Lihan himo 8.luku

Piskuilan


1978Never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!
you wish you never ever met her at all!


Velhoyhteisö oli oppinut tuntemaan viimeisen kolmen vuoden aikana julman pimeyden velhon, hänet-joka-jääköön-nimeämättä ja tämän lähes yhtä pakokauhua herättävät seuraajat, joita kutsuttiin kuolonsyöjiksi. Moni ihminen oli löytynyt kuolleena kotoaan tai kadonnut mystisesti jälkiä jättämättä. Peter Piskuilan uskoi noiden kadonneiden olevan kuolleita. Viimeaikoina hänkin oli alkanut pelätä henkensä puolesta. Peter ei ollut koskaan ollut yhtä rohkea kuin parhaat ystävänsä Remus Lupin, Sirius Musta ja James Potter. Hän oli jäänyt kaikessa muussakin heidän varjoonsa. He olivat olleet hyviä koulussa, nokkelia, taitavia huvittamaan muita ja sen verran hyvännäköisiäkin, että tytöt kiinnittivät heihin huomiota. Peter taas oli aina ollut kaikessa korkeintaan keskinkertainen. Hänen arkinen ja huomaamaton olemuksensa kuvasti hänen keskinkertaisuuttaan suhteellisen osuvasti; hänet oli helppo arvioida jo pelkän ulkokuoren perusteella.

Feeniksin killan jäsenmäärä oli kasvanut vuosien saatossa. Nyt killan riveissä taistelivat esimerkiksi Prewettin veljekset, Bones’n sisarukset, Dedalus Diggle ja Marlene McKinnon. Peter oli itsekin liittynyt kiltaan muiden kelmien kanssa luottaen siihen, että kilta ja etenkin Albus Dumbledore kykenisivät suojelemaan häntä. Tähän asti hän oli tuntenut olevansa turvassa, sillä olihan Dumbledore jopa pelättyä pimeän lordia mahtavampi velho, mutta viimeaikoina häpeällinen pelko oli tullut osaksi Peterin elämää.

Häntä pelotti olla peloissaan, vaikka hänellä ja muilla oli Dumbledore suojelijanaan. Pimeyden lordilla tuntui olevan sellaisia voimia, joita edes Dumbledorella ei tulisi koskaan olemaan. Hän-joka-jääköön-nimeämättä tuntui tekevän enemmän pahoja tekoja kuin vastapuoli hyviä. Toisinaan taikaministeriö alkoi olla hyvinkin neuvoton. Nämä seikat saivat väkisinkin Peterin pohtimaan asioita uudella tavalla. Hän ei ollut enää ollenkaan varma omista arvoistaan.

Halusiko hän loppujen lopuksi kokea kunniakkaan sankarikuoleman vai pelastaa oman nahkansa? Hän kallistui jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle - niin raukkamaiselta kuin se kuulostikin. Nyt ei käyty enää Tylypahkaa, ei allekirjoitettu Kelmien karttaa lempinimillä tai juostu täydenkuun aikaan koulun tiluksilla. Kelmien aika oli ollutta ja mennyttä. Lordi Voldemort aikoi eliminoida jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Ajatus sai Peterin vapisemaan ja hikoilemaan; kiltalaisena hänen täytyi olla pimeyden lordin ja kuolonsyöjien tappolistan kärkipäässä… Kenties häntä kidutettaisiin ensin raaimmalla mahdollisella tavalla, milloin avada kedavra tuntuisi varsinaiselta armoniskulta.

Hän alkoi kallistua Voldemortin puolelle. Yksi tapaaminen oli muuttanut kaiken. Erica Lavenham oli nimittäin tullut parisen viikkoa sitten juttelemaan hänelle Vuotavassa noidankattilassa. Luonnollisesti hän oli tuntenut itsensä imarrelluksi, sillä Erica oli äärimmäisen tavoiteltu nainen. Noita oli häntä parisen vuotta vanhempi. Peter muisti tämän jo kouluajoilta muodokkaana, hyvännäköisenä ja kopeana tyttönä, joka ei ollut vaivautunut peittämään halveksuntaansa.

“Sodassa on aina kaksi puolta, Piskuilan”, Erica oli sanonut, “voittajien ja häviäjien puoli. Sinun on pian aika valita lojaaliutesi.”

Peteristä oli tuntunut siltä kuin naisen meripihkasilmät olisivat alistaneet hänet valtaansa. Tummaverikön olemuksessa oli niin suurta tenhoa, että tätä oli pakko tuijottaa. Lyhyen aikaa nainen oli nähnyt hänen mieleensä. Tämä oli tehnyt sen häkellyttääkseen, leikitellyt hetken hänellä. Sen sattumanvaraisen kohtaamisen jälkeen Peter oli vieraillut säännöllisesti naisen kotona. Toisinaan neiti Lavenham oli yksin, joskus miesseurassa.

Peter jätti kuluneen viittansa eteisen naulakkoon muiden kalliimpien ja uudempien viittojen sekaan.

“Hei Piskuilan”, Erica tervehti, “mukavaa kun pääsit tulemaan. Keitin meille jo teetä.”

Tällä kertaa Erica Lavenhamin olohuoneessa olivat Rabastan Lestrange ja Walden Macnair. Molemmat miehet nyökkäsivät Peterille alentuvasti. He näyttivät rennoilta ja luontevilta pitkät sääret ristittyinä. Peter siirsi kovan puutuolin Macnairin viereen.

Erica alkoi kaataa teetä jokaisen kuppiin. Pöydällä oli vodkapullo, jolla Macnair terästi teetään.

“Walden! Älä nyt koko pulloa tyhjennä, sillä muutoin meille muille ei jää mitään”, Erica kiusoitteli.

Macnair hymyili vinosti. “Kyllä täällä viinaa riittää muutenkin.” Hän antoi kuitenkin pullon Lestrangelle.

Erican ja mustahiuksisen Macnairin välillä näytti olevan aitoa kiintymystä, koska he kohtelivat toisiaan kuin sisarukset. Sen sijaan Erican ja Lestrangen välillä oli jonkinlaista eroottista jännitettä, halu paistoi molempien säihkyvistä silmistä. Peterin läsnäolo ei näyttänyt erikoisemmin miellyttävän Lestrangea.

“Mitä mieltä olet, Piskuilan?” Lestrange kysyi kuivasti. “Aiotko vielä jatkaa Dumbledoren puolella?”

“Ringtonille ja hänen kuraveriselle naikkoselleen kävi tässä taannoin aika hassusti”, Macnair muistutti sukien kapeita viiksiään.

“Sinä - sinä taisit tappaa heidät?” Peter sammalsi.

Walden Macnairissa oli jotain raakaa. Peter oli aika varma, että tuo mies pystyi nauttimaan tappamisesta - eikä tuntenut tapon jälkeen minkäänlaisia omantunnon tuskia.

“Ehkä tapoin, ehkä en. Sinulla ei ole mitään millä todistaa. Ei ole sinun asiasi syyttää yhteisömme arvostettuja jäseniä. Sinun sijassasi keskittyisin oman nahkani pelastamiseen, koska sinä saatat olla seuraavana jakamassa Ringtonin ja sen naikkosen kohtalon.”

Peter oli tukehtua teehensä. Juuri tuota hän oli pelännytkin.

“Pimeyden lordi ei säästä sinun kaltaistesi omaisia”, Lestrange vihjasi.

Sillä hetkellä Peter pelkäsi äitinsäkin puolesta. Silloin Erica laski kätensä Peterin tärisevälle olkapäälle. Se tuntui jollain tavalla lohduttavalta. Peter kääntyi katsomaan naista. Neiti Lavenham näytti entistäkin kauniimmalta, jotenkin henkevältä, aivan kuin todeksi tulleelta unikuvalta tummanvioletissa leningissään tummat hiukset valtoimenaan. Peter haistoi naisen vaniljaparfyymin viekoittelevan tuoksun.

