Taikaministeriön kaatuminen
Matami Malkinin hyväntuuliset kasvot olivat kiireen vakavoittamat. Tällä oli tuttuun tapaan neulatyyny ranteessa ja mittanauha roikkumassa kaulassa. ”Anteeksi rouvat, mutta minulla on tällä hetkellä kauhea kiire”, matami Malkin pahoitteli. ”Pärjäättekö hetken itseksenne?”
Beatrice ja Erica nyökkäsivät vastaukseksi. Erica ei korjannut matamin virheellistä rouvittelua. Rouva Avery tarkasteli jonkinasteista tyytyväisyyttä tuntien manikyrioituja kynsiään. Hän ja Erica olivat tulleet Malkinille suoraan Säihkyvyksen kauneussalongista, joka oli tarkoitettu sellaisilla noidille, joilla oli kylliksi rahaa kalliisiin kauneushoitoihin. Bordeaux’n paluun kotiinpaluun jälkeen Beatrice oli tointunut entiselleen. Koruttoman yksinkertaiset kaavut ja leningit kyllästyttivät aatelisrouvaa, ja hän halusi taas koristeellisempia ja näyttävämpiä vaatteita.
”Mikä rupusakki on muka meitä tärkeämpää palveltavaa?” Beatrice kysyi hiljaa vaivautumatta nousemaan kovalta tuolilta, jolle oli asettunut. ”Se toinenkin nainen on varattu.”
”Minä voin kurkistaa mikä niillä oikein mättää”, Erica lupasi, koska pitkä vaateteline tukki näkyvyyden.
Matami Malkin apureineen neulasi rekin takana keskeneräistä juhlakaapua sekä leninkiä keski-ikäisen naisen ja nuoren tytön ylle jonkun ystävättäreltä vaikuttavan naisen seuratessa sivusta. Vaatteiden tutkailu tarjosi Ericalle hyvän tekosyyn kaivella muistiaan. Hetkinen, hetkinen... mistä hän muistikaan tuon lyhyen ja lihavan, punapäisen noidan?
Punapää jutteli ystävättärelleen. ”Niin, minä ja Arthur olemme vähän tiukilla, mutta minun on pakko saada uusi juhlakaapu meidän Billin häihin. Ginnykin tarvitsee morsiusneidon puvun, sillä hän ja tulevan miniäni pikkusisko ovat morsiusneitoja.”
Silloin ruskeaverikkö muisti: pullea nainen oli taikaministeriössä koheltavan Weasleyn vaimo. Vakoojatar oli nähnyt Weasleyn vaimokkeen joskus ministeriössä kyseisen naisen tultua käymään aviomiehensä työpaikalla. Velhotar katsahti Ginny-tyttöseen painaen kerralla niin monta ulkonäöllistä detaljia mieleensä kuin kykeni. Ginny Weasley oli punapäinen kuten äitinsä, joskin hauskemman näköinen ja rutkasti hoikempi ja pidempi. Lucius Malfoy oli joitakin vuosia sitten sujauttanut jonkun raskauttavan pimeyden lordille kuuluneen kirjasen tytön käytettynä ostetun oppikirjan väliin Säilässä ja imupaperissa asioidessaan. Samainen tyttö oli ollut vuonna 1996 salaperäisyyksien osastolla Potterin pojan ja neljän muun teinin kanssa tekemässä kuolonsyöjien aikeet tyhjiksi.
Arthur ja Molly Weasley kuuluivat Feeniksin kiltaan, ja Waldennen ja Beatan kertoman mukaan Harry Potter oli avioparin lasten hyvä ystävä. Jo oli ihme että hänellä kesti aikansa yhdistää Potter verenpetturi Weasleyhin. Huihai: tietenkin Potter tulisi Weasleyn Billin ja tämän morsiamen häihin. Ja häät tarjoaisivat hyvän mahdollisuuden Potterin ja kirotun killan silmille hyppivien jäsenten nappaamiseksi. Sellaista tilaisuuttahan pimeän lordi kaipasikin.
Erica liu’utti taikasauvan esiin ja otti sen käteensä. Katso tänne. Katso nyt hitto soikoon tännepäin, ihrakasa! Jokin pakotti Molly Weasleyn katsomaan hetkeksi Erican suuntaan, kenties sattuma tahi tuuri. Mutta vakoojatar ehti kohottaa salavihkaisesti mahonkisauvansa ja lausua sanomattoman loitsun. Hänellä ei ollut aikaa kuin pintapuoliseen lukilitikseen, Molly Weasleyn päällimmäisten ajatusten tarkasteluun, mutta hän sai selvitettyä häiden ajankohdan ja järjestyspaikan. Molly Weasley salasi kaikki kiltaa koskevat seikat vaistomaiseen ja puolittaiseen okklumeukseen taipuvaisena ihmisenä.
Tummaverikkö sipsutti takaisin ystävättärensä luo.
”No?”
”Siellä oli joku nainen sovituksessa tyttärensä kanssa”, virkattiin. Erica ei ollut niin typerä, että olisi maininnut Molly ja Ginny Weasleyn nimeltä. Näin pienessä liikkeessä kuuli kaiken, mitä puhuttiin normaalilla äänenkorkeudella. Verenpetturi olisi voinut ihmetellä kuullessaan vieraan naisäänen mainitsevan hänet tyttärineen. Tenhotar kuiskasi Beatricen korvaan: ”Sain selville yhden tärkeän jutun. Kerron kyllä sinulle - mutten täällä.”
”Kunhan et pidä mitään minulta kovin kauaa salassa”, rouva Avery kuiskasi yhtä hiljaa kuin sillon kun jouduttiin puhumaan nukkuvan lapsen huoneessa.
Matami Malkin tuli itse palvelemaan ystävyksiä saatuaan Weasleyden juhla-asut valmiiksi. Beatrice sai haluamansa leningit - joskin hänen kasvojenilmeensä antoivat Malkinille aihettatta sellaiseen pelkoon, että tämä saattoi olla menettämässä hyvän asiakkaan.
He palasivat Averyille alkuillasta vähän ennen liikeiden sulkemisaikaa. Erica kertoi vasta silloin, mitä oli saanut selville.
”Sinun täytyy ehdottomasti lähteä Malfoyille mahdollisimman pian”, Beatrice totesi kireällä äänellä. ”Siellä hiillostetaan minun miestäni, veljeäni ja muita par’aikaa.”
”Se lienee parasta.”
Pimeyden lordi oli odottanut saavansa Harry Potterin vihoviimein tapettua erinäisten epäonnisten yritysten jälkeen. Ukko Ollivanders oli kertonut kidutettuna hänen ja Potterin taikasauvojen kaksoisytimistä, joten hän oli ottanut Luciuksen taikasauvan käyttöönsä kuvitellen ongelman ratkeavan. Kuinka ollakaan: Harry Potterin taikasauva toimi ennen aikojaan pojan tekemättä taikoja. (Luciuksen taikasauva meni vielä hajoamaan.) Pimeyden lordi oli puntaroinut huolellisesti asioita mielessään jo ennen kuin kutsui kuolonsyöjänsä tämänpäiväiseen neuvonpitoon. Vähään aikaan hän ei yrittäisi tappaa Potteria, vaan tämä voitaisiin yhtä hyvin tuoda hänelle elävänä. Hän voisi pohtia paremmin miten saisi Harry Potterin vaihtamaan hiippakuntaa tämän ollessa lukkojen takana kartanon kellarissa. Siten olisi helpompi keskittyä vähemmälle huomiolle jääviin seikkoihin.
”Eikö kellään ole mitään ideoita?” pimeyden velho kysyi kovin vaarallisella äänellä. Kuolonsyöjät kiemurtelivat antiikkituoleillaan päitään pudistellen. Jopa uskollinen Bellatrix oli neuvoton. Jonkinlainen ratkaisu olisi suonut kuolonsyöjille ulospääsyn tilanteesta, mikäli joku olisi päästänyt heidät pälkähästä.
”Kenties minun tiedoistani on hyötyä?” Erica lausahti pehemeästi ovensuusta lähtien astelemaan kissamaisesti neuvonpitäjiä kohti. Nainen ei ollut mikään enkelimäinen vapahtajar korallinpunaisessa leningissään eikä suurin osa hermostuneesta, miesvaltaisesta seurueesta tiennyt, mitä neiti Lavenhamilta saattoi odottaa.
Weasleyn esikoispojan hääpäivän koittaessa pimeyden lordi jakoi kuolonsyöjänsä sekä muut palvelijansa kolmeen ryhmään. Bordeaux’n ryhmä menisi Weasleyille, Rabastanin ryhmän jäsenet hyökkäisivät ympäri maata sellaisten koteihin, joilla oli yhteyksiä Feeniksin kiltaan. Yksi ryhmä ottaisi Päivän Profeetan haltuunsa ja se ryhmä, jota Erica oli käsketty auttamaan, kaataisi taikaministeriön. Nimenomaan ministeriön kaataminen oli avaintehtävä; siten kuolonsyöjät läpäisisivät kaikkien suojataikojen barrikadit.
