Yksinäiset vaimot
Taikaministeriö lähetti työntekijöitään ratsaamaan kaikkien vasta pidätettyjen kuolonsyöjien kodit. Talot haravoitiin kirjaimellisesti lattiasta kattoon ja kaikki aavistuksenkin vaarallinen esineistö takavarikoitiin.
Patricia Macnair oli olohuoneessa asettelemassa puutarhasta poimimiaan kukkia maljakoihin aurorien saapastellessa huoneeseen.
”Hyvää päivää, rouva”, pitkähiuksinen aurori sanoi. ”Te olette varmaan leskirouva Macnair?”
Patricia Macnair pyöritteli mustaa ruusua sormissaan varoen varren teräviä piikkejä. ”Vai että oikein ’hyvää päivää’”, Patricia-rouva ivasi. ”Minun hyvään päivääni ei ole koskaan sisältynyt omassa kodissani ravaava roskasakki. Ja satun olemaan leskirouva Macnair - ja te lienette täällä poikani Waldenin takia?”
”Me teemme vain työtämme, parahin rouva”, harmaapäinen aurori sanoi sovittelevasti. ”Poikanne on kuolonsyöjä -”
Leskirouva sivalsi ilmaa ruusulla. ”Äh, suu kiinni. Hoitakaa sitten äkkiä työnne, että pääsen katselemasta rasittavia naamojanne. Tämä on sentään hieno talo. Näyttäköön kotitonttu teille paikkoja.”
Narcissa Malfoy oli yhtä hillityn ivaava ratsian aikana kuin leskirouva Macnair, vaikka hän oli sisäisesti aivan rikki, koska hänen, Malfoyn kartanon pienoismaailma oli sortunut kertaheitolla. Tämä oli tuhat kertaa pahempaa kuin häitä edeltänyt kolaus naiivin morsiamen itsetunnolle. Tähän asti Lucius ja Narcissa olivat taikaministeriön huipulla olleina pysyneet tavallisten kansalaisten yläpuolella, olleet lait ulottumattomissa. Vielä äsken Lucius oli pidellyt kaikkia lankoja otteessaan. Lucius oli ollut mahtavampi kuin koskaan. Miten paljon rahaa ja valtaa hänen aviopuolisollaan olikaan ollut. Taitavana, sopivan laskelmoivana luonteena Lucius oli jopa päässyt takaisin oikukkaan pimeyden lordin suosioon.
Malfoyn kartano oli muuttunut yhden ainoan päivän takia yksinäisyyden mausoleumiksi, kun Lucius ei ollut enää läsnä aviomiehenä ja rakastajana. Narcissa kaipasi Luciusta sekä ruumiillaan että sielullaan. Toki hän voisi helpottaa fyysistä kaipaustaan kenen tahansa vuoteeseensa hyväksymänsä miehen puolikkaan kanssa, ja Narcissa oli joskus satunnaisesti maannut muidenkin kuin Luciuksen kanssa. Noista kokeellisista lemmiskelyistä oli jäänyt puuttumaan se kaikkein tärkein, rakkaus. Pelkkä seksi ei tyydyttänyt hänen kaikkia tarpeitaan, sillä Narcissan sielu janosi Luciuksen osoittamaa rakkautta. Seksillä ei voinut poistaa murheita eikä se muuttanut sitä, että Narcissa Malfoy oli pelkkä vangitun aristokraatin vaimo.
Rouva Malfoy tiesi pimeyden lordin olevan hyvin vihainen ja pettynyt Luciukseen. Ilmaisu oli liian lievä, aliarvioiva. Se epäinhimillinen psykopaatti oli raivoissaan ja suunnitteli varmasti kartanonsa pimennossa erilaisia tapoja, joilla kostaisi Luciukselle. Aviomies oli Azkabanissa näennäisesti turvassa, mutta Draco, heidän avioliittonsa hedelmä saattoi olla tulilinjalla.
***
Beatrice ei kyennyt olemaan vahva radikaaleissa vastoinkäymisissään, koska hänen elämänsä oli ollut aikaisemmin suhteellisen helppoa, sillä jalon suvun tytär oli saanut kaiken valmiina. Kaikkien muiden hänen asemassaan olevien naisten elämä oli lähes samanlaista. Aviomiehen ja veljen yhtäaikainen vangitseminen oli shokki hänelle, vaikka Walden olikin mieltynyt tappamiseen. Waldenin vioilla ei ollut enää väliä, sillä veli, aviomies ja lapset epäsovinnaista Waldenne Nastya lukuun ottamatta olivat kaikki mitä Beatrice oli toivonut elämältään yhteiskunnallisen aseman ohella.