“Sinulla on oikeus valita, Peter”, Erica virkkoi sametinpehmeällä äänellä.

Erica Lavenham kutsui häntä Peteriksi eikä Piskuilaniksi.

“Mitä m-minun pitää tehdä?” Peter sopersi. Hän halusi olla mieliksi naiselle.

“Tiedät sen itsekin: tultava meidän puolellemme - pimeyden lordin puolelle.”

“Millaista hänen puolellaan on?”

“Sellaista kuin kuuluukin.” Erica silitti tyynnyttävästi hänen päätään.

Nainen polvistui Peterin eteen. Lestrange ja Macnair olivat edelleen huoneessa, mutta heidän läsnäolonsa tuntui yhdentekevältä. Lyhyt mies näki vain Erican…

Peterin lähdettyä Walden ja Rabastan kiemurtelivat hillittömien naurunpuuskien kourissa.

“Kautta Merlinin Erica!” Walden hohotti, “Sinä laitoit Piskuilanin pään pyörälle. Se rotannaama näytti siltä kuin sillä olisi seisonut!”

“Sille olisi pitänyt sanoa alun alkaen, että se tulee saamaan tussua jos liittyy!” Rabastan ulvoi kylkiään pidellen.

Erica läimäytti Rabastania poskelle, mutta hänkin nauroi.

“Kohta Piskuilan liittyy aivan varmasti”, sanoi Walden. “Luulisi olevan vain ajan kysymys.”

“Piskuilan tarvitsee muutakin suostuttelua kuin pään silittelyä ja uhkailua. Jotakin perusteellisempaa.” Erican kasvoilla oli ovela ilme.

“Et kai sinä aio antaa Piskuilanille?” Walden naurahti. “Se tuhoeläin on vielä pahempi kuin Carrow.”

“Annan tarvittaessa, Walden.”

Mies laski kätensä Erican käsivarrelle. “Sinä tiedät ettei sinun tarvitse maata kenenkään kanssa - ellet itse halua.”

Erica otti kuitenkin seuraavana päivänä Piskuilanin vastaan pelkkään aamutakkiin ja alusvaatteisiin pukeutuneena kohtalokkaan naisen tyyliin.

“Näytät todelta kauniilta”, Piskuilan mutisi varpaitaan kipristellen.

“Sepä mukavaa”, Erica sanoi ja mutristi huuliaan siihen malliin, että se lupaili intohimoista suudelmaa. “Juodaan lasit shampanjaa, niin sinäkin rentoudut vähän. Olet todellakin sen tarpeessa.”

Piskuilan otti hänen ojentamansa shampanjalasin vastaan pingottuneesti hymyillen.

“Voin vakuuttaa tämän shampanjan olevan mitä ensiluokkaisinta”, Erica vakuutti.

Mies maistoi lasistaan. Hänestä paistoi kilometrin päähän, ettei hän ollut tottunut hienoihin tapoihin. Omasta juomastaan nautiskeleva velhotar siirsi aamutakkinsa liepeitä sivuun, jotta muodokkaat rotusääret näkyivät paremmin. Erica hyväili toista säärtään pitkäkyntisellä kädellään; Peter Piskuilan näytti avuttomaltapa, kovin säälittävältä.

“Et uskokaan miten minä olen pelännyt henkeni puolesta. Viimeisen tapaamisemme jälkeen enemmän kuin koskaan.”

“Minä tiedän sen, Peter. Minä näen sinun mieleesi.”

Peterin poskia kuumotti, koska än tunsi itsensä liian suojattomaksi. “Miten sinä voisit tietää miltä minusta oikeasti tuntuu, vaikka osaatkin lukea ajatuksia? Sinun ei tarvitse olla peloissasi.”

Naisen hymy oli uneksuva. “Kyllä minä tiedän mihin pimeyden lordi, tuttavani ja ystäväni pystyvät. Walden on hyvä ystävä mutta pelottava vihollinen. Sen sanon ettei hänen kanssaan kannata ajautua napit vastakkain.”

Se mitä seuraavaksi tapahtui oli sellaista mitä Peter ei osannut odottaa: naisen kasvot lähestyivät häntä ja tämän aistikkaan huulet painuivat hänen huulilleen. Häntä ei ollut koskaan suudeltu sillä tavoin. Yhteen suudelmaan oli mahdutettu enemmän kaipuuta kuin mitä Peter oli eläessään tuntenut. Shampanjan ja savukkeet maut, häivähdys arjen makuja… ja enemmän jotain vieraampaa ja houkuttelevampaa. Suudelma loppui yhtä ennalta arvaamattomasti kuin oli alkanutkin naisen vetäytyessä.

“Kunpa en olisi ikinä liittynyt Feeniksin kiltaan”, Peter valitti. “Minun olisi pitänyt pysyä puolueettomana.”

“Tehtyä ei saa tekemättömäksi”, Erica virkkoi. “Tule meidän puolellemme, vain siten voit pelastaa itsesi.”

Peter tarttui Erican sanoihin kuin oljen korteen. Nainen oli liian kiihottava ja maailma liian vaarallinen paikka. Pimeän puoli tuntui korrektilta hänen kaltaiselleen pikkupelkurille.

“Saanhan m-minä varmasti pitää henkeni jos liityn V-v-v-voldemortiin?”

“Me emme käytä hänen oikeaa nimeään. Hän on pimeyden lordi, herramme. Mutta kyllä sinä saat pitää henkesi jos vannot hänelle uskollisuuttasi.”

“Minä vannon.”

“Vaikka tänään?”

“Vaikka.”

Erica hymyili säteilevästi. “Tuosta hyvästä saat suudella minua. Se on oleva sinun palkintosi.”

Peter ei olisi voinut pidätellä itseään, vaikka olisi halunnut. Hän oli pakahtua kiihkoonsa kaataessaan Erican divaanille. Sydän takoi hillittömästi hänen rinnassaan hänen löytäessään naisen verenpunaisen suun. Peterin huulet eksyivät naisen kaulalle ja kädet reisille, joten hän ei huomannut Erican laskelmoivaa katsetta.


***

Gerda Macnair löysi aviomiehensä olohuoneesta valitsemassa sikaria. Waldenin kasvoissa oli muutamia pitkiä ja tuoreita naarmuja ja tämän nahkasaappaat olivat tomuiset, mutta hän ei näyttänyt vähemmän komealta.

“Missä sinä olet ollut?” Gerda Stock Macnair kysyi ja harppoi miehensä luokse, vaikka häntä huimasi ja sahanlaidat vilkkuivat silmissä.

Walden leikkasi sikarin ja sytytti sen taikasauvansa heilautuksella. “Hevosennaamahan se siinä. Oliko ikävä?”

Gerdan oli pakko ottaa tukea Waldenia vastapäätä olevan nojatuolin selkänojasta. Hän ei pystynyt kohdistamaan kunnolla katsettaan mieheensä. “Voisitko vastata - kysymykseeni, Walden - ilman että haukut minua hevosennaamaksi?”

“Kävin lahtaamassa pari kuraverista ja viisihenkisen jästiperheen. Haluatko tietää miten minä tapoin ne, vai?”

Niin paljon Gerda ei inhonnut jästisyntyisiä tai jästejä, että olisi pitänyt kumpienkaan tappamista huvittavana. Sen sijaan hänen aviomiehensä ääni oli täynnä mielihyvää ja tummanruskeat, tässä valaistuksessa mustilta kekäleiltä näyttävät silmät loistivat kuin hyvän saaliin saaneella pedolla.

Naisen vatsaa alkoi kiertää. Pistävä kipu tuntui puhkaisevan hänen ylävatsansa. “Luoja paratkoon mitä sinä puhutkaan! En halua kuulla mitään niin oksettavaa.” Gerdan käsi hakeutui kuin itsestään alati paisuvalle alavatsalle. “Toivoisin että sinä osoittaisit edes vähän huomiota omalle vaimollesi. Minä olen raskaana sinulle. Kaipaan hitto vieköön jonkinsorttista tukea ja ymmärrystä itseäni kohtaan.”

Mustahiuksinen mies nousi tuolistaan, asteli pitkin harppauksin Gerdan luo ja tarttui pihtimäisellä otteella vaimoaan leuasta.

“Kaikkea sinä keksitkin odottaa minulta.” Mustat silmät riisuivat välinpitämättömästi väljään paljeteilla koristeltuun leninkiin pukeutunutta naista. “Sinä olit paksuvyötäröinen hevosennaamainen lauta, mutta nyt olet yhtä läskimahainen kuin tiine lehmä.”

Gerda puristi tuolin selkänojaa niin lujaa, että verisuonet pullistuivat. “Ettäs kehtaat!”

Mies puristi lujemmin Gerdan leukaa. Hänen sormensa olisivat halutessaan voineen murtaa leukaluun.

“Minä en mennyt sinun kanssasi naimisiin päästäkseni hyssyttelemään tai nussimaan kaltaistasi lahnaa. Ruumiissakin on varmasti enemmän eloa kuin sinussa.”

“Sinunhan se pitäisi tietää, oi herra palkkamurhaaja”, Gerda sihahti kuiskaten hampaittensa välistä.

“Elävissä huorissa on enemmän ytyä”, Walden ilkkui takaisin. “Iskunkiertokujan porttoloissa saa rahoilleen vastinetta. Ah, kunpa tietäisitkin kuinka monelle huoralle olen maksanut sinun rahoillasi, hevonen. Perintövarasi korvaavat puuttuvan ulkonäön, vaikka”, mies sanoi Gerdan pulleaa alavatsaa taputellen, “onnistuitkin tulemaan paksuksi.

Gerda sekä Walden tunsivat lapsen potkun.

“En olisi kuvitellut sinun suhtautuvan noin minuun: pidät kurjia katuhuoriasikin minua parempina. Olen sinulle säälittävä pentukone, jolle kukaan tässä talossa ei anna edes pentukoneelle kuuluvaa arvonantoa”, Gerda sanoi värisevällä äänellä.

“Emme voi tietää onko mahassasi kasvava otus tyttö vai poika.”

“Otus!” Waldenhan puhui heidän yhteisestä lapsestaan kuin eläimen pennusta.

Iso käsi liikkui tarkalleen keskellä Gerdan vatsaa. Hän saattoi kuvitella terävän tikarin miehen käteen.

“Jos nyt leikkaisin vatsasi auki, löytäisin vain verisen ihmisen muotoisen möykyn, joka ei ole kehittynyt tarpeeksi pitkälle elääkseen”, Walden sanoi ilkeästi. “Mutta en minä voi väittää pitäväni lapsista. Tein sinut raskaaksi pelkästä velvollisuudesta Macnairin sukua kohtaan. Tarvitsen pojan, jotta suku ei sammu minuun. Sinun kannattaa toivoa, että otus, sikiö - miksi sitä ylipäänsä haluaa kutsua - on poika. Ihan vain sen takia, että vältyn naimasta ruman puoleista lahnaa.”

Mies istui takaisin siihen nojatuoliin, jolla hän oli istunut Gerdan tullessa huoneeseen. “Oikeastaan sinä voit riisua saappaani. ja painua sitten keittiöön hankkimaan lisää ihraa pötsisi ympärille. Sinulla on hyvät mahdollisuudet lihoa toiset kymmenen kiloa.”


***

Nainen lähestyi Lucius Malfoyta uudessa valkoisen ja mintunvihreän kirjavassa pussihihaisessa puvussaan. Pihatöitä tekevä talonvelho oli avannut ulko-oven naiselle. Naisen roosalla silkkinauhalla reunustetun leveälierisen hatun värjätyt strutsinsulat väreilivät tuulessa. Tämä näytti käsittämättömän tyylikkäältä eikä sellaista Pariisin vaikuttamaa tyylikkyyttä voinut saada kuin hänen, Lucius Malfoyn rahoilla.

“Piskuilan on käännytetty”, Lucius sanoi kun nainen oli tullut hänen luokseen. “Onnitteluni, Erica.”

Hän taivutti platinanvaaleaa päätään alentuvaan kumarrukseen, johon brunette vastasi ilkamoivalla lumoojattaren hymyllä meripihkasilmät ripsien varjostamina. Kiitos.

“Löyhkään pelkurirotalle!” Erica sanoi käheällä ja musikaalisena sointuvalla äänellä sieraimet laajentuneina inhosta. “Pimeyden lordin käskyt on kuitenkin täytetty. Tätä täytyy juhlistaa, Lucius.”

“Nimenomaan - oikean miehen - eikä ‘pelkurirotan’ kaltaisen mammanpojan kanssa”, vastasi Lucius.


***

Lestrangen sukukartanoon oli kokoontunut muutamia kuolonsyöjiä. He olivat nähneet omin silmin kun Piskuilan oli saanut piirtonsa ja tämä oli otettu kuolonsyöjien joukkoon eikä Bellatrix Lestrange voinut mitenkään sulattaa tätä.

“En ymmärrä miksi pimeyden lordi otti sellaisen nahjuksen meidän joukkoomme. Aivan kuin joku Piskuilan olisi kyllin arvollinen palvelemaan häntä!”

Bellatrixin rintakehä kohoili kiivaasti. Hänen aviomiehensä Rodolfus huokaisi. “Rauhoitu nyt, Bellatrix. Kaipa pimeän lordilla on omat syynsä tähän ratkaisuun. Onhan Piskuilan ollut hyödyllinen vakoojana.”

Bellatrix ei malttanut pysyä paikoillaan, vaan harppoi edestakaisin salongissa.

“Kyllähän hänestä vakoojaksi on, mutta ei mihinkään muuhun. Olisihan se vikisevä surkimus voinut pysyä pelkässä vakoojan toimessa.”

“Meidän joukossamme on muutenkin kyseenalaista porukkaa”, Isaiah Yaxley huomautti sarkastisesti, “esimerkiksi Crabbe, Goyle, Harmaaselkä ja Amycus Carrow.”

“Entä sitten, Yaxley?” Bellatrix tiukkasi. “Luciuksen rakastajatar - se Lavenhamin tytär - on paljon kyvykkäämpi kuin Crabbe, Goyle, Harmaaselkä, Carrow ja Piskuilan yhteensä - eikä hän silti ole varsinainen kuolonsyöjä.”

“Me kaikki tiedämme, ettei Erica Lavenham ole mikään ääliö”, Travers murahti laiskasti.

Maailmankirjat olivat totaalisen sekaisin kun uskollinen Bellatrix rohkeni kyseenalaistamaan suurenmoisen ja niin ylevän pimeyden lordinsa tekoja, Rodolfus ajatteli.


***Maneater, make you work hard
Make you spend hard
Make you want all, of her love
She's a maneater


Toivotan tämänkin blogin puolella Hyvää Juhannusta. Seuraavan kerran tämä blogi ja historiablogini päivittyy heinäkuussa. :)

Lihan himo 7.luku

Malfoyn morsian ja neiti Lavenham


Pimeyden lordin tapaaminen toi joitakin muutoksia Erican elämään. Hän tutustui muun muassa Purilla Yaxleyn Isaiah -veljeen ja muihinkin kuolonsyöjiin, jotka hän tiesi vain nimeltä ja ulkonäöltä. Hän luovutti havaintojen pohjalta kirjoittamat raporttinsa kuolonsyöjille. Välillä hän oli onnistunut urkkimaan uutta tietoa, välillä ei. Erican tiedot edesauttoivat joitakin kuolonsyöjien tekemiä iskuja ja suunnitelmia. Kukaan kuolonsyöjistä ei ollut antanut hänelle yksittäisiä tehtäviä. He olivat kuitenkin tyytyväisiä hänen raportteihinsa. Erica oletti saavansa lähiaikoina muitakin tehtäviä.

Lucius vieraili usein Erican asunnolla, vei hänet ulos syömään, antoi hänelle vaatteita ja koruja lahjaksi. Lähes jokaisen tapaamisen aikana Erica makasi Luciuksen kanssa joko omassa asunnossaan tai pariksi tunniksi varatussa sviitissä. Hänen vaatehuoneensa oli alkanut lyhyessä ajassa pursuta Luciuksen ostamista vaatteista. Pukeutumispöydällä oli nahkaisia korurasioita, baarikaapissa hienoimpia viinejä.

Tällä kertaa Lucius oli päättänyt viedä hänet koruliikkeeseen valitsemaan korvakoruja. Erica piti kättään miehen käsivarrella. Yhdessä he muodostivat jyrkän vastakohdan; tumma ja vaalea, keskiluokkainen ja yläluokkainen, puoliverinen ja puhdasverinen. Matkan varrella he kohtasivat välillä kuolonsyöjiä ja muita pimeän lordin kannattajia ja pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia näiden kanssa. Eräs taikaministeriön työntekijä pysähdytti Luciuksen. Kyseinen työntekijä oli Arthur Weasley -niminen miekkonen. Tämä oli jokseenkin köyhä, jästeistä luonnottoman kiinnostunut verenpetturi. Weasley oli aikamoinen vitsi jopa Erican kaltaisten vähäpätöisten ministeriön noitien keskuudessa.

“Kas Weasley”, Lucius venytti pilkallisesti.

“Malfoy.” Weasley katseli hämmästyneenä ympärilleen otsa kurtussa.

“Kuulin että teille on tulossa perheenlisäystä lähiaikoina”, Lucius sanoi kuivasti.

“Niin on, mutta miksi se kiinnostaa sinua?”

“Taitaa olla neljäs tai viides kakara.” Lucius hymyili maireasti nenäänsä nyrpistäen. “Weasleyillä on tunnetusti enemmän lapsia kuin olisi varaa. Jästien paapomista ei voi sanoa tuottoisaksi bisnekseksi.”

Luciuksen osuva letkautus sai Weasleyn puhisemaan vihaisena. Hetken tämä mietti miten antaisi Luciukselle samalla mitalla takaisin.

“Sinä et ole vielä edes mennyt vihille Mustan neitisi kanssa.” Weasley vilkaisi vihaisesti hymyilevää Ericaa eikä keksinyt muuta sanottavaa.

“Erica Lavenham”, nainen esitteli halveksivasti hymyillen. “Olen töissä ministeriössä.”

“Katsoa saa muttei koskea”, Lucius sanoi sellaiseen ylimieliseen sävyyn kuin olisi puhunut haaremin lemmikistä tai bordellin kalleimmasta huorasta. “Ah, ilmeestäsi päätellen, Weasley, Erica taisi tehdä vaikutuksen sinuun. Onhan hän kieltämättä toista luokkaa kuin se vaimonpullukkasi.”

“Kuinka - kuinka sinä kehtaat nimitellä Mollya? Itselläsi on kaikkia muita naikkosia, vaikka olet menossa naimisiin. Tämäkin brunette.”

Erica tuhahti.

“Sinulla ei tunnu olevan mitään käsitystä suuren maailman tavoista - köyhä verenpetturi kun olet.” Lucius painotti sanoja ‘suuri’ ja ‘maailma’. “Usko pois että olet velhomaailman pohjasakkaa. Mutta valitettavasti minun ja Erican täytyy lähteä.”

“Näkemiin Arthur”, Erica huikkasi Weasleylle. “Ehkä tapaamme töissä.”

“Tjaa”, Weasley mutisi poskeensa kiusaantuneen näköisenä, mutta Erica olivat jo ylittämässä katua.

Kirkin kultasepänliike oli pienehkö, mutta sitäkin hienostuneemmin kalustettu tila suurine vitriineineen ja vaalein silkkitapetein. Liikkeen omistaja herra Kirk huomasi heidät heti kun he astuivat liikkeeseen, sillä Lucius oli käynyt Kirkillä usein rakastajattarensa kanssa.

“Herra Malfoy, miten miellyttävä yllätys!” herra Kirk huudahti. “Mitä teille saisi olla?”

Lucius nojasi kävelykeppiinsä. “Etsin korvakoruja ystävättärelleni.”

“Tälle viehättävälle noidalle siis. Mitä arvon neidillä on mielessä?” Kirk kysyi Ericalta.

“Rubiinikorvakorut voisivat olla”, Erica vastasi ja lipaisi huuliaan.

Omistaja hymyili ja nyökytteli sanojaan tehostaen. “Ne sopisivat loistavasti valkeaan ihoonne. Mennäänpä tänne, olkaa hyvät.”

Herra Kirk avasi yhden tavallista matalamman vitriinin alohomora -loitsulla ja otti lasihyllyltä puolentusinaa korurasiaa. Hän asetti ne sivupöydälle katseltavaksi. Erica tarkasteli huulet supussa eri vaihtoehtoja ja päätyi valitsemaan korvakorut, joissa oli suuria rubiineja.

“Minä otan nämä.”

“Erinomainen valinta, neiti.”

Nainen heilautti kättään Luciuksen suuntaan. “Herra Malfoy maksaa ne.”

Lucius kaivoi pullean Malfoyn vaakunalla koristellun rahapussin kaapunsa taskusta. Erica oli näkevinään kaljuunankuvat herra Kirkin silmissä.

“Neljäsataa kaljuunaa, kiitos”, liikkeen omistaja ilmoitti.

Ylimielinen ilme ei kadonnut Luciuksen kasvoilta tämän löysätessä rahakukkaron nyörejä ja tiputtaessa rahaa tiskille.

“Ja kaksikymmentä kaljuunaa takaisin, herra, olkaa hyvä.”

“Kiitos.”

Kirk kääri korurasian silkkipaperiin ja ojensi paketin Ericalle. “Olkaa hyvä, neiti.”

“Kiitos”, nainen sanoi laittaessaan paketin laukkuunsa.

“Näkemiin ja tervetuloa uudestaan.”

“Näkemiin.”

Sen enempää Lucius eikä Erica ei ollut huomannut sivummalla yksin koruja katselevaa naista. Tämä oli Narcissa Mustan ystävätär ja entinen koulutoveri Adrianne Swanfield. Silti Adrianne oli tunnistanut Narcissan sulhasen rakastajattarineen. Vai tuollaista peliä Lucius Malfoy pelasi Narcissan selän takana, vieläpä hyvin lähellä häiden aattoa.


***

Huomenna Lucius menisi naimisiin Narcissan kanssa. Tänä iltana hän vietti viimeisiä hetkiään poikamiehenä ystäviensä kanssa. Lucius oli vuokrannut suuren huvilan Lontoon läheltä, kaksikerroksisen rakennuksen, jossa oli pyöreä veranta. Juoma virtasi ja naisten nauru helisi korkeissa huoneissa. Nuo ilottelevat naiset olivat keskihintaisia prostituoituja, eivät yhtä rahan ja muun materian ahneita kuin Erica Lavenhamin tapaiset rakastajattaret.. Prostituoidut olivat suorempia ja helpompia olentoja.

Lucius alkoi olla humalassa. Monet muut kuten Crabbe, Goyle, Travers ja Rowle olivat vielä enemmän päihtyneitä. Lestrangen veljekset ja Avery olivat vielä melko selviä. Naiset ja juhlavieraat hurrasivat kun vaaleahiuksinen prostituoitu kapusi pöydälle. Jazzin sävelet kantautuivat gramofonista blondin alkaessa riisua hitaasi vaatteitaan vähän kerrallaan. Ensin lähti leninki, sitten alushameet. Kaljuunoita viskottiin hänen jalkoihinsa.

“Ei hassumpi nainen”, Walden myhäili Luciukselle.

Malfoy ahmi katseellaan naisen kurkivakasta vartaloa ja lantiota, joka heilui kuin heiluri. “Totta puhut, Walden. Ehkä hän voisi järjestää minulle yksityisen näytöksen.”

Waldenin kultahampainen hymy oli kaksimielinen.

“Sitä sinä todellakin kaipaat, sillä huomenna olet ukkomies.”

Sivummalla seisoskellut tumma nainen tuli heidän luokseen.

“Mutta monsieur Malfoy, minä osaan sripata yhtä ‘yvin kuin ‘änkin!” brunette sanoi niin kuuluvalla äänellä, etteivät miehet voineet olla huomaamatta häntä.

Hän oli kieltämättä vetävän näköinen flamingonpunaisessa leningissään. Ensimmäisenä hänessä kiinnitti huomiota nukkemaisiin kasvoihin ja puvun anteliaasta kaula-aukosta pursuavaan poveen. Brunette oli vähän halvan näköinen, mutta humalaiset miehet eivät kiinnittäneet tuohon seikkaan huomiota.

“Mikä sinun nimesi on?” Lucius kysyi tanssittaessaan sormiaan kihertävän naisen rintojen välissä.

“Antoinette, monsieur”, prostituoitu kikatti. “Ah, monsieur ei malta pitää näppejään erossa minusta, hih.”

Ranskatar suuteli Luciusta suoraan suulle.

“Suudelma lienee myöntyvä vastaus”, Lucius sanoi.

“Toki”, nainen vastasi. “Olen kuullut että täällä on oikein somia makuuhuoneita…”

Lucius hymyili Waldenille voitonriemuista voittajan hymyä. Nopeat syövät hitaat. Mies heilautti ilotytön käsivarsilleen.

“Minä voin esitellä makuuhuoneita sinulle, kaunokaiseni.”

Walden näytti happamalta, joten Antoinette nuhteli häntä. “Voi monsieur, älkää näyttäkö tuollaista naamaa. Täällä on kerrassaan ’urmaavia naisia, teillä on valinnanvaraa.”

Lucius lähti nousemaan yläkertaan Antoinette käsivarsillaan. Platinanvaaleat hiukset heilahtelivat miehen selässä.


***

Narcissa, Luciuksen morsian itki tärisevänä myttynä vuoteellaan. Häihin oli vielä monta tuntia, sillä ne pidettiin Malfoyn kartanossa vasta iltapäivällä. Kello oli vain puoli kymmenen. Narcissa oli haaveillut pikkutytöstä lähtien unelmiensa häistä. He olivat leikkineet Andromedan kanssa morsiamia; pukeneet valkoiset juhlamekot ylleen ja kietaisseet pitsiverhot hunnuiksi. Bellatrix oli katsellut sivusta nuorempien siskojensa leikkejä halveksuvan näköisenä. Isosisko inhosi hempeitä värejä ja kaikkea imelää hömpötystä, joksi hän oli mieltänyt sisartensa leikit. Se oli kauan ennen kuin Meda nai kuraverisen Tonksin, ennen Andromedan repimistä sukupuusta.

Häiden piti olla täydelliset yksityiskohtia myöten. Kaiken piti tuntua todeksi tulleelta sadulta, jossa hän, isän oma prinsessa sai unelmiensa prinssin. Lucius oli aina edustanut hänelle juuri unelmien prinssiä. Nuorukainen vastasi täydellisesti Narcissan mielikuvaa satuprinssistä, sillä hän oli kaunis ja rikas. Malfoyn Wiltshiressä sijaitseva herraskartanokin oli melkein kuin linna ja heidän sukunsa oli vielä hienompi kuin Narcissan suku, vaikka Malfoyt olivat äärimmäisen sukuylpeitä.

Lucius oli aina saanut Narcissan polvet tutisemaan silkalla läsnäolollaan, sillä miehen kanssa kaikki tuntui niin euforiselta ja oikealta. Seksikin osoittautui nautinnollisen luontevaksi. Lucius teki kaikkensa taatakseen hyviä kokemuksia hänelle puhumalla käsittämättömän hurmaavia asioita, ja jokainen suudelma tai kosketus kuvasti suurta hellyyttä Narcissaa kohtaan. Tökeröstä tunnelmasta ei ollut Luciuksen seurassa tietoakaan. Hän tunsi itsensä itsevarmaksi ja kauniiksi nuoreksi naiseksi. Halutuksi ja rakastetuksi.

Hääseremonian ja lopulta koittavan hääyön oli määrä kruunata Narcissan ikimuistoinen prinsessapäivä, johon hän oli valmistautunut koko pienen ikänsä. Mutta mikään ei tuntunut täydelliseltä, sillä hänet oli temmattu pilvilinnoistaan mitä raaimmalla tavalla.

Luciuksella oli ainakin yksi rakastajatar ellei useampikin. Adrianne oli nimittäin nähnyt Luciuksen Kirkillä Erica Lavenhamin kanssa. Naisella ja Luciuksella oli pakko olla seksisuhde, koska Lavenhamin tyttärellä ei muuten voisi olla hienoimmalla kärpännahalla reunustettua viittaa saati sellaisia koruja. Adriannen mukaan Lucius oli ostanut Ericalle neljänsadan kaljuunan arvoiset rubiinikorvakorut. Kokonaisen neljänsadan! Herra Kirk oli Adriannen mukaan peräti mielistellyt sitä naista siihen malliin, että tämä oli käynyt ennenkin hänen liikkeessään.

Jo Tylypahkan aikaan Lavenhamin tytär oli vaikuttanut häneen hyvin voimakkaasti negatiivisella tavalla. Tämä oli häpeämättömän lihallinen ilmestys. Hurmaavan seksikäs vamppi, joka hankki kalleuksia kauniilla ulkonäöllään. Hänestä Erica Lavenham oli pelottavan todellinen olento eikä siten sopinut hänen maailmaansa saadessaan kaiken tuntumaan maalliselta. Luciuskin muuttui satuprinssistä tavalliseksi nuoreksi elostelijaksi, joka tunsi sitä samaa alkukantaista himoa Erica Lavenhamia kohtaan kuin mitä nainen herätti hänessä. Kalliissa lahjoissa ja heidän seksisuhteensa näyttämössä oli Malfoyn julkisivun alle kätkettyjä vulgaareja aistinautintoja.

Narcissan ja Luciuksen liitto olisi sittenkin pelkkää kylmää laskelmointia. Tietenkin Lucius rakasti häntä jollain tavalla kuten aviopuolisoa tuli rakastaa, mutta heidän avioliittonsa olisi vain viimeinen silaus Malfoyn julkisivulle. Narcissa pääsisi vain vaalituksi koriste-esineeksi. Entistä syvempi nyyhkäys vavisutti hänen ruumistaan. Narcissa ei tiennyt halusiko mennä naimisiin kun asioiden laita oli tällainen. Kyyneleet virtasivat epätasaista tahtia hänen hautautuessaan vuoteen pehmeään lohduttavuuteen. Hän näki huoneen jokaisen yksityiskohdan; ne tuntuivat kaksiulotteiselta kulissilta. Narcissa Musta oli ainoa kolmiulotteinen olento. Hän ei viitsinyt liikkua, sillä pieninkin teko tuntui merkityksettömältä.

Oveen koputettiin. “Cissy, oletko sinä siellä?” hänen Druella -äitinsä kysyi.

“Olen”, hän mutisi vaimeasti vastaukseksi. “Miten niin?”

Äiti tuli hänen huoneeseensa Bellatrixin kanssa. Molemmat olivat jo juhlapuvuissaan huolellisesti laittautuneina.

“Miksi sinä makaat sängyssä etkä ole ottanut vielä edes morsiuspukuasi esille? Sinun pitää alkaa pukeutua viimeistään tunnin kuluttua.”

Narcissa ei viitsinyt katsoa kelloa. Tikityksen kuuli muutenkin. Nainen ei sanonut mitään, joten hänen äitinsä tuli lähemmäs.

“Sinähän näytät aivan kammottavalta! Pitäisihän sinun tietää, ettei morsian saa näyttää itkeneeltä. Mitähän kaikki vieraat sanoisivat sellaisesta näystä?”

“Kuule äiti, m-minä en tiedä enää h-haluanko naimisiin L-luciuksen kanssa”, Narcissa sopersi.

Druellan ääneen ilmestyi närkästynyt sävy. “Ja pah! Mikset muka haluaisi? Luciushan on kaikin puolin ihanteellinen aviomies sinulle, Narcissa.”

“H-hänellä on rakastajatar tai useampikin.”

“Hänhän välittää sinusta - sen näkee idioottikin.”

“Ei välttämättä niin paljon kuin k-kuvittelin. Hän nai minut ennemmin velvollisuudesta.”

Rouva Mustan sinisistä silmistä heijastui hetken aikaa raivoa. Hänen sieraimensa laajenivat. “Katso minuun, Narcissa. Katso minuun helvetti soikoon kun puhun sinulle.”

Neito nousi veltosti istumaan vuoteella ja nosti vaaleaa päätään.

“Minä en halua kuulla sanaakaan häiden perumisesta. Onko selvä?” Druella tivasi.

Tytär nyökkäsi ja Druella jatkoi purevaan sävyyn: “Sinä et tule saattamaan perhettämme toistamiseen häpeään, et sen jälkeen mitä Andromeda meni tekemään. Jos teet saman tempun, meidän perheellämme ei ole enää mitään asiaa seurapiireihin. Nait Abraxas Malfoyn pojan ja sillä hyvä.” Druellan ääni pehmeni hivenen. “Voisit saada huonommankin miehen… Puhdasverisen seurapiirirouvan osa on tarkasti määritelty, sillä onhan hän avioliiton toinen osapuoli ja sen kantava voima.

Sinä olet aina ollut sellainen kuin puhdasverisen perheen tyttären tulee - jopa liiankin prinsessa -”

“Sitä Narcissa todellakin on ollut”, Bellatrix pisti väliin. “Hän on elänyt omassa maailmassaan.”

“Sisaresi on oikeassa”, Druella myönsi kireällä äänellä. “Maailma on paikoitellen kova paikka ja jotkin asiat on vain hyväksyttävä. Lucius on viriili mies. Monilla miehillä on rakastajattaria. He ovat hauskanpitoa varten, sillä vaikutusvaltaiset miehet pitävät tunnetusti elostelusta. Sinun tehtäväsi taas on Malfoyn kartanonrouvana emännöiminen ja perillisen synnyttäminen. Sinä edustat Luciuksen rinnalla sellaisissa seurapiiritilaisuuksia, joihin rakastajattarilla ei ole mitään sijaa.

Sinusta tulee vaikutusvaltainen kuten miehesikin on ja tulet tuomaan suurta kunniaa meidän suvullemme. Mutta Bellatrix, sinunkin on korkea aika alkaa metsästää varteenotettavaa sulhasta.”

Bellatrix hymyili ivallisesti äidilleen. “Minä haluan ensisijaisesti palvella pimeyden lordia enkä olla mikään pöytäkoriste.” Hänen tummat silmänsä hehkuivat fanaattisesti kuten aina hänen puhuessaan pimeyden lordista ja aatteesta.

“Sinä voit palvella häntä naimisissakin. Autapa sisartasi pukeutumaan, jotta Cissy saa itsensä ajoissa valmiiksi.”

Druella poistui Narcissan neidonkamarista alushameet kahisten. Narcissa nousi vuoteelta täynnä yllättäen kertynyttä päättäväisyyttä. Hänestä tulisi kuin tulisi rouva Lucius Malfoy eikä mikään estäisi häntä saamasta vihkisormusta sormeensa. Bellatrix oli oikeassa: oli aika hylätä prinsessamaailma ja elää edes puolittain todellisuudessa. Pitäköön Lucius rakastajattarensa, mutta hänestä tulisi miehelle korvaamaton. Hän pitäisi Malfoyn perheen pystyssä ja kasvaisi vahvaksi naiseksi.


***

Ovikellon soiminen kuului Erican makuuhuoneeseen. Hän laski hiusharjan pukeutumispöydälleen ja meni avaamaan.

“Iltaa Travers.” Erica ei häkeltynyt nuorehkon miehen edessä, vaikka ohut yöpaita ei salannutkaan hänen vartalonsa ääriviivoja.

“Iltaa neiti Lavenham”, Travers tervehti. “Pimeyden lordilla on teille tehtävä.”

“Olkaa hyvä ja tulkaa toki peremmälle.” Erica ohjasi miehen olohuoneeseensa ja asettui divaanille puoliksi makaavaan asentoon Traversin istuessa alas.

“Pimeyden lordin korviin on kantautunut sellaisia tietoja, että Dumbledore on perustamassa vastarintaliikettä. Selvitätte ketä siihen kuuluu”, Travers sanoi, “sillä meillä ei ole tiedossa kuin muutama jäsen.”

“Kuten?”

“Muun muassa Elfias Doze, Aberforth Dumbledore ja Anne Lawdon.”

“Onko tällä - oletetusti kuraverisellä - Lawdon -naikkosella aviomiestä?”

“Ei. Hänellä on tosin miesystävä, jonka nimi on Lance Rington. Tämä kuuluu myös kiltaan.”

“Tässä tapauksessa Rington on helpompi kohde”, Erica totesi. “Tiedän hänet, sillä häntä näkee harva se päivä Vuotavassa noidankattilassa. Äijä on kova ryyppäämään ja sählää kännissä minkä ehtii - päätyy milloin kenenkin sänkyyn. Pystyisin houkuttelemaan hänet tarvittaessa mukaani ellen onnistu käyttämään lukilitista paikan päällä.

En kyllä tiedä onko pimeyden lordi määrännyt kuinka tiukan aikarajan.”

“Teillä on kaksi viikkoa aikaa. Kirjoitatte raportin ja joku meistä vie sen pimeän lordille”, Travers sanoi.

“Voitte luottaa minuun, Travers. En epäonnistu.”

Eräänä iltana Erica lähti jälleen Vuotavaan noidankattilaan. Rington ei ollut ollut pubissa, kun Erica oli käynyt siellä edellisen kerran ja muina kertoina tämä oli ollut niin monen ihmisen seurassa, ettei lukitilikseen keskittymisestä ollut tullut mitään. Toivottavasti hän onnistuisi tällä kertaa, sillä hänellä oli enää viikko aikaa. Hän suuntasi hitaasti baaritiskille

“Lasi tonttuviiniä”, hän sanoi baarin kyssäselkäiselle omistajalle. Maksettuaan juomansa hän jäi baaritiskin ääreen istumaan, koska sieltä näki hyvin muualle paitsi kabinetteihin.

Erica siemaili viiniään maistellen sen aromia suussaan. Hän rummutti pöytälevyä. Rington oli kuin olikin pubissa, mutta hänellä oli naisseuraa; pullea nainen, jota hän oletti Lawdonin naikkoseksi. Ainakin mies ja nainen riitelivät pariskunnan malliin. Tehtävän onnistumisesta ei välttämättä ollut tälläkään kertaa takeita. Hitto jos Lawdon ja Rington lähtisivät muualle riitelemään tai näiden seuraan liittyisi paljon muita ihmisiä. Pariskunnan riitely oli niin kovaäänistä ettei Ericalta ja muilta asiakkailta jäänyt yksikään sana kuulematta.

“Aina sinä vain ryyppäät”, Lawdon valitti.

“Saahan sitä nyt hauskaa pitää”, Rington puolustautui.

“Sinun hauskanpitosi kyllä tiedetään. Olet niin pahassa kännissä, että tuskin muistat nimeäsi.” Nainen iski melkein nyrkkinsä pöytään. “On se kummaa, että minä unohdun melkein aina sinun ‘kapakkareissujesi’ aikana.”

Mies laski kätensä Lawdonin harteille. “Anne-kulta, älä nyt - saahan sitä näteille tytöille nyt vähän jutella.”

Anne Lawdon riuhtaisi miesystävänsä ison käden pois. “Se menee pikkuisen pidemmälle kuin pelkäksi ‘jutteluksi’. Minä en enää jaksa, Lance! Lähden nyt - jonain kertana ehkä lopullisesti!”

Nainen veti tuolin selkänojalle ripustamansa viitan takaisin ylleen ja kulautti lasinsa lopun sisällön kerralla alas. Hän viiletti pahantuulisesti ulos.

Nyt sinun tilaisuutesi on tullut, Erica.

Erica Lavenham suuntasi kepeät askeleensa Ringtonin luo viinilasi toisessa kädessä.

“Hei, hän sanoi hunajaisimmalla äänellään, “saanko istua seuraksenne?”

Miekkonen silmäili häntä avoimen ihailevasti. “Istukaa toki, sillä seura ei ole ikinä pahitteeksi.”

“Ah - näinhän se on”, Erica vakuutti. “Minä olen aina ollut sen verran sosiaalinen ihminen, ettei yksinolo tunnu kaikkein luontevimmilta.”

Äijä ei ollut vielä kovin päihtynyt, joten tämä saattaisi kyetä torjumaan lukilitiksen. Ringtonin piti tulla kunnolla känniin. Sitä odotellessa hänen piti käyttää parhaita avujaan hyväksi.

“Kuka te olette?” Lance Rington kysyi.

“Erica Lavenham. Entä te?” hän kysyi vaikka tiesi hyvin kenen seurassa istui.

“Lance Rington, sinuttele ihmeessä.”

“Oikein hauska tutustua.”

“Ilo on kokonaan minun puolellani.”

Miehen katse seurasi hänen liikkeitään, kun Erica riisui viittansa ja ojentautui tarkoituksella eteenpäin uhkea povi pystyssä. Hänen povensa kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa. Vaihteeksi yksinkertainen platinariipus upposi rintojen väliin. Erica sytytti savukkeen, imi vuoroin imuketta ja maistoi välillä viiniään.

“Mitä sinä teet työksesi, Lance?” Moinen yksinkertainen kysymys avasi heidän keskusteluaan ja rohkaisi Lancea. Mies paljastui suhteellisen puheliaaksi henkilöksi ja käyttäytyi vähän niin kuin Carrow kouluaikoina: antoi ymmärtää olevansa kovakin naistenmies, vaikka itse asiassa oli vain naisiin menevä keskustelukumppani. Rington tilasi välillä uuden tuliviskin kun hänen lasinsa tyhjeni. Vähitellen hän alkoi humaltua. Miehen puheet ja eleet muuttuivat liiankin tuttavallisiksi. Hän sipaisi Erican poskea ja piirsi hänen leukansa ääriviivat paksulla sormellaan.

Viini lämmitti mukavasti Erican suonissa, mutta alkoholi ei hidastanut hänen järjenjuoksuaan. Katselkoon Rington häntä sillä silmällä jos halusi. Tämä oli tarpeeksi humalassa, jotta hän voisi iskeä. No niin, Rington. Hän osoitti Ringtonia taikasauvallaan ja lausui loitsusanat mielessään nauliten meripihkasilmänsä mieheen. Nainen laski kenenkään huomaamatta toisen kätensä miehen housujen etumukselle. Rington oli tavallaan tietoinen hänen hyökkäyksestään. Vastusteli aikansa alkoholin sumentamilla aivoillaan samalla kun Erican hyväilevä käsi lähetti miellyttäviä väristyksiä häneen kehoonsa. Olet nuoren ja kauniin naisen seurassa, Lance. Sinulla ei ole mitään syytä vastustella. Ei mitään. Sinä pidät mielesi avoimena minulle.

Lancen vastarinta alkoi herpaantua. Naisen kosketus tuntui hyvältä, polttavalta vaatteidenkin läpi. Pulleat rinnat olivat kirjaimellisesti tarjottimella. Erican hyväilyt saivat hänen nivusensa sykkimään ärsyttävästi. Hän ei kuitenkaan ollut enää pahoillaan, vaikka Anne oli lähtenyt niin vihaisena, sillä hänellä oli seurassaan ehkä kaunein nainen, jonka hän oli eläessään nähnyt.

Juuri noin. Miehen mieli oli yhtä liikkuvien kuvien ja tunnetilojen kavalkadia. Erica silmäili muistoja. Lawdonin ja Ringtonin ensisuudelma… mitä käsittämätöntä roskaa. Mielihyvän tuntemuksia. Rington surullisena saadessaan kuulla ystävänsä Joseph Birchin murhasta. Jo sinne päin. Erica hämäsi. Hän oli katsovinaan Ringtonin nuoruusmuistoja, mutta vaihtoikin yhteen lupaavaan muistoon, jossa joukko velhoja ja noitia oli kokoontunut Elfias Dozen kotiin. “Lordi Voldemort on iso uhka ja meidän on taisteltava häntä vastaan”, sanoi muiston Albus Dumbledore. Dozella oli muitakin kuin Traversin mainitsemia jäseniä: aurori Vauhkomieli, valtava riistanvartija Hagrid, Tabita Niittu, Arabella Figg, Donald Forrester, Aslana Lionnus sekä Rington Lawdonin kanssa. He kutsuivat itseään Feeniksin killaksi ja aikoivat värvätä lisää jäseniä kuten pimeän lordi kuolonsyöjiä ja muita kannattajia.

Myöhään samana iltana Erica kirjoitti pienen kirjoituspöytänsä ääressä raporttia pimeyden lordille.

Jo seuraavana päivänä lordi Voldemort luki Xavier Lestrangen nuoremman pojan Rabastanin tuomaa raporttia. Lavenhamin tytär oli saanut sen valmiiksi reilusti ennen määräaikaa. Jos hän, lordi Voldemort ylipäänsä jotain ihmisissä arvosti niin sitä, että nämä suorittivat saamansa tehtävät nopeasti ja mahdollisimman huolellisesti. Lavenhamin tyttären käsiala oli koristeellista, kuitenkin helppolukuista. Hän seurasi rivejä pedonkyntisillä sormillaan ilmeet käärmenaamiolla vaihdellen. Vai aikoi se jästien ja houkkien valtias saada vielä lisää väkeä riveihinsä. Lordi Voldemortin silmät leimusivat raivokkaina. Dumbledore uskalsi vastustaa häntä, maailman mahtavinta velhoa.

“Alastor Vauhkomieli, Rubeus Hagrid, Tabita Niittu, Arabella Figg, Donald Forrester ja Aslana Lionnus”, pimeän lordi sanoi kärmeskielellä käärmeelleen Naginille.

Nagini kohotti päätään. “Lisää ruokaa, herrani?”

“Mahdollisesti, Nagini.”

Naginin leveästä kidasta pilkisti pikkulapsen kättä. Sen lähellä oli verinen käärmeen hampaitten julmasti silpoma pikkutytön ruumis, jonka vatsaontelo paistoi avoimena riekaleisten vaatteiden jäänteiden seasta. Lordi Voldemort nauroi näylle kylmästi, kolkosti ja huvittuneesti Naginin sihistessä tyytyväisenä taustalla.

Lihan himo 6.luku

Tylypahkan jälkeen

1973 - 1976


Beatrice oli lähtenyt Erican ja rouva Lavenhamin kanssa viikoksi Pariisiin. Ranskan vierailu ei ollut kummankaan tytön ensimmäinen. He osasivat näes liikkua jonkun verran velhojen Pariisissa. Rouva Lavenham ei ollut tarkka melkein täysi-ikäisten tyttöjen menemisistä, kunhan he pysyivät velhojen Pariisissa eivätkä lähteneet jästien sekaan. Tänään Erica ja Beatrice olivat heränneet ennen yhdeksää ehtiäkseen kierrellä kauemmin kaupoissa. V.I.P-tulosten oli Yvonnen ja Waldenin muistikuvien mukaan määrä saapua juuri tänään, joten he olivat jääneet vähäksi aikaa yhteiseen hotellihuoneeseensa päivystämään.

Toden totta: kaksi koulun lehtopöllöä lensi heidän huonettaan kohti. Beatrice avasi ikkunan yhdellä kädellä, sillä hän piteli toisessa kädessään savuketta. Sydän alkoi takoa heidän kurkussaan, vaikka he tiesivät etteivät voineet reputtaa kaikkea.

He naurahtivat tukahtuneesti ja iskivät toisilleen silmää. ”Avataan ne yhtä aikaa!” Beatrice sanoi.

Niin he myös tekivät.VELHOMAAILMAN IHMEISIIN PEREHDYTTÄVÄN TUTKINNON TULOKSET

Hyväksytyt arvosanat:
Upea (U)
Odotukset ylittävä (O)
Kelvollinen (K)

Hylätyt arvosanat:
Surkea (S)
Hirveä (H
Peikko (P)

ERICA ODETTE LAVENHAM ON SAANUT SEURAAVAT ARVOSANAT:

Tähtitiede: K
Taikaolentojen hoito: K
Loitsut: O
Pimeyden voimilta suojautuminen: O
Ennustaminen: K
Taikakausien historia: U
Taikajuomat: K
Muodonmuutokset: U

Erica seurasi pergamentille kirjoitettuja rivejä pitkäkyntisellä etusormellaan suupielet kireinä. Hän oli sittenkin läpäissyt kaikki aineet: jopa yrttitiedon ja ennustamisen, jotka eivät olleet kiinnostaneet häntä sen vertaa, että hänellä olisi ollut odotuksia koetulosten suhteen. Näillä arvosanoilla hän pääsisi varmasti taikaministeriöön.

”En reputtanut mitään!” Beatrice totesi tyytyväisenä “Tästä hyvästä saan varmasti isän ja äidin lupaaman helminauhan. Yhdeksän V.I.P: tä - Walden suoritti vain neljä. Hah!”

He vaihtoivat papereita. Beatricen arvosanat olivat samaa tasoa kuin Ericalla. Beatricella tosin oli vain yksi U, tähtitieteestä saatu. Molempien ihmeeksi Beatrice oli saanut yrttitiedosta O:n, vaikkei ollut - ainakaan - omasta mielestään käyttänyt pänttäämiseen sen enempää aikaa kuin Ericakaan.


***

”Istu toki, neiti Lavenham”, professori Kuhnusarvio hekotti leppoisasti.

Erica istui upottavalle sohvalle professoria vastapäätä laukku sylissään.

”Kuten tiedät, Erica, tämä tapaaminen on järjestetty, jotta voimme keskustella mahdollisista ammattitoiveistasi sekä auttaa sinua päättämään, mitä aineita sinun kannattaa jatkaa kuudennella ja seitsemännellä luokalla”, virkkoi Professori Kuhnusarvio.”“Onko sinulla mitään visioita?”

”Olen ajatellut lehtialaa tai hakea sihteeriksi taikaministeriöön”, Erica vastasi harkitulla äänellä.

Professori Kuhnusarvio siemaisi viiniään. ”Jotain tuon suuntaista minä osasinkin odottaa sinulta. Seuraat vanhempiesi jalanjälkiä. Sinun kouluarvosanasi näyttävät oikein tyydyttäviltä näillä näkymin. Lehtialalla nyt painotetaan lähinnä hyvää kirjoitustaitoa - ei niinkään huippuarvosanoja. Ministeriö vaatii vähän enemmän, vähintään kuusi V.I.P: tä ja viisi S.U.P.E:R: a.

Suosittelen lämpimästi, että koetat pärjätä V.I.P: ssä yhtä hyvin kuin olet pärjännyt tähän asti. Koetat läpäistä kaiken mahdollisen, niin minä huolehdin lopusta, neitiseni.”


***

Tylypahkan jälkeen Erica aloitti työt Päivän Profeetan toimituksessa. Lehtiala ei kuitenkaan tuntunut hänelle omimmilta alalta, ja niinpä hän lähetti työhakemuksen taikaministeriöön. Hän sai sihteerin työtä (isänsä ja Horatius Kuhnusarvion avulla) porttiavainvirastosta. Porttiavainvirastolla oli esimies, puolentusinaa virkamiestä ja kaksi muuta sihteeriä Erican lisäksi. Työ ei ollut kovinkaan vaikeaa tai suurta aivotyötä vaativaa - lähinnä rutiininomaista asiakirjojen laatimista, puhtaaksi kirjoittamista ja arkistointia. Tietysti paikkoihin tottuminen vei oman aikansa. Ensimmäisinä viikkoinaan Erica eksyi joitakin kertoja. Hän tuli joka päivä yhdeksäksi ja pääsi neljältä - joskus vasta vähän ennen viittä.

Hurmaavana ja kauniina naisena Erica jäi ihmisten mieleen muunakin kuin pelkkänä mitättömänä sihteerinä. Hän piti ministeriössä vallitsevasta kuhinasta ja suuresta väenpaljoudesta, jolloin hän sai ajoittain uppoutua sivustakatsojan rooliin. Tylsinä hetkinä hän huvitti itseään käyttämällä sanatonta lukitilistä työtovereihinsa. Monikaan ei osannut okklumeusta, joten Erica sai rauhassa tonkia heidän naurettavimpia muistojaan.

Hän oli vuokrannut tilavan kaksion Viistokujalta ja sisustanut sen äitinsä ja Beatricen kanssa. Siellä oli siroja ranskalaisia rokokoohuonekaluja, paljon suuria peilejä ja kukka-asetelmia kristallimaljakoissaan. Hänen asuntonsa sopi loistavasti miespuolisten vieraitten vastaanottamiseen, joita kävi lähes päivittäin. Joidenkin kanssa hän päätyi simpukanmuotoiselle katosvuoteelle tai olohuoneen divaanille harrastamaan seksiä.

Enemmistö hänen luokkansa pojista työskenteli korkeissa viroissa taikaministeriössä. Eleanorille, Purillalle ja Susannahille oli ostettu asunnot Lontoosta, mutta yksikään trion ”jäsenistä” ei tehnyt töitä. Heidän ei tarvinnut, sillä heidän rikkaat vanhempansa maksoivat tyttäriensä kaikki kulut. Trio käytti päivänsä enimmäkseen seurapiiritapahtumiin osallistumalla, koska he halusivat hyviin naimisiin. Walden oli tähän asti ehtinyt olla jo neljä vuotta töissä, ministeriössä hänkin. Hän ei ollut menestynyt niin hyvin koulussa, että hän olisi koskaan päässyt Kuhnukerhon vakituiseksi jäseneksi hyötymään professorin suhteista, vaikka Kuhnusarviolla olikin ollut sormensa pelissä sen kanssa, että Walter Macnairista oli tullut iso kiho ministeriössä. Walden työskenteli poikkeuksellisesti yhtenä vaarallisten otusten hävityskomitean teloittajista. Harva varakkaan puhdasverisen perheen vesa ryhtyi moiseen. Vanhempi Macnair oli kuitenkin halunnut, että hänen poikansa työskentelisi edes jossain ministeriön virassa sen sijaan että lorvailisi kotonaan, joten hän oli hankkinut teloittajan paikan Waldenille. Teloittajille maksettiin yllättävän hyvin, huomattavasti enemmän kuin pikkuvirkamiehille, sillä työhön sisältyi useita vaarallisten taikaolentojen aiheuttamia vaaratilanteita ja riskejä. Beatrice taas oli hakeutunut vapaaehtoisesti töihin fiiniin Pearlin koruliikkeeseen.

Kello oli neljä, kun Erica ja kaksi muuta sihteeriä pakkasivat tavaroitaan.

”Huomiseen”, he sanoivat esimiehilleen ja toisilleen.

Erica