keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Lihan himo 11.luku


Hiinokka


Beata Avery puhalsi korkean syntymäpäiväkakkunsa viisitoista kynttilää sammuksiin samalla kun hänen äitinsä Beatrice Macnair Avery räpsi valokuvia tyttärestään muiden sukulaisten ja ystävien taputtaessa taustalla. Tyttö oli kuin ilmetty Beatrice teini-ikäisenä. “Toivo jotain, Bea”, isoveli Malraux kehotti pikkusisartaan, joka väläytti ärsyttävän hymyn.

Herra Avery osoitti lipaston päällä kohoavaa lahjavuorta. “Sitten onkin lahjojen vuoro.” Beatan ärsyttävä hymy vaihtui leveäksi tytön ryhtyessä avaamaa ensimmäistä pakettia. Silkkipaperin kätköistä paljastui krokotiilinnahkainen käsilaukku.

“Se on minulta”, Erica sanoi, “kortissakin lukee minun nimeni.”

Beata lukaisi kortin nopeasti läpi. “Yhtä tyylikäs kuin aiemmatkin lahjasi”, tyttö sanoi. “Kiitos Erica-täti.”

“Ole hyvä, ma chérie.”

Seuraavaksi Erican kummityttären käteen sattui painava rahakukkaro, jota ei ollut kääritty ollenkaan pakettiin. “Tämä on varmaan sinulta, eno?” Beata veikkasi.

“Naulan kantaan”, Walden sanoi. “Siinä pitäisi olla sataviisikymmentä kaljuunaa.”

“Kiitos vaan. Minulla olikin puutetta pikkurahasta.”

Walden iski silmää sisarentyttärelleen. Hän lahjoitti sisarensa lapsille sekä omalle pojalleen useimmiten rahaa ja nämä saivat käyttää rahat miten halusivat. Serkkujensa kanssa jutteleva Kristianus oli myöskin viidentoista. Kristianus oli tumma ja salskea kuten isänsä, melkein yhtä hurjakin. Poika oli saanut kasvaa vailla kuria, joten häntä oli vaikea ohjata. Poika kiusasi kaikkia koulun kuraverisiä ja verenpettureita, mutta Walden ei piitannut siitä. Hän lahjoi poikaansa säännöllisen väliajoin, ja se sai Kristianuksen käyttäytymään tietyissä tilaisuuksissa ainakin siedettävästi.


***

“Sirius Musta on karannut”, Arthur Weasley sanoi aamiaispöydässä. Koko Weasleyn perhe oli ahtautunut pieneen keittiöön kahta ulkomailla asuvaa poikaa lukuun ottamatta.

“Hän kuulemma etsii Harrya”, lihava Molly-vaimo kauhisteli keittolautasensa äärellä.

“Niin”, herra Weasley hymähti vaisusti. “Harry oli kuulemma hänelle pakkomielle jo ennen kuin Musta karkasi. Toisteli unissaan näitä sanoja: ‘Poika on Tylypahkassa.’”

Perheen Ronald-pojan rotta kipitti kenenkään huomaamatta alas pojan olalta. Se vaikutti huolestuneelta. Oli kummallista että tavallinen rotta huolestui noin pahasti ihmisten asioista. Oikeasti Kutka ei ollut rotta, vaan suunnilleen kaksitoista vuotta rotanhahmoisena piileskellyt animaagi Peter Piskuilan eli Matohäntä. Juuri Piskuilan oli toiminut Pottereiden salaisuudenhaltijana. Sirius Musta oli kaikessa hiljaisuudessa ehdottanut Peteriä salaisuudenhaltijaksi, koska Sirius olisi ollut liian ennalta arvattava vaihtoehto. Piskuilanin ystävät eivät olleet tienneet Peterin siirtyneen Voldemortin puolelle. Vakooja Erica Lavenham oli houkutellut hänet pimeälle polulle, kun häntä oli ensin johdateltu uhkailemalla. Hän oli ollut pimeän lordin säälittävä marionetti, kun Erica Lavenham oli vietellyt hänet. Pimeyden lordin tapaaminen oli sinetöinyt hänen kohtalonsa.