Erica oli hankkinut tarkoituksella siirron keväällä. Taikaliikenneosastolla hän oli enemmän tekemisissä muiden ministeriön työntekijöiden kanssa kuin entisessä työssään, jossa oli istunut työpöytänsä takana ja kierrellyt teloittajien mukana etupäässä maaseudulla. Jotkut pahaa-aavistamattomat työtoverit olivat joutuneet naistenhuoneessa Erican langettaman komennuskirouksen alaiseksi. Isaiah Yaxley ja taikaministeriöön pesiytyneet kuolonsyöjät kasvattivat komennutettujen armeijaa käskyttämällä komennuskirouksen alaiset loitsimaan vuorostaan kirouksen työtovereihinsa. Tänään kaksi kolmasosaa ministeriön väestä oli joko komennutettu tahi ainakin käännytetty. Väliinputoajien yhden kolmasosan suuruinen loppuosa ei uskaltanut asettua kuolonsyöjiä vastaan. Niinpä taikaministeri Rymistyir olisi vain vähän aikaa turvassa kuolonsyöjien joukkiolta toimistoonsa lukittautuneena. Enää Rymistyir ei tiennyt keneen saattoi luottaa vihollisen teräväkyntisen käden ulottuessa liian pitkälle.
Kuolonsyöjillä oli tietenkin keinonsa.
***
Yaxley viittasi erästä huono-onnista, vähäpätöistä naistyöntekijää pitelevää Waldenia hölläämään otettaan. Ylitöissä ollut nuori noita oli kohdannut kuolonsyöjät käytävällä ja joutunut heidän vangikseen.
”Haluatko säilyttää henkesi?” Yaxley kysyi häijysti.
Naisen puhe oli korisevaa. ”Kyllä, kyllä...”
”Kuuntele sitten tarkkaan”, Isaiah Yaxley käski hiljaisella, joskin kantavalla äänellä säikkyä noitaa. Kertoi naiselle kaiken mitä tämän pitäisi sanoa. ”Luuletko muistavasi kaiken?”
”K-kyllä.”
Nainen lähestyi Rymistyirin toimiston koristeellisia ovia kuolonsyöjien jakautuessa molemmin puolin ovia. Hän koputti.
”Kuka siellä?” kysyi epäluuloinen ja väsynyt miesääni. Rymistyir.
”Sandrine Mangous täällä. Dolores Pimento lähetti tuomaan näitä papereita allekirjoitettavaksi.” Yaxley oli käskenyt Sandrine Mangousia mainitsemaan Pimennon, sillä ylemmän alivaltiosihteerin tiedettiin olevan Rymistyirin suosiossa.
”Tule sitten sisään - mutta vitkuttelematta”, taikaministeri käski. Toimistosta katsottuna Sandrine Mangous vaikutti tekevän niin kuin taikaministeri käski. Mutta Rufys Rymistyirin avatessa ovia hiukan liian hitaasti, Bellatrix räjäytti ovet loitsullaan. Mikään ei enää pidätellyt kuolonsyöjien rynnäkköä ja estänyt väistämätöntä tapahtumasta.
”Minä voin - kai mennä?” töksäytti Sandrine Mangous.
”Niinhän sinä luulet”, Walden virkkoi ilkeästi, ”mutta me emme ole aikeissa päästää sinua käytäville juoruamaan.” Aatelismies kohotti taikasauvaansa. ”Avada kedavra.” Vihreä valo välähti kaataen onnettoman sivullisen kuolleena lattialle.
Rufys Rymistyir nojasi antiikkiseen kirjoituspöytään valppaana sauvakäsi kohotettuna. ”Arvasinhan minä että tässä tulisi käymään näin.”
”Niin, herra taikaministeri”, Bellatrix Lestrange sanoi tekolepertelevällä äänellä. ”Kuolonsyöjät taisivat tulla tappamaan herra taikaministerin.” Kuolonsyöjätär salli katseensa vaeltaa hienosti kalustetussa toimistossa ikään kuin olisi unohtanut hetkeksi, mitä hänen piti sanoa seuraavaksi. ”Ministeriö painoi villaisella kuolonsyöjien joukkopaon, oijjoi.”
Taikaministeri puristi taikasauvaansa niin lujaa, että sen kärjestä sinkoavat kirjavat kipinät osuivat kattoon. Otteen tiukkuudesta huolimatta Dolohov sai hänet aseistariisutuksi. Mitäpä yksi ihminen olisi ylipäätään tehnyt taikasauvalla yhtä pahassa alakynnessä?
”Kuten Bellatrix jo sanoikin, niin herra taikaministeri ei poistu hengissä tästä toimistosta”, Dolohov naurahti ivallisesti. ”Tulisitteko tänne, neiti Lavenham?”
Hupun kasvoilleen vetänyt Erica astui lähemmäs. Tavoistaan poiketen hänellä oli äärimmäisen yksinkertainen kaapu leninkinsä päällä. Hänet oli määrätty kokeilemaan irtoaisiko Rymisthyiristä mitään lukilitiksellä.
Tällä kertaa oli Rymistyirin vuoro ruveta ivalliseksi. ”Neiti Lavenham voikin sitten laskea huppunsa alas. Nyt minäkin tiedän, mikä sinä olet naisiasi”, mies totesi. ”Johan sinua epäiltiin kuusitoista vuotta sitten. Olit kuitenkin kyllin kiero vetämään pystyvimpiä auroreita nenästä.”
”Jos kerran haluatte niin kovasti nähdä minun kasvoni”, velhotar virkahti pehmeästi.
Erica iskosti mantelinmuotoiset silmänsä Rymistyirin kellertävän vaaleanruskeisiin silmiin. Hän sulki huoneen, Waldenin ja muut kuolonsyöjät mielestään keskittyen ainoastaan Rymistyiriin. Tämän olemukseen ja mieleen.
Hän ei pystynyt.
Meripihkasilmä joutui turvautumaan taikasauvaansa. Sillä kertaa hän sulki hetkeksi silmänsä avaten ne hitaasi aivan kuin olisi vasta herännyt. Hän hengitti pari kertaa sisään ja ulos; taikasauvasta levisi mukavaa lämpöä käsivartta pitkin koko kehoon. Keskittyessään lukilitikseen oikein hartaasti hänelle tuli suljetun oven sijasta mielikuva lukitusta kirstusta, jonka sisältöä vartioitiin valppaasti. Se oli kaikki mihin hän pystyi! Kaikki! Erica laski niskojaan nakellen sauvakätensä.
”Huomasin mitä sinä yritit, naikkonen”, Rymistyir ivasi vahingoniloisena. ”Olet hankkinut yllättävän kivan pikku taidon vuosien saatossa - odottamaton taito tuollaiselle kanalle... Ja siitä on varmasti ollut hyötyä hänelle-joka-jääköön-nimeämättä, siinä missä sinusta muutenkin. Kavala ämmä sinä totisesti olet, hah. Äläkä mulkoile minua noin vihaisesti, sillä silloin et näytä kuolonsyöjän seksikkäältä heilal -”
Pato murtui Erican sisällä raivon päästessä valloilleen. ”Kiva pikku taito!” hän matki. ”Kuolonsyöjän hempukka! Minä teille hempukat näytän!” Hän kohotti taikasauvaansa nauttien vihan tunteesta, jonka saattoi kanavoida mokomaan vanhaan pukkiin. ”Kidutu!”
Kidutuskirousta katseli enemmän kuin mielellään saadessaan olla kirouksen langettaja. Rymistyir oli Rymistyir. Hän kidutti Rymistyiriä, koska halusi näyttää lisää kanojen oppimia bravuurinumeroita. Taikaministeri lakkasi nykimästä ja sätkimästä hänen lopettaessaan.
”Minusta ei ole nyt mihinkään, mutta ehkä te muut saatte herra taikaministerin kertomaan ’valittu Potterin’ olinpaikan.” Tummapiirteinen nainen siirtyi sivummalle kädet puuskassa rinnalla.
”Sinä teit parhaasi, Erica”, Walden sanoi ystävättärelleen.
”Niinpä kai”, tuhahti Erica nostaessaan huppunsa.
”Ei se mitään”, Bellatrix lallatti leimuavia silmiään pyöritellen. ”Jospa Rymistys kertoo Bellalle, jos Bella oikein nätisti pyytää?” Mutta ’Rymistys ei kertonut Bellalle sen enempää kuin muillekaan kuolonsyöjille. Velhoherraan oli turha haaskata enempää aikaa, sillä taikamisteriöön oli tultu tappamaan - ja Potter oli melko varmasti häissä.
***
Bordeaux’n tullessa ryhmineen hääpaikalle siellä oli vähänlaisesti ihmisiä. Jonkun ministeriön työntekijän oli täytynyt varoittaa juhlavieraita. Harvat vieraat säikähtivät silti nähdessään kuolonsyöjät.
”Kukaan ei lähde minnekään”, Anthony Nott sanoi. ”Luovutatte taikasauvanne meille ja menette kiltisti istumaan juhlatelttaan.”
Joku pikkupoika tarttui itkien äitinsä juhlaleningin helmaan, mutta häävieraat sekä sulhasen perhe tottelivat kumman säyseästi kidutuskirouksen osuessa ”vahingossa” erääseen naiseen, ja parin omenapuun syttyessä maagiseen tuleen.
”Meidän on parasta tehdä niin että tarkistetaan ensin tuo rötiskö kellaria myöten”, Bordeaux virkkoi osoittaen taikasauvallaan huteraa ihmisasumusta. ”Vahtikaa tätä rupusakkia sillä aikaa, kun me katsastamme talon Nottin, Pikitien, Crabben ja Ashtonin kanssa.”
Weasleyn talo muistutti harvinaisen paljon entistä sikolättiä, jonka ylemmät kerrokset oli kasattu yhtä umpimähkäisesti kuin erikokoisista leikkipalikoista tehdyt rakennelmat. Jokainen huone näytti nuhjuiselta repeilevine tapetteineen ja parhaat päivänsä nähneine huonekaluineen, jotka olivat kuin vanhan mummon kerrostaloasunnosta. Toistaiseksi he eivät olleet löytäneet mitään, mikä todistaisi Harry Potterin olleen talossa.
”Näkee ettei Weasleyn sakilla ole liiemmälti rahaa käytettävänä”, Bordeaux haukotteli availlessaan hilseilevän lipaston laatikoita.
Pikitie hörötti mielistelevästi, mikä sai herra Averyn ja Nottin tuntemaan myötähäpeää. Stan Pikitie ei ollut mikään järjen riemuvoitto, lähinnä moukkamainen pyrkyri - joskin tällä oli rutkasti enemmän selkärankaa kuin Piskuilanin surkimuksella. Alunalkaen Pikitie oli hakeutunut heidän joukkoihinsa sen takia, että Erica oli langettanut häneen komennuskirouksen. Erica oli taitavana ajattelija vapauttanut Pikitien vähäksi aikaa komennuskirouksesta ja kysellyt häneltä, mitä mieltä mies oli pimeyden lordista kuolonsyöjineen. Melko pian selvisi, ettei Pikitie ollut edes koskaan vastustanut pimeää puolta, ei edes suppeassa mielikuvituksessaan. Kuolonsyöjiä pelättiin, ja he olivat merkittäviä toisin kuin mitättömät rahastajat ja muut vastaavat tapaukset. Erica oli voinut vapauttaa huoleti nuorukaisen kirouksen alaisuudesta. Tämä olikin palvellut joten kuten kuolonsyöjänä, kunnes Stan oli erehtynyt puhumaan humalassa eräässä juottolassa kuolonsyöjien luottamuksellista suunnitelmista. Möläytyksen jälkeen hänen kotiinsa tehtiin ratsia. Jotain Pikitien kodista löytyi, sillä hänet passitettiin Azkabaniin siinä missä isommatkin tekijät.
”Paras vaan jatkaa”, Nott sanoi, ”ei olla löydetty toistaiseksi vielä mitään.”
Bordeaux pudisti päätään. ”Niin, valitettavasti. Onhan tässä huushollissa vielä tarkastamattomia huoneita... Ei sen puoleen.”
He jatkoivat matkaansa siksakkaavia portaita pitkin ylempiin huoneisiin. Kokeilivatpa he mitä tahansa loitsuja ja penkoivat jopa perheen ainoan tyttären vaatekomeron, he eivät löytäneet edelleenkään mitään. Viimein jäljellä oli enää yksi huone, jonka oveen kiinnitetyssä kyltissä näytti lukevan ”Ronaldin huone”.
Kuolonsyöjät astuivat vinokattoiseen, Kadlein Kanuunoiden fanijulisteilla vuorattuun huoneeseen Nott etunenässä, mutta vuoteella makaava hahmo pysäytti heidät lukuun ottamatta Pikitietä, vaikka huoneesta tuleva lemu kävi päälle. Hahmo oli kauttaaltaan karvainen ja kaikki näkyvissä oleva iho oli kirkkaanpunaisten rakkuloiden peitossa. Bordeaux tarttui Pikitien kuolonsyöjän kaavun selkämykseen.
”Mitäh?” Pikitie ihmetteli.
”Katsopa uudemman kerran tuota sängyssä makaavaa poikaa”, aristokraatti kehotti.
”Mä en tajua. Tai no on se kipeän näköinen.”
Crabbe, Ashton ja Nott naurahtivat ivallisesti, ja Bordeaux tavasi oikein hitaasti: ”Sillä näyttää olevan pahalaatuinen roiskuhupsu. Ja tiedoksi vaan, Pikitie, että se tarttuu äärimmäisen helposti.”
Pikitie nielaisi. ”Joo, kiitti vaan tiedosta, herra Avery.”
Ashton ja Crabbe tutkivat huonetta varoen sekä lyömästä päitään kattoon että roiskuhupsuista potilasta.
”Tämän huoneen ulkopuolella näytti olevan jonkinlainen porrastasanne. ”Sinä voit painua sinne tutkimaan, minne sieltä pääsee, koska olet meistä pienikokoisin”, Nott sanoi Pikitielle.
”Selvä.” Pikitie lähti huoneesta pienelle, Nottin mainitsemalle porrastasanteelle. Kohta hän tuli siihen tulokseen, että katossa täytyi olla luukku. Hän lausui loitsun ja todentotta: kattoluukku avautui, ja siitä tuli tikapuut.
”No löytyykö mitään?” Bordeaux huikkasi tikkaiden alapäästä.
”Ei sit mitään, rojua vain”, kuului vintiltä, heidän yläpuoleltaan.
”Ala sitten tulla alas - ja vauhdilla. Mennään kuulustelemaan niitä helkkarin vieraita, niin voidaan päästä joskus poiskin.”
”Taitaa olla ikävä rouva Averyn luo?” Crabbe sanoi huvittuneesti. Kuolonsyöjän naamio peitti tietenkin hänen virneensä.
***
”Ei näy olevan Diggle kotona”, totesi Travers. ”Minne lie häipynyt.”
Jugson hypisteli taikasauvaansa. ”No tuikataan sitten äijän talo tuleen. Onpahan ainakin kiva yllätys sille kotipuolessa pistäytyessään.”
Samaan aikaan Leswyn tutki toisaalla Tonksin pariskunnan taloa Rabastanin kiduttaessa avioparia. Rouva Malfoyn verenpetturisisar haukkoi henkeä ja tukeutui pöydänjalkaan kuolonsyöjän lopettaessa vähäksi aikaa.
”No miten on, rouva Tonks?” Rabastan kysyi häijysti. ”Muistuuko jotain mieleen?”
”Älkää viitsikö?” ukko Tonks aneli. ”Tuolla tavalla ette saavuta mitään.”
Rabastan sinkautti uuden kidutuskirouksen Ted Tonksiin. ”Pidä sinä vaan leipäläpesi ummessa silloin kun sinua ei noteerata. En sitä paitsi suostu ymmärtämään, miten vaimosi on voinut haksahtaa tuollaiseen kuraveriseen.”
”Koska minä rakastan häntä!” Andromeda Tonks lähes huudahti.
”Vai niin. Toistan kysymykseni. Muistuuko jotain vittu mieleen?”
Andromeda Tonksin vihreät silmät olivat laajentuneet. Noita katsahti vuoroin mieheensä, vuoroin Rabastaniin. Viimein hän puhui. ”Kyllä Harry Potter oli täällä kolmaskymmenes heinäkuuta.”
”Kyllä Harry Potter oli tällä kolmaskymmenes heinäkuuta”, Rabastan matki kimeällä falsettiäänellä. ”Terävä havainto, nainen - varsinkin kun tiedämme hänen olleen täällä. Se ei edelleenkään kiinnosta meitä yhtä paljon kuin se, että minne Potter lähti teidän talostanne.”
”En ole v-varma... jonkun kiltalaisen kotiin kai.”
”Jonkun ja jonkun.” Mies osoitti Tonksin vaimoa taikasauvallaan. ”Kidutu.”
Leswyn liittyi piakkoin kuolonsyöjätoverinsa seuraan koettaen löysätä Tonksien kielenkantoja kidustuskirous instrumenttinaan saamatta selville edes sen vertaa kuin Rabastan. Hänen puolestaan Tonksit olisi voitu tappaa, mutta enkelimäinen mies esti hänen aikeensa. Koska itse pimeän lordi ei ollut määrännyt heitä tappamaan Tonkseja, heidän ei tarvinnut eliminoida avioparia. Kuulustelemaan heidät oli lähetetty. Tonksit olivat hyvin järkyttyneitä kidutuksen jälkeen, mikä oli sopivin tapa näyttää miten kävi niille, jotka kieltäytyivät auttamasta kuolonsyöjiä. Pian Ted Tonksin kaltaiset saisivat pelätä todenteolla henkensä puolesta. Voisi sattua pikkiriikkinen ”vahinko”... ja kas vain Tonks saattaisi saada osuman tappokirouksesta... tai tämä voisi törmätä pimeällä mukavaan, Fenrir Harmaaselkä -nimiseen heppuun. Azkabaniakaan ei kannattanut sulkea mahdollisuuksien joukosta...
Rabastan ei kaikkoontunut Tonkseilta kotikartanoonsa, vaan Erican luo. Rakastajatar oli tiennyt odottaa häntä, sillä tämä oli pukeutunut yhteen kauneimmista yöpaidoistaan. Toisella yöpöydällä oli joku naisten viihderomaani ja tekojalokivin koristellut, kissamaiset lukulasit. Velhotar oli varmasti lukenut häntä odotellessaan, mutta osannut ennakoida lempirakastajansa tulon sysäämällä kirjan ja lukulasit ajoissa sivuun. Naisen ei sopinut odotella rakastajaansa viihderomaaniin syventyneenä. ”Oi, sinäkin ennätit lopulta luokseni”, Erica naurahti.
”Olisin halunnut tulla tänne jo aikaisemminkin mutta -”
”Shhh. No en minäkään saanut tietää Potterin olinpaikkaa, ja Rymistyir kehtasi vielä haukkua minua päin naamaa, mutta äijä on nyt kuollut kuin kivi”, tummaverikkö totesi kepeästi, ”ja jäljet siivottu, joten sinäkin voinet rentoutua.”
Aristokraattinen komistus riisui naamionsa ja potkaisi sen sängyn alle kuin homeisen kengänrajan. Hän loihti tyhjästä yhden helakanpunaisen ruusun, jonka terälehtiä suuteli yhtä kiihkeästi kuin konsanaan Erican huulia. Sitten aatelismies pujotti ruusun naisen korvan taa. Erica hipaisi lahjaruusua varmistaen sen pysyvän paikallaan. Rakastavaiset hymyilivät toisilleen.
***
”Anteeksi että tällä tavalla tuppaudun kotiinne, rouva hyvä”, parrakas mies pahoitteli syvällä äänellään. ”Saanen esittäytyä - Albert Pyryjyvä.”
Lavenhamit ja Albert Pyryjyvä kättelivät.
”Frederick Lavenham.”
”Yvonne La Beautreilles Lavenham. Sopinee että minä kysyn vuorostani, mikä on tuonut teidä meidän matalaan majaamme, herra Pyryjyvä?” Yvonne kysyi.
”Tässä tapauksessa menen suoraan asiaan, koska tekin menitte. Tyttärenne neiti Lavenham vihjasi teidän miehenne olevan käytännössä velhosukututkimuksen ja taikakausien historian ammattilainen”, virkkoi Pyryjyvä. ”Pitääkö paikkansa?”
”Väittäisinpä niin”, komea vanhus vastasi ilman turhanpäiväistä vaatimattomuutta. ”Jatkanette?”
Albert Pyryjyvä kaivoi viittansa kätköistä nauhalla sidotun pergamenttikäärön. ”Minulla on tässä Dirk Creswellin sukupuu enkä ole aivan varma sen faktaperäisyydestä, mutta korostan etten omaa samankaltaista asiantuntevaa perspektiiviä kuin te. Kauan teillä menee tämän tutkimiseen, mikäli suostutte?”
Herra Lavenham rypisti otsaansa. ”En osaa sanoa ihan tuosta noin. Tulisitteko olohuoneeseen, niin kotitonttumme laittaa meille vaikka teetä?”
”Mielelläni, kiitos.”
Frederick asettui mukavaan nojatuoliinsa ja laittoi lukulasit suoralle nenänvarrelleen. Yvonne puolestaan palasi kahdentuhannen palan palapelinsä pariin. Taikamaailman palapelien kuvat liikkuivat toisin kuin jästivastineidensa: meri kuohui pauhaten ranskalaissyntyisen velhottaren palapelissä.
”Ojentaisitteko nyt sen sukupuun minulle? Aah, kiitoksia.” Herra Lavenham piteli pergamenttia suorana muutaman tuuman päästä hienopiirteisistä kasvoistaan. Vanhan Muffyn saapuessa kiireessä kyhäämine teetarjoiluineen tummahiuksinen mies jatkoi: ”Velho- ja jästisukututkimus ovat keskenään hyvin samanlaisia -”
”Ah, mon chér Frederick, säästä toki herra Pyryjyvä luennoiltasi. Tuskin häntä kiinnostaa”, vaimo penäsi väliin.
-”sillä puhdasveriset suvut ovat jonkin mutkan kautta sukua toisilleen. Siten puhdasveristen sukujen sukututkimus on helpointa ja loogisinta. Puoliverisiin keskittyvä sukututkimus on aikaavievempää kuraveristen- ja jästiesivanhempien takia. Ymmärrättekö?”
”Luulisin, herra Lavenham.”
Frederick hymyili lipevästi sukupuun yli.
”Tulen luonnollisesti korvaamaan vaivanne. Kävisikö vaikka kaksisataa kaljuunaa puhtaana käteen?”
Yvonne kääntyi tuolillaan. Kultakaljuunan kuvat olisi voinut kuvitella vilkkumaan hänen meripihkasilmiinsä, joita ikäkään ei ollut himmentänyt. ”Kuulostaa ihan kohtuulliselta korvaukselta. Suostu ihmeessä, Frederick.”
***
Lontoon esikaupungissa oli eräs autio yksikerroksinen, 20-luvun alussa rakennettu talo. Joitakin vuosia sitten huonosti menestynyt taiteilija ja hänen jälkeensä alueella mellastaneet teinihuligaanit olivat pitäneet taloa kokoontumispaikkanaan. He olivat jättäneet jälkensä. Ikkunalasit oli särjetty, sisä- ja ulkoseinät töhritty graffitein ja lattia oli tupakan tumppien, lasinsirpaleiden sekä kaiken muun saastan peitossa. Talossa ei enää käyty liiemmälti, ja se sopi siksi sellaisten ihmisten kokoontumispaikaksi, joita ei uskottu olevan olemassakaan. Nimittäin velhojen.
Kolmihuoneisessa talossa ei ollut huligaanien jäljiltä montaakaan ehjää huonekalua, mutta Erica oli löytänyt korkean baarijakkaran istuimekseen. Hänen vieressään seisoi ahtaaseen kaapuun pukeutunut, siivottoman näköinen ihmissusi Harmaaselkä. Kaikenkirjava velhojoukko oli ryhmittynyt kaksikon lähettyville.
”Te kaikki olette ilmeisesti täällä lisätienestien toivossa?” Erica oletti.
”Kullan takiahan me.”
Neiti Lavenham jatkoi kuuluvalla äänellä. ”Pimeyden lordi ja taikaministeriö maksavat tuntuvasti Harry Potterista, koulupinnareista, karanneista maahisista sekä kuraverisistä.”
”Miten paljon, neiti?” kysyi jonkin verran peikkoa muistuttava nuorukainen.
”No pistäkääpä korvan taakse, ettei minun tarvitse toistaa: maahisista kaksituhattaviisisataa kaljuunaa, koulupinnareista tuhatviisisataa, kuraverisistä kaksituhattaviisisataa ja Harry Potterista taikasauvoineen kaksisataatuhatta kultakaljuunaa!”
Väki puhkesi innostuneeseen puheensorinaan. ”Aatelkaa - kaksisataatuhatta kaljuunaa! Johan sillä elelis herroiks!”
Erica hymyili hivenen huvittuneena. ”Ehdottomasti! Muodostakaapa nyt ryhmät. Sitten kun olette tehneet sen, minä jaan teille listat kaikista kuraveristä ja koulupinnareista sun muista.”
Osa paikallaolijoista oli niin vajaaälyisen näköisiä, ettei näistä ollut välttämättä mihinkään. Se ei silti koskettanut Ericaa, koska hänen itsensä ei täytynyt säntäillä typerysten kanssa ympäri Britanniaa jahdaten kuraverisiä ja Potteria - ellei hän välttämättä halunnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti