävänsä tanssiaiset nähdäkseen hieman salonkikelpoisempia ihmisiä. Salonkiin rynnänneet lapset saivat markiisin nostamaan toista kulmakarvaansa. Satine ei näyttänyt paljonkaan sukulaisiaan edustavammalta likaantuneessa leningissään, vaikka tyttö oli tavallisesti moitteettoman puhdas ja nukkemainen. Donatien olisi halunnut läimäyttää tytärtään kaikkien nähden ja käskeä varomaan vaatteitaan, ellei Satine olisi näyttänyt niin huolestuneelta.

“Niin, ma chérie?” markiisi tiedusteli viileästi.

“Me ei löydetä - anteeksi…”, tyttö sanoi koettaen puhua oikeaoppisemmin. “Me emme löydä Dominiqueta mistään.” Hän viittasi de Morallen sisaruksiin.

“Todellako?” Donatien kohdisti vuorotellen viileyttä huokuvan katseensa pikkuserkkunsa viiteen lapseen. “Kuinka se on mahdollista? Eikö kukaan muka tiedä?”

“Ei sen jälkeen kun lähdettiin ullakolta, herra markiisi”, pikku Alphonse kimitti sisarustensa nyökytellessä. Jurottavan Yvesin päivettyneillä kasvoilla kipaisevassa hymyssä oli uhittelevaa röyhkeyttä, mutta se katosi ennen aikojaan.

“Luulisi että Dominique olisi tullut aikoja sitten alas… Eihän kukaan viivy ullakolla kauan yksin”, Satine sanoi hiljaa alkaen kävellä pientä ympyrää salongin marmoritakan edustalla kuin ansaan joutunut villieläin. Hän pysähtyi vasta sitten kun monsieur de Cherede käski häntä asettumaan. Toruvat sanat juuttuivat aatelismiehen kurkkuun hänen huomatessaan hemmotellun pikkuprinsessansa valahtavan kalmankalpeaksi tämän tuijottaessa hameenhelmansa alta pilkottavia kengänkärkiään.

Satinen katkonainen puhe oli varmaa aivan kuin hän olisi saanut näyn. “Dominique on yksin ja peloissaan… jossain pimeässä. Hänestä tuntuu, että hän tukehtuisi kuoliaaksi…”

“Oletko varma?” madame de Cherede kysyi haluamatta uskoa tytärtään. Pelikortit lipesivät pöydälle.

“Minä vannon, mama! Vannon vaikka käsi raamatulla, vaikka Jumalaa ei ole eikä tule koskaan olemaan.”

Kiharahiuksinen tyttö otti muutaman juoksuaskeleen, mutta markiisi laski kätensä hänen kapealle olkapäälleen. “Tule, prinsessani. Lähdetään etsimään veljeäsi.” Isä ja tytär kävelivät yhdessä pitkien käytävien ohi markiisittaren seuratessa heitä sinne minne Satinen vaisto johdatti. He nousivat ullakolle. Jostain päin ullakkoa kantautui lohdutonta ja hiljaista lapsen itkua, masentavampaa kuin helvettiin syöstyjen kadotettujen sielujen vaikerrus.

“Se tulee täältä!” Satine huudahti irrottautuessaan isästään ja alkoi juosta ääntä kohti vanhempiensa harppoessa hänen jäljessään. Pieni tyttö kaatui kasvoilleen vanhan matka-arkun eteen, jonka sisältä itku kuului.

“Dominique?” Matka-arkusta ei kuulunut ainuttakaan ymmärrettävää sanaa, vain pelkkää raastavaa nyyhkytystä. Markiisitar auttoi tytärtään nousemaan seisomaan. Markiisi avasi arkun salvan, nosti raskasta kantta sydän pamppaillen paljastaen tunkkaisiin lakanoihin sotkeentuneen hämähäkin seitin tahraaman enkelimäisen pojan. Hän puri huultaan. Dominique olisi voinut löytyä kirstun pohjalta täysin hengettömänä, pelkkänä viilenevänä kuorena, jonka sielu oli haihtunut pikimustaan tyhjyyteen. Kurja kuolema ei ollut miniatyyrivaltakunnan ruhtinaan poikaa varten… Vaikka häntä ja Virginietä paheksuttiin, kukaan ei kiistänyt sitä etteivätkö perheenjäsenet olisi välittäneet toisistaan. “Markiisi de Cherede rakastaa vain perhettään ja naiskauneutta”, sanottiin.

Markiisitar kirkaisi hermostuneesti nähdessään hämähäkin kipittävän poikansa käsivartta pitkin.

“Shh, rakkaani”, markiisi rauhoitteli. Donatien de Moralle nosti varovasti perijänsä matka-arkusta. Shokissa oleva poika tärisi kauttaaltaan isänsä käsivarsilla. “Isä”, Dominiquen onnistui sopertaa sinertäviksi muuttuneiden huultensa välistä.

Donatien silitti niskaan sidottuja kiharoita. “Nyt olet turvassa.”

“P-pelkäsin tukehtuvani kuoliaaksi. Pelkäsin e-etten näkisi, s-sinua, äitiä ja Satinea enää koskaan…” Poika itki markiisin olkapäätä vasten koko sen ajan, jona häntä kannettiin huoneeseensa. Hän vaikeni hetkeksi palvelustytön auttaessa häntä riisuutumaan, pukeutumaan yöpaitaan ja asettumaan laventelintuoksuisten lakanoiden väliin. Lapsi makasi sikiöasentoon käpertyneenä katosvuoteella. Kukaan ei saanut häntä rauhoittumaan - ei edes Satine kuumine kaakaoineen ja pikkuleipineen.

Kylän lääkäri kutsuttiin Chereden linnaan katsomaan Dominiqueta. Tuon keski-ikäisen miekkosen mukaan Dominiquessa ei ollut mitään fyysistä vikaa. Lepo ja rauhoittava lääkejuoma auttaisivat pojan pahimman järkytyksen yli, ja kauhea kokemus olisi ennen pitkää pelkkä muisto. Tohtori jätti yöpöydälle pienen pullollisen rauhoittavaa lääkejuomaa pojalle annettavaksi. Poika kohottautui istumaan kuullessaan vanhempiensa puhuttelevan häntä ja kulautti tarjotun lääkkeen mekaanisesti kurkustaan alas.

Uupunut Dominique itki itsensä levottomaan lääkeuneen. Hän oli pelastunut varmalta tukehtumiselta nähdäkseen toistuvia ja riivaavia painajaisia, jotka eivät tulisi koskaan suomaan hänelle rauhallista unta.


***


Lightning strikes, once again,
I'm all alone, it feels like the end
He walks with me, while I sleep,
it's like heart attack on a one way street

Can't sleep tonight
'cause i, gotta run, gotta hide

Nightmare, running from this nightmare,
I turn around, but there's no one there
And I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare

One way out, not this time,
 I've seen you before, inside my mind
My heart beats faster with every step,
I'm not afraid of you, you haven't gotten me yet

Can't sleep tonight
'cause, I gotta run, I gotta hide

Nightmare, running from this nightmare,
 I turn around, but there's no one there
And, I'm running, running from this nightmare
Running, running from this nightmare

(Nighmare by Tuesday Knight)