Peter oli alkanut vakoilla Feeniksin kiltaa surkean henkiriepunsa pitimiksi pettäen ystävänsä ja koko killan. Jos hänellä ei ollut olennaisia tietoja kerrottavana pimeän lordi tai tämän kuolonsyöjät - useimmiten Walden Macnair - kiduttivat häntä. “Hanki hyödyllisempiä tietoja ensikerraksi tai menetät henkesi”, häntä oli uhkailtu. Muut kuolonsyöjät olivat halveksineet Peteriä ja haukkuneen häntä jopa kasvotusten ‘säälittäväksi tuhoeläimeksi’ ja ‘aivottomaksi palleroksi’. Peter vihasi kuolonsyöjätovereitaan salaa sydämessään, mutta ei ikinä ollut uskaltanut näyttää sitä heille. Erica Lavenham oli jatkanut hänen härnäämistään jättäen hänet kitumaan himojensa kourissa. Peter muisti vieläkin syvään uurretut kaula-aukot ja vangitsevan meripihkakatseen.

Siinä vaiheessa kun Peter oli kavaltanut Jamesin ja Lilyn pimeyden lordille hän oli ollut pelkkä aivopesty hermoraunio, kykenevä tuntemaan ainoastaan pelkoa ja kalvavaa ahdistusta. Saatuaan selville Pottereiden olinpaikan pimeyden lordi oli suhtautunut häneen harvinaisen suopeasti. Pimeyden lordi kohteli hyvin kaikkia palvelijoitaan, jotka olivat hänelle suureksi hyödyksi. Peterin arvoasema olisi väistämättä noussut muiden kuolonsyöjien silmissä.

Kaikki menikin vikaan, koska mahtava pimeän lordi kukistui; muut kuolonsyöjät olivat pitäneet Peteriä syntipukkina. Lojaaleimmat kuolonsyöjät olisivat halunneet Peterin hengiltä. Silloin itsesuojeluvaisto oli saanut Peterin keksimään ovelan suunnitelman. Peter leikkasi etusormensa irti ennen kuin muutti muotoa. Siriuksen ahdistaessa hänet seinää vasten Peter huusi niin lujaa, että kaikki varmasti kuulivat, että Sirius oli pettänyt Lilyn ja Jamesin. Ennen kuin Sirius ehti kirota Peterin, Piskuilan oli ennättänyt räjäyttää kadun tappaen kaikki läheltään. Peter oli luikahtanut viemäriin muiden rottien sekaan. Sirius tuomittiin hänen sijastaan, kukaan ei uskonut Pottereiden ja Peter Piskuilanin ‘murhaajan’ syyttömyyteen. Ajatus siitä että Peter joutuisi kahdentoista vuoden jälkeen maksamaan teoistaan sai rotanhahmoisen miehen vapisemaan.


***

“Keneltä tuo kirje on ja mitä siinä sanotaan?” kysyi uusinta Velhottaret -lehteä lueskeleva Narcissa.

“Tämä ei ole Dracon käsialaa - kylläkin hänen sanelemaansa”, Lucius virkkoi. “Dracolle kävi onnettomuus sen Hagrid -nimisen köntyksen tunneilla.

Velhottaret valahti Narcissan syliin. “Mitä ihmettä? Miten siitä tomppelista on voinut tulla opettaja. Aivan käsittämätöntä! Draco raukka on varmasti pahasti loukkaantunut.”

“Varmaan siksi että Hagrid on Dumbledoren sydänystävä.” Lucius pyöritteli pilkallisesti silmiään. “Niin ainakin olettaisi. Hevoskotka hyökkäsi jostain syystä Dracon kimppuun, raateli hänen kätensä, mutta ei satuttanut Dracoa sen pahemmin.”

Ei sen pahemmin!” Narcissa toisti. “Suhtaudut kumman rauhallisesti. Jos en tuntisi sinua kunnolla, uskoisin ettet välitä lainkaan minusta ja Dracosta.”

“Mutta minä välitän, Cissy”, Lucius sanoi silkkisesti. Vaalea mies hyväili vaimonsa herkkiä kasvoja ja vei huulensa Narcissa punatuille huulille. Suudelma oli lyhyt, joskin sitäkin hellempi ja rakastavampi.

“Minä hankin sille moukalle potkut tai tapatan vähintään sen hevoskotkan”, Lucius lupasi. “Dumbledore ja muut saavat huomata, että kukaan ei hypi Malfoyden silmille.”