Hän makasi enimmän aikaa vuoteessa pitkät hiukset sidottuina sivuun silkkinauhalla. Beatrice oli hyvin masentunut ja kadottanut tarmonsa. Sinäkin päivänä jolloin Averyn kartanoon tehtiin ratsia Beatricen olo oli ylettömän kurja. Rouva Avery puristi monogrammein koristettua batistinenäliinaa kädessään itkun punehduttamat silmät siristyneinä. Hänen masentuneisuutensa pysäytti auroritkin, sillä nämä ilmaisivat olevansa pahoillaan hänen tähtensä ja lupasivat etteivät tulisi lähiaikoina häiritsemään häntä muuta kuin pakon sanelemina.
***
Yaxley huomasi asiakirjanippua kantavan Erican tulevan samaan aikaan hissiin hänen kanssaan.
”Kappas, neiti Lavenham”, Yaxley sanoi, ”sinuakin näkee oikein työn touhussa.”
”No huomentaepäivää vaan, Yaxley”, Erica sanoi kuivasti. ”Työn touhussapa hyvinkin - siitähän minulle maksetaan.”
”Ja vapaa-ajalla sinulla on muita tuottoisia sivubisneksiä”, Yaxley vihjasi välittämättä muista hississä olijoista.
”Ilmeisesti.”
Mitäpä sitä kieltelemään, sillä taikaministeriössä juoruttiin hänen tekemisistään. Viimeaikoina oli juoruttu tavallista enemmän kun hänen rakastajansa Lucius Malfoy, oli joutunut Azkabaniin. Sitä paitsi Bordeaux Averyn ja Walden Macnairin kaltaiset ystävät herättivät lisää mielenkiintoa Ericaa kohtaan. Uteliaimmat saattoivat pohtia millainen sellainen nainen oli, jonka ystävät olivat salaperäisyyksien osastolla kiinnijääneitä kuolonsyöjiä. Erica oli sen verran ovela välttääkseen vielä haitallisemmat epäilyt.
”Näytät jokseenkin happamalta. Olenko väärässä?”
”Et suinkaan. Mitä muuta voi odottaa?”
Yaxley näytti huvittuneelta. ”Kuinka äkäinen. Tuleeko äkäpussi drinkille luokseni? Vai?”
”Jos nyt pikavisiitille.” Tummaverikön äänensävy oli tarkoituksella innoton, vaikkei hänen mielentilansa ollut muutenkaan järin korkea. Erica ei ollut suorastaan masentunut kuten poloinen Beatrice, ei edes sen vertaa, että häneltä olisi voinut diagnosoida lievän masennuksen. Hän putosi aina jaloilleen ja kykeni selviämään huonoistakin kokemuksista.
Erica seurasi Yaxleytä miehen työhuoneen ylelliseen, tummanpuhuvaan ilmapiiriin. Oletettavasti Yaxleyn seurassa esiintyminen riitti jutun juureksi; juorukellojen saattoi kuvitella sanovan: ”Nyt sillä on vuorostaan Yaxley kierroksessa.”
Isaiah Yaxleyn työhuonetta hallitsi linjakas kirjoituspöytä ja kolmen istuttava sohva. Kirjoituspöydälle asetellut sukulaisten valokuvat olivat sellaista vakiosettiä, jota löytyi käytännössä lähestulkoon kenen tahansa työhuoneesta työpaikasta ja asemasta riippumatta. Yaxleyn työhuone oli hyvä esimerkki korkea-arvoisen taikaministeriön virkamiehen huoneesta.
Mies sekoitti drinkkejä mahonkisen baarikaapin äärellä. ”Onko toivomuksia?”
”Vodkaa jäillä ja limettimehulla. Kiitos. Saisinko savukkeenkin - omani jäivät käsilaukkuun?” noita kysyi saatuaan drinkkinsä.
”Mitäpä olisi drinkki ilman savuketta”, Yaxley virkahti ottaessaan kultaisen, hiukan liian pramean savukerasian esiin. Mies sytytti savukkeen itselleen ja Ericalle. ”Näin ikään, ole hyvä. Ilmaisen pahoitteluni rouva Averyn - ah - itsesikin puolesta; sinä ja Lestrange pääsitte vasta vanhojen muistojen… hmm… ’verestämisen’ alkuun. Ja kukapa ei tietäisi sinusta ja Malfoysta… Macnairkin joutui vähäksi aikaa Azkabaniin, kuinka valitettavaa pimeyden lordin kannalta siinä missä muidenkin kiinnijääminen.”
”Surkeiden sattumusten sarjaa kaikki tyyni”, velhotar huoahti. ”Tässä suhteessa asiat eivät puhumalla parane.”
Tummaverikön kimaltelevat meripihkasilmät olivat läpipääsemättömät, miehen silmät tutkiskelevammat. Yaxley oli polttanut savukkeensa loppuun välittämättä nautiskella sen aromeista.
”Sinulla on hyvä asenne.”
”Pitää olla.” Erica naurahti. ”On huvittavaa että me kaksi istumme tällä tavoin tuttavallisissa merkeissä. Me olemme aina olleet etäisiä aatetovereita, jotka ovat olleet toistensa kanssa tekemisissä pelkästään pimeyden lordin takia. Purilla-sisaresi oli minun luokallani, emmekä pitäneet toisistamme; sisaresi suhtautumista voisi väittää alentuvaksi.”
”Ja sinua pitkävihaiseksi.”
”Hah, joka sana on totta, Yaxley.”
Isaiah Yaxley sekä Walden olivat sellaisia miehiä joiden kanssa Erica olisi saattanut kuvitella menevänsä sänkyyn - ainakin jossain vaiheessa. Toki Erica oli joskus miettinyt miksei ollut mennyt Waldenin kanssa spontaaneja suudelmia pidemmälle. Ehkä siksi että Walden oli hänelle läpeensä tuttu kuin sisarettoman veljen korvike.
Kokematon nuori sihteerikkö olisi saattanut olla hermostunut Yaxleyn seurassa, muttei Erica. Hän tiesi mitä mies aikoi jo ennen kuin tämä kosketti häntä ensimmäisen kerran. Toisinaan Erica mietti työskentelikö hän taikaministeriössä vai bordellissa.
***
Kristianus kuljeksi Iskunkiertokujalla kädet taskussa laahaten jalkojaan. Jonkun lapsen tai yksittäisen naisen olisi kannattanut pelätä henkensä puolesta, muttei hänen. Jo pelkkä maskuliininen olemus takasi sen ettei hänen tarvinnut kulkea taikasauvaa pidellen.
Hän oli yrittänyt päästä töihin taikaministeriöön lähettämällä kirjallisia hakemuksia, mutta hänelle oli tehty selväksi ettei hän tulisi saamaan ministeriöstä työpaikkaa, ei ainakaan toistaiseksi. Kristianus ei saanut töitä isänsä takia. Hänellä ei ollut niin suurta rahapulaa, että töissä käyminen olisi ollut suoranainen välttämättömyys, Macnairin suvun miehet olivat vain perinteisesti työskennelleet taikaministeriössä.
Dumbledore ja taikaministeriö olisivat hänen puolestaan joutaneet alimpaan helvettiin. Erica-täti olikin vihjannut pimeyden lordin suunnittelevan jotain Dumbledoren pään menoksi. Velhoyhteisön alkoi olla aika päästä vanhasta koukkunokasta. Waldenne-serkku joutuisi palaamaan vuodeksi kurakouluun; se ainakin oli varmaa, ettei serkku vaivautuisi näyttämään hyvää naamaa koulun idioottimaisille opettajille. Kristianuas olisi ollut mielellään paikan päällä tehdäkseen kunniaa serkulleen, sillä siinä tytössä oli paljon asennetta.
Yhden kapakan ikkunassa oli suuri MYYTÄVÄNÄ -kyltti, jonka alapuolella istui kaksi sen näköistä velhoa tuoppeineen, että olisi voinut puhua roskasakista - joskaan ei maailman pahimmasta syövästä - kuraverisistä. Kapakka oli kaukana niistä baareista, joissa hän yleensä kävi. Kuitenkin nuorukainen astui pimeään baariin. Sisällä oli vain puolen tusinaa asiakasta: ikkunapöydässä istuvat miehet ja neljä muuta yksittäistä asiakasta siellä täällä tummuneiden pöytien ääressä. Parrakas ja vatsakas baarimikko kiillotti baaritiskin takana laseja roikuttaen piippua suupielessään.
”Päivää”, baarimikko urahti, ”mitä saisi olla?”
”Lasi tuliviskiä”, Kristianus vastasi.
Parrakas mies ilmoitti summan, ja Kristianus maksoi.
”Olette näköjään myymässä”, tiskille jäänyt Kristianus totesi. ”Liiketoiminta ei taida kannattaa?”
”Ei kannata, ehei. Koko hiton kapakka ei ole tuottanut kuin tappiota siitä hetkestä lähtien, kun perin tämän eno-vainaaltani. Miksi te kysytte? Oletteko aikeissa ostaa?”
Sitä Kristianus ei ollut ensimmäiseksi ajatellut. Toisaalta idea ei ollut hulluimmasta päästä. Kunnollisella remontilla kapakasta saisi vähän viihtyisämmän, sellaisen mikä houkuttaisi enemmän asiakkaita. Hänen itsensä ei olisi mikään välttämättömyys seisoa baaritiskin takana, vaan palkattu työntekijä voisi hoitaa baarin sekä kirjanpidon.
***
Silloin kun Beatrice päätti ottaa yliannostuksen unilääkkeitä, hän oli vakuuttunut elävänsä maanpäällisessä helvetissä, jonka pääpiru oli pimeyden lordi. Beatrice tiesi voivansa erkaantua maailmasta hiljaisuudessa, sillä kaksoset asuivat omissa asunnoissaan, Beata oli poikaystävällään ja Waldennekin omilla teillään. Nuorimmainen ei ollut koskaan kertonut hänelle suunnitelmistaan lähtiessään jonnekin musta leijonanharja liehuen.
Pian kaikki olisi ohi… Hänen ei täytyisi elää esittääkseen urheaa…
Mutta Beatrice epäonnistui aikeissaan kuten jotkut muut itsemurhaa yrittäneet. Kotitonttu löysi ajoissa emäntänsä, joten sen paikalle kutsumat parantajat ennättivät pelastaa rouva Averyn. Beatrice tila oli vakaa kun hänet vietiin Pyhään Mungoon.
Averyn sisarukset, leskirouva Macnair, Kristianus ja Erica kokivat suuren järkytyksen kuulleessaan Beatricen yrittäneen itsemurhaa. He sentään tunsivat Beatrice Macnair Averyn luonteeltaan tasaisena äitinä, tyttärenä, tätinä ja ystävättärenä. Ikinä Beatricella ei ollut ilmennyt itsetuhoisia taipumuksia tai edes taipumuksia sadismiin niin kuin veljellään
Silkkiyöpaitaan puettu Beatrice makasi kapeassa sairaalavuoteessa tyynyihin tuettuna kashmirsaali kiedottuna hartioidensa ympärille. Yksi parantajista oli harjannut hänen taipuisat hiuksensa, vaikkakaan se ei riittänyt kaunistamaan apeaa ja lohdutonta naista, joka ei jaksanut tehdä muuta kuin peseytyä säännöllisesti ja harjata ripsiinsä ja kulmakarvoihinsa vähän maskaraa.
”Rouva-kullalle tuli vieraita”, parantaja liversi pidellessään ovea auki. Parantajilla oli kylliksi tahdikkuutta puhutella kunnioittavasti aristokraattisia potilaita.
”Yhym”, Beatrice mumisi. Rauhoittava lääkeliemi oli valunut rentouttavana naisen jäseniin, hänellä oli lämmin untuvatäkin alla.
Leskirouva Macnair ja Erica istuivat huoneen ainoille tuoleille Beatricen näkökentän etualalle, viisi nuorempaa seisoivat, Waldenne kaikkein kauempana.
”Mikä sinut sai yrittämään tällaista?” leskirouva Macnair tivasi käheällä äänellä.
Beatrice ei vastannut. Hän oli vain puolittain läsnä. Lapset olivat täällä, ja Kristianus oli heidän kanssaan. Sen verran hänkin tajusi.
”Onpa typerä kysymys sinulta, isoäiti!” sanoi kädet lanteilla seisova Waldenne. ”Isä ja Walden-eno tietenkin.”
”Waldenne…”, sanoi Beaugard, sisaruksista vanhin. ”Mikä pakko sinun on puhua tuohon sävyyn?”
Beatan vaalea iho näytti menettäneen terveen värinsä. ”Etkö sinä yhtään ajattele mitä päästät suustasi, Waldenne? Hyvä ettei äiti kuollut!”
Waldenne sipaisi hiuksensa otsaltaan. ”Kuvitteliko hän saavansa itsemurhalla isän ja Walden-enon vankilasta? Pah! Näkee ettei äiti vaivautunut kaikessa epätoivossaan ajattelemaan loppuun asti.”
Beaugardin ja Beatan välissä seisova Malraux kivahti: ”Sulje se suusi -!”
”Kuule poikakulta”, Patricia Macnair sanoi hiljaiseen ja käskevään sävyyn, ”sisarenne on oikeassa. Idioottimainen päähänpisto oli viedä äitinne hengen. Sitä on turha kiistää.”
***
Draco Malfoy oli lupautunut ylpeänä kuolonsyöjäksi isänsä paikalle. Pimeyden piirron polttaminen sattui, tietenkin se sattui, mutta hän ei kiinnittänyt huomiota kipuun. Kuina hän olisi voinut kun hän ajatteli niin monia asioita yhdellä kertaa? Äiti oli onneton eikä Draco halunnut nähdä tätä sellaisena, sillä hänenkin elämänsä oli muuttunut. Ennen hän oli vain salassa hemmoteltu Malfoyn perijä, ja seuraavaksi hän havaitsi joutuvansa täyttämään isänsä suuret saappaat.
Potter oli saanut esimakua hänen sisimmässään myllertävästä vihasta.Draco tähyili ympärilleen tarkistaen näkyikö opettajia ja sanoi matalalla äänellä: ”Olet kuollut, Potter.”
”Hassua”, Potter ihmetteli, ”voisi luulla, että olisin lakannut kävelemästä.”
Potter saattoi sanoa mitä sylki suuhun toi, mutta silti tämä oli kirotun erinomainen poika-joka-elää. Potter ja Potter… Potter mahtoi olla tyytyväinen, kun häntä ei pidetty enää häiriintyneenä mielipuolena, vaan totuuden äänenä.
”Sinä saat vielä maksaa. Minä panen sinut maksamaan sen minkä teit isälleni”, Draco vannoi.
”Voi nyt minua pelottaa. Varmaankin lordi Voldemort on pelkkää lämmittelyä verrattuna teihin kolmeen - mikä hätänä?”
Mikä hätänä? Draco, Crabbe ja Goyle lamaantuivat kuullessaan pimeyden lordin nimen voimatta mitään reaktioilleen.
”Hänhän on sinun isäsi kaveri”, Potter ilkkui. ”Et suinkaan pelkää häntä?”
Draco lähestyi Potteria Crabbe ja Goyle rinnallaan kuin uskolliset henkivartijat.
”Sinä luulet olevasi isokin tekijä. Mutta odota, minä näytän. Sinä et voi hoitaa minun isääni vankilaan -”
”Taisin juuri hoitaa”, Potter vinoili.
”Ankeuttajat ovat lähteneet Azkabanista. Isä ja muut pääsevät sieltä pois alta aikayksikön”, Draco uhosi.
Draco pelkäsi pimeän lordia siinä missä vastapuolikin, enemmänkin. Potter oli kyllä oikeassa. Sitä Potter ei tiennyt miltä tuntui palvella herraansa jatkuvan pelon alaisena, sillä tuskin tämä uskoi karskimpienkin kuolonsyöjien tuntevan pelkoa. Draco oli saattanut antaa rehentelyllään sellaisen kuvan, että iso oli pimeyden lordin parhaimpia ystäviä, vaikka hän ei ollut kovin varma väitteen paikkansapitävyydestä.
Nuorempi Malfoy oli aina ihaillut isäänsä niin paljon, että oli halunnut samaistua jäätävän hallittuun mieheen. Hän oli tiedostanut isänsä pelaavan rahan ja vallan suomin keinoin. Lapsi ja nuori suhtautuivat uteliain ja kokeilunhaluisin mielin rahaan ja valtaan. Aikuinen tunsi noiden kahden epäjumalan yhtä hyvin kuin itsensä pitämällä niitä kahtena ylimääräisenä ässänä hihassa. Lucius Malfoyta oli pakko ihailla, vaikka ihmiset livauttivat suustaan ihailuksi tulkittavia letkautuksia, joita kuvittelivat halveksunnan ilmaisuiksi.
Vankilassa viruvalla isällä ei voinut kerskua samalla tapaa kuin poliittisiin päätöksiin vaikuttavalla. Draco oli alistunut huomaamaan sen ikään kuin hän olisi menettänyt jonkun ihmisen.
Tavallaan hän seurasi paraikaa isänsä jalanjälkiä, kun hänestä oli tullut vanhemman Malfoyn tavoin kuolonsyöjä. Oli hänen vuoronsa osoittaa kyvykkyytensä ja olla enemmän kuin kuusitoistavuotias teinipoika. Draco oli nuori kuolonsyöjä, jolle oli myönnetty pimeyden piirto siinä missä aikuisillekin. Ikä oli kliseisesti ilmaistuna pelkkiä numeroita, sillä yksilöä arvioitiin saavutustenkin perusteella.