Narcissa puristi Luciuksen kättä linnunluisessa kädessään. “Rakastan sinua juuri tuollaisena. Oi, ole hyvä ja suutele vaimoasi uudelleen.” Luciuksen seuraava suudelma oli huomattavasti vaativampi ja intohimoisempi. Se oli niitä suudelmia, jotka johdattivat jommankumman makuukamariin lemmiskelemään. Rakkautta ja intohimoa ei ollut ikinä puuttunut Luciuksen ja Narcissan avioliitosta.


***

Kahdentenakymmenentenä huhtikuuta vaarallisten otusten hävityskomiteassa käsiteltiin hevoskotka Hiinokan tapausta. Istunnon alkuun oli vielä vähän aikaa, joten riistanvartija Hagrid istui kahdella tuolilla pidellen hevoskotkan liekaa.

Luciuksen ilme oli halveksuvan voitonriemuinen. “Vaikea arvata miten tuon tomppelin lemmikille käy”, Walden vinoili. “Nuo komitean vanhat luuskat tulevat tekemään tasan niin kuin sinä haluat.”

Platinanvaalean miehen laskelmoiva ilme paljasti jo sinällään aika paljon. “Mitäpä muutakaan, Macnair; se on niiden osa. Mitä sanot siihen, Erica?” hän kysyi laiskalla äänellä.

Tummahiuksinen nainen puhalsi pitkän savuvanan suustaan. Hän tarkasteli Hagridin järkyttävää, karvaista pukua huvittuneena. “Vaikka sen että eräät saavat aina haluamansa”, Erica lausahti kuivalla äänellä. “Tuovathan nämä istunnot vaihtelua tavalliseen työkuvaan.”

Walden siveli tyylikkäitä viiksiään. “Dumbledore tulee kuulemma muutoksenhakuun puhumaan hevoskotkan puolesta.”

Erica tirskahti. Savukkeen tuhkaa karisi hänen kiiltonahkaisille korkokengilleen.

Lucius heilautti vähättelevästi hoikkaa kättään.

“Ei hänellä ole valtaa komitean yli, koska vanhojen kääkkien näkemykset painavat paljon enemmän.”

“Hagrid tulee nolaamaan itsensä kaikkien silmissä, ja me saamme nauraa”, Walden naurahti vahingoniloisesti. Hänkin oli huomannut jättikokoisen riistanvartijan kammottavan puvun. “Ei helvetti mikä näky. Kohta ne varmaan luulee äijää itseään vaaralliseksi otukseksi.”

Komitean istunnosta tuli juuri niin koominen kuin Walden oli olettanut. Waldenin vieressä istuva Erica hytkyi pidätellyn naurun kourissa jo siinä vaiheessa kun Hagrid lampsi hevoskotkan kanssa komitean eteen.

“Olemme kokoontuneet tänne pohtimaan hevoskotka Hiinokan tapausta”, narisi komitean ikäloppu puheenjohtaja. “Herra Lucius Malfoy” - velho viittasi etualalla olevaan Luciukseen, “on esittänyt muutaman hyvin raskauttavan syytteen. Annamme sen pidemmittä puheitta puheenvuoron herra Malfoylle, sen jälkeen herra Hagridille.”

Hagrid puristi muistiinpanoja toisessa kädessään, mutta silti muutama arkki luiskahti lattialle.

Jokainen Luciuksen lausuma sana oli huolella valittu, ja hänen kalsea äänensä kantoi hyvin avarassa salissa. Kokonaisuudessaan istunto meni tasan niin kuin Lucius oli kaavaillutkin; Hagrid oli niin hermostunut käsittelyn ajan, että tämä änkytti yhtenään ja pudotti papereitaan. Komitea teki täsmälleen Luciuksen tahdon mukaisesti. Näillä näkymin hevoskotka tultaisiin telottamaan, vaikka muutoksenhaku oli yhä jäljellä, mutta Hagrid häviäisi melko varmasti senkin, sillä tämä oli jo osoittanut olevansa kykenemätön kunnollisen puolustuspuheen esittämiseen.

“Lasillinen maistuisi”, Walden sanoi istunnon jälkeen.

“Minä voisin lähteä sinun mukaasi. Minne menemme?” Erica kysyi.

“Vaikka Vuotavaan noidankattilaan, vaikka siellä pyöriikin kaikenlaista roskasakkia.”

“Täsmälleen”, Lucius totesi. “Mennään siinä tapauksessa Siniseen tarinaan, minä tarjoan.”

“Oletpas sinä jalolla tuulella”, Erica letkautti.

Pian he istuivat yksityisessä kabinetissa tuliviskeineen. Lucius näytti olevan juhlatuulella. Hän oli oma ylimielinen itsensä, vaikka vaikuttikin rennommalta. Walden käytti sumeilematta hänen anteliaisuuttaan hyväkseen tilaamalla Luciuksen laskuun mitä mielensä teki. Erica oli juonut tuliviskinsä ja siemaili verkkaisesti puolikuivaa valkoviiniään.

Luciuksen juhlamieli ei ollut vielä ehtinyt tarttua häneen. Ericasta tuntui lähinnä tylsältä istua erillään muista rakastajansa ja lapsuudenystävänsä kanssa, sillä ravintola oli täynnä hyvän näköisiä miehiä, nuorempiakin kuin hän. Vasta vähän aikaa sitten Erica oli maannut erään hurmaavan kaksikymmentävuotiaan nuorukaisen kanssa. Tämä oli ollut vaaleahko, ulkoiselta olemukseltaan varsin kaunis mies ja nuoresta iästään huolimatta hyvä seksin jalossa taidossa. Nuorukaisella oli ollut ainoastaan yksin merkittävä puute: tällä ei ollut juurikaan varallisuutta. Miehen monet rakastajattaret elättivät jumalaisen herkkupalan, kuten Lucius ja muutamat muut elättivät Erican.

Ja aina oli olemassa Dominic Manchester, hyvissä varoissa oleva puhdasverinen velho… Manchester oli ilmaissut kaipaavansa Erican seuraa, koska mies oli pyytänyt häntä kirjeessään tulemaan huvilalleen. Yleensä Manchester kohteli jokaista naista herrasmiehen tavoin, lausui oodeja naisten kauneuden ylistykseksi, eikä hän halunnut edetä nopeasti. Manchester halusi ihastella Ericaa joka kulmasta (alastomana että pukeissa) ennen kuin he kävivät itse asiaan. Erica tunsi haluavansa tänään Dominic Manchesteriä.

Tummaverikkö kulautti lasinsa tyhjäksi ja nousi. “Minulle taitaa tulla muuta menoa.”

“Mikä voisi olla ryyppäämistä tähdellisempää?” Lucius kysyi laiskasti.

“Naiminen”, Erica vastasi hunajaisesti. “Kiitos juomista, Lucius.” Hän suuteli Waldenia toiselle poskelle. “Huomiseen.”

“Huomiseen”, mies naurahti.

“Mutta Erica”, Lucius aloitti yllättävän pettyneenä. Erica tiesi tarkalleen mitä Lucius ajatteli turvautumatta lukilitikseen. Älä lähde vielä, ihana lutkani, koska haluan naida sinua illan päätteeksi.

“Minulla on muutakin elämää kuin sinä”, Erica totesi viileästi, sillä Luciuksen oli korkea aika laskeutua korkeuksistaan, ylemmyyden huipulta.

“Erica…” Miehen ääni oli anova. Erica ei noteerannut Luciusta.

“Ehkä sinä et sittenkään saa aivan kaikkea”, Walden piruili Erican lähdettyä. “Erica on muutakin kuin sinun lelusi.”

Lucius potkaisi Waldenia. Hänen hyytävät silmänsä näyttivät yhtä läpäisemättömiltä kuin yleensä. “Mennään huoriin.”

Ehdotus oli selvästi Waldenin mieleen, sillä hän nuoli riettaasti huuliaan. “Ei hullumpi idea. Iskunkiertokujalle on avattu uusi porttola, jossa ei ole mitä tahansa ämmiä, vaan todellisia laatuhuoria.”

Lucius ei paljastanut yhtä asiaa mistään hinnasta yhdellekään ihmiselle. Hän oli kiintynyt jollain tasolla Erica Lavenhamiin ja uneksi kaunottaresta melko usein odottaen niitä hetkiä jolloin saattoi ottaa naisen omakseen. Ericassa oli aimo annos ylpeyttä kuten hänessä itsessään. Liikaakin. Meripihkasilmät heijastivat muutakin kuin irstautta. Valtaa häneen. Mokomakin elitistilutka. Villi kursailematon raivo leimahti Luciuksen sisällä, koska yksikään nainen ei saanut kohottaa itseään edes hetkellisesti hänen yläpuolelleen. Rakas Narcissa oli poikkeus.


***

Viha ei koskaan kaikonnut Luciuksen mielestä, jos joku ihminen sattui raivostuttamaan hänet. Pidätellyt aggressiot kasaantuivat samalla tavoin kuin kyltymätön lihan himo. Hän tiesi tulevansa purkamaan raivonsa Ericaan jo silloin kun he sopivat seuraavasta tapaamisesta. Ankara kuri oli muovannut Luciuksen kylmäveriseksi ja häikäilemättömäksi mieheksi, joka ei antanut pienintäkään vihjettä ennen ratkaisevaa hetkeä. Nytkin hän makasi rentona Erican vuoteella paidan ylimmät napit auki seuraten naisen riisuutumista. Erica jätti vain alusvaatteet ylleen vihjaamaan, jotta hänen rakastajansa saattoi muistella mitä vaatekappaleiden alta löytyisi, vaikka muistikuvat eivät ikinä olleet vetäneet vertoja todellisuudelle.

Nainen, hänen kiihottava lutkansa laskeutui vuoteelle hänen seurakseen. Miehen kova, tunnusteleva suu houkutteli tummaverikköä lempeydellä; nainen kuvittelisi hänestä paljastuvan aivan uusia puolia… Lucius uppoutui heidän suudelmaansa pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoittanut. Hänen jokainen solunsa tiedosti naisen läsnäolon. Ehkä myöhemmin, sitten kun nainen oppisi tajuamaan kumpi heistä oli todellinen auktoriteetti. Taikasauva oli kaiken aikaa ollut Luciuksen ulottuvilla, mutta Erica oli jättänyt omansa olohuoneeseen. Mies osoitti naista taikasauvallaan ja sanoi: “Kahledus.”

Röyhkeä nainen makasi raajoistaan kahlehdittuna kuin tähti, josta puuttui kaksi sakaraa. Meripihkaa loistavat silmät näyttivät vauhkon villieläimen silmiltä. Erica sätki. Vuosien takaiset traumat olivat pulpahtaneet esiin ja saivat hänet hysteeriseen paniikkiin. “Voi jumalauta, Lucius”, Erica sopersi voimattomasti. Hänen hengityksensä oli ohutta ja katkonaista huohotusta.

“Helvettiäkö kiemurtelet, kaunokaiseni”, Lucius ivasi sävyttömällä, ontolla äänellä. “Se ei sovi noin kauniille naiselle.”

Vaaleaverisen miehen käsi siveli Erican toista käsivartta saaden hänet värisemään. Lucius ei ollut huomaavinaankaan, vaan tukisti kurvikasta naista. Hän ei ollut huomaavinaankaan hermoheikkona vääntelehtivän tummaverikön ahdistusta.

“Sinun pitäisi tietää olla torjumatta minua silloin kun ilmaisen haluavani sinua. Sinä et ole mikään muu kuin rahanahne puoliverinen lutka”, hän totesi tukistaen Ericaa entistä kovemmin.

Erican suuret silmät laajenivat ennestään. Hän näytti järkyttyneeltä ja henkisesti poissaolevalta, tiedosti Luciuksen raa’at solvaukset, muttei miestä itseään. Tämä sai Luciuksen hymyilemään sitä petomaista hymyä, joka oli elävöittänyt marmoriin valetun näköisiä kasvoja niinä lukemattomina kertoina, jolloin Malfoy oli kiduttanut jästejä ja pimeyden lordin vihollisia. Savukkeen sytyttäminen vain levensi hymyn ilkkuvuutta. Hän poltti savukkeen hitaasti nauttien jokaisista sauhuista, sillä hän säästi tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Polttava kirvely tuntui Erican dekolteella savukkeen tulipään osuessa ohueen ihoon. Lucius käytti naista tuhkakuppina ikään kuin tämä ei olisi ollut ajatteleva olento, vaan naista muistuttava esine.

Erica ei edes huomannut kun Lucius vapautti hänet. Hän oli elänyt uudestaan teiniaikaisen raiskauksen hetket. Raiskaus ei ollut vaivannut Tylypahkan jälkeen millään muotoa, koska hän oli saanut mittavan hyvityksen saadessaan katsella vierestä Carrow’n julkista nöyryytystä ja ilkkua tälle nuoren sydämensä kyllyydestä. Hän oli kuitenkin kammonnut raiskauksesta lähtien kahleita, ei ollut halunnut edes hipaista niitä. Kahleet lamauttivat hänet ja tekivät satunnaiset painajaiset entistä kammottavammiksi. Kahdenkymmenenkahden vuoden takaiset tapahtumat olivat singonneet hänet nykyisen ja menneen välille.

Erica makasi kyljellään jalat koukussa täristen kuin horkassa, vaikka asunnossa ei todellakaan ollut kylmä. Hän nyyhkytti, mutta monikaan kyynel ei karannut hänen silmänurkistaan tahraamaan tyylikästä ehostusta.

Ties kuinka mones savuke kärysi Luciuksen kädessä. “Älä järjestä turhaa draamaa, en minä satuttanut kovinkaan pahasti sinua.”

Yksi vilkaisu Ericaan riitti havahduttamaan hänet: jotain oli sittenkin vialla, ja se oli hänen syytään. Viha ei enää jäytänyt hänen mieltään, sillä hän oli saanut purkaa sen naiseen. Luciuksen kasvot olivat hiukan huolestuneet, velhon ääni oli muuttunut rauhoittavaksi. “Mikä sinulle tuli?”

Ei vastausta.

Mies huomasi soopelilla reunustetun huovan vuoteen jalkopäässä ja kääri sen Erican peitoksi. Hän silitti Erican upeita hiuksia ja selkää puhuen tälle kaiken aikaa. “Kerro minulle. Voi, kerro minulle.” Näitä sanoja hän toisteli naiselle ties kuinka kauan. Rauhoittava puhe ja kosketus lievensivät edes vähän Erican olotilaa.

“Hae minulle tuliviskiä”, Erica pyysi tietäen ainakin kenelle puhui. “Olohuoneen baarikaapissa pitäisi löytyä pullo.”

“Tässä”, Lucius sanoi pian.

Nainen tarttui kaksin käsin pulloon - kaikkea muuta kuin hänelle ominaiseen tapaan - kulauttaen vähän tuliviskiä alas kurkustaan. Hän tyrkkäsi pullon Luciukselle sen merkiksi, ettei halunnut juoda enemmän. Erica keskittyi hengittämään syvään.

“Tiedätkö mitä - mitä minä jouduin ajattelemaan maatessani kahlehdittuna?”

Lucius pudisti päätään, koska ei ollut aivan varma.

“Sitä kun Carrow raiskasi minut”, Erica vastasi omaan kysymykseensä. “Hänkin kahlehti minut koska rimpuilin niin kovasti vastaan.”

“Macnair ei maininnut siitä mitään.”

“Tietenkin hän kertoi vain pääpiirteet, sillä hän ei halunnut minun joutuvan tuntemaan vielä enemmän häpeää.”

Lucius huokaisi. “Ymmärrän… Minä - minä olen pahoillani. Sinä vain ärsytit minua.”

“Painu sitten helvetti soikoon kotiisi tai porttolaan!” Erica kivahti myrkyllisesti ja nousi vuoteelta. “Ehkä meidän suhteemme on kohta ohi.”

Sitä Lucius ei ainakaan halunnut. Hän tekisi kaikkensa estääkseen sen! Lucius polvistui Erican eteen ja tarttui tämän pitkäsormisiin käsiin. “En painu ennen kuin annat minulle anteeksi.”

“Kuinka sinä julkea? Minä olen käsittämättömän järkyttynyt sinun sadismisi takia. Olet saattanut minut pois tolaltani. Kaipaan lepoa ja hiljaisuutta ollakseni taas huomenna jumalainen Erica Lavenham.” Nainen puristi yöpöytänsä reunaa rystyset valkeina. “Anna yksikin syy siihen etten katkaise suhdettamme.”

Lucius ei olisi halunnut puhua syvimmistä ja salatuimmista tuntemuksistaan. Hänellä oli vain kaksi mahdollisuutta: jatkaa suhdetta tai sanoa hyvästit Ericalle.

“Olen kiintynyt sinuun, ollut ties kuinka kauan. En ole piitannut muista naisista - vaimoani lukuun ottamatta - yhtä paljon. Olet aina ajatuksissani, halusin tai en, sillä olet onnistunut lumoamaan minut. En pidä siitä, että rakastajattarella on tuollainen valta rakastajaansa”, Lucius sanoi hiljaa, “mutta tosiasioille ei voi mitään.”

“Ole hyvä ja nouse”, Erica vaati. “Katso minua silmiin.”

Niin Lucius tekikin, ja hänen mantelinmuotoiset silmänsä kuvastivat samaa kuin hänen äsken lausumansa sanat. “Voit olla varma etten enää ikinä satuta sinua millään tavalla.” Lucius Malfoy suuteli Erican molempia käsiä.

“Kaipa minun on uskottava sinua, minä nimittäin haluan uskoa sinua.”


***

Hevoskotka Hiinokka teloitettaisiin tänään. Erica, Walden, komitean jäsen ja taikaministeri Toffee kävivät ensin lasillisella Kolmessa luudanvarressa Loppuajan he viettivät Tylypahkassa, sillä Toffee oli liikkeellä Sirius Mustan asian vuoksi; vankikarkurista oli varmoja havaintoja koulun alueella.

Kristianus Macnair tuli tervehtimään isäänsä Waldenne -serkkunsa, Luciuksen Draco -pojan ja tämän luokkatovereitten kanssa. “Voit olla varma siitä, että hevoskotkalta lähtee henki, kun isä on kirveen varressa”, Kristianus lupasi Dracolle.

Draco näytti täsmälleen yhtä laskelmoivan lipevältä kuin isänsä. Poika oli muutenkin miniatyyripainos Luciuksesta, hänen hiuksensa vain olivat lyhyemmät. Lucius oli jäänyt juuri tuollaisena Erican mieleen silloin kun nainen oli aloittanut Tylypahkassa.

Vaaleahiuksinen poika kokeili mestauskirveen leveää terää. “Aika terävä”, hän naurahti.

“Teroitan sen vielä terävämmäksi”, Walden sanoi virnistäen Dracolle.

“Kukas te olette?” toinen Dracon isokokoisista ystävistä kysyi Ericalta.

“Erica Lavenham”, hän vastasi. Pojan lapsellinen kiinnostus sai hänet naurahtamaan matalasti.

“Erica-täti oli pimeyden lordin parhaimpia vakoojia”, Kristianus kerskui. “Luulisi että olet kuullut puhuttavan hänestä, Goyle?”

Goyle lähes punastui. “No joo… mutta en tiennyt että hän on noin nätti.”

“Totta puhut”, Draco myönsi kovin luciusmaisesti hiukset hohtaen platinaa auringonvalossa. Hagridin mökiltä kantautuva ulina sai luihuiset naurahtamaan.

“Minä tunnen sinun isäsi”, Erica sanoi Goylelle. Poika punastui uudemman kerran, koska oli otettu saamastaan huomiosta.

Alkuillasta teloitusryhmä lähestyi Hagridin mökkiä herra Thane (komitean jäsen) ja Toffee etunenässä. Hagrid päästi heidät sisään kuultuaan Toffeen koputtavan oveen. Erica nyrpisti nenäänsä mökin siivottomuudelle, sillä Hagridin asumus oli kuin varaston ja sotkuisen kodin välimuoto.

Walden piti toista kättään lanteilla. Pitkänä ja salskeana sekä kalliisti pukeutuneena (teetetyssä kaavussaan ja kiiltävissä nahkasaappaissaan) hän oli yhtä lailla toisesta maailmasta kuin muu teloitusryhmä. “Missä se peto on?” Walden kysyi koleasti sieraimet laajenneina.

“Tuolla ulkona”, Hagrid mumisi.

Walden vilkaisi pihalle: hevoskotka näytti olevan liassaan, joten Hagrid ei ollut yrittänyt mitään temppuja.

“Me - öh - joudumme lukemaan sinulle virallisen teloituskäskyn, Hagrid. Teen sen nopeasti”, Toffee virkkoi. “Ja sitten sinun ja herra Macnairin täytyy allekirjoittaa. Macnair, sinunkin pitää kuunnella, sellainen on menettely”, taikaministeri nuhteli.

Mustaviiksinen mies kohdisti tumman katseensa Cornelius Toffeeseen. Aivan kuin hän ei olisi ollut teloittajana perillä käytännöistä. Hän osasi banaalit litaniat ulkoa. “Aivan, ministeri”, hän sanoi kuivasti.

Toffee jatkoi: “Vaarallisten otusten hävityskomitea on päättänyt, että hevoskotka Hiinokka, josta tästedes käytetään nimitystä kuolemaantuomittu, teloitetaan kesäkuun kuudentena päivänä auringon laskiessa. Kyseinen hevoskotka on tuomittu mestattavaksi kaulankatkaisulla, jonka suorittaa komitean määräämä teloittaja Walden Macnair kuten alla todistetaan. Hagrid, sinun allekirjoituksesi tähän ja herra Macnairin tuohon viereen.”

“No niin, hoidetaanpa tämä sitten pois alta”, herra Thane kimitti tarkastaessaan asiakirjan. “Hagrid, kenties olisi parempi jos sinä odottaisit täällä sisällä -”

“Ei, minä - minä tahon olla sen kanssa… en taho että se on yksin”, puolijättiläinen intti.

Nenänvarttaan pitkin huonetta mittelevä Walden avasi oven.

Herra Thane huomasi ensimmäisenä, ettei hevoskotkaa näkynyt pihalla. “Missä se on?” Thane kimitti. “Missä peto on?”

“Se oli lieassa tuossa!” Walden sanoi raivoissaan. “Minä näin sen! Tuossa noin!”

“Niin minäkin”, ovenpieleen nojaava Erica vahvisti.

“Onpa omituista”, Dumbledore tuumasi äänessään sellainen sävy, jota Walden ei ollut voinut sietää kouluaikoinaankaan.

“Voi vitun saatana, mitä ilveilyä!” Tulla nyt tänne tällaisen takia!” Walden ärähti iskiessään mestauskirveen kiukuissaan aitaan.

Hagrid itki ilosta. “Poissa! Poissa! Siunattu pikkanen nokka, se on häippässy!” Hagrid hoki. “Riuhtoi itsensä vapaaksi. Fiksu poika, Nokkis!”

“Joku helvetin ääliö on irrottanut sen!” Walden ärisi ja polki jalkaa. “Meidän täytyy etsiä pihasta, metsästä -”

Ukko Dumbledore keskeytti hänet. “Kuulehan Macnair, jos joku on todella varastanut Hiinokan, uskotko tosissasi, että hän on vienyt sen pois jalkaisin.” Kääkkä kuulosti yhä huvittuneelta. “Etsi taivaalta, jos etsiä tahdot… Hagrid, minulle maistuisi kupponen teetä. Tai iso tujaus konjakkia.”

“Ti-tietty joo”, riistanvartija sopersi yllättyneenä hevoskotkansa tuurista. “Sisään, sisään…”

Tylypahkan tiukkojen turvajärjestelyjen takia herra Thane, Toffee, Erica ja Walden joutuivat jäämään yöksi koululle, josta jokaiselle oli järjestetty oma huone.

Walden oli nostanut jalkansa pöydälle. Mestauskirves lojui perimmäisessä nurkassa. “Ihan varmasti se pölkkypää lahjoi jonkun pelastamaan elikkonsa”, Walden manasi.

“Se nyt on ilmiselvää”, Erica sanoi ivallisesti virnuillen Waldenin huoneen rumille maalauksille. “En vain uskaltanut käyttää lukilitistä Dumbledoren läsnä ollessa - ei sen puoleen että se olisi tehonnut välttämättä moiseen puolilajiseen. Tulimme ihan turhaan tähän vetoiseen kivikasaan kuten sanoit.” Tummahiuksinen nainen haukotteli kätensä suojissa. “Minä taidan mennä nukkumaan. Hyvää yötä.”


***

“Se tapahtuu tänä iltana. Pimeyden lordi makaa yksin ja ystävittä, kannattajiensa hylkäämänä. Hänen palvelijansa on ollut kaksitoista vuotta kahleissa. Tänään, ennen keskiyötä, palvelija murtautuu vapaaksi ja pyrkii takaisin isäntänsä yhteyteen. Pimeyden lordi nousee jälleen palvelijansa avulla, mahtavammaksi ja hirmuisemmaksi kuin milloinkaan… Tänä yönä… ennen keskiyötä… palvelija… pyrkii… takaisin … isäntänsä… yhteyteen.” Ennustuksen opettaja Sibylla Punurmio oli ennustanut noin Harry Potterille. Se oli toistaiseksi toinen kerta, kun Sibylla Punurmio oli ennustanut oikeasti.

Peter Piskuilan, pimeän lordin palvelija, oli karannut Harry Potterilta, tämän kahdelta ystävältä sekä Sirius Mustalta ja Remus Lupinilta. Hän oli matkalla pimeyden lordin luo aikoen auttaa herransa takaisin ruumiiseensa. Pimeyden lordi tulisi osoittamaan kiitollisuutta hänelle, ja silloin muut kuolonsyöjät eivät uskaltaisi hyökätä pelkuri Piskuilanin kimppuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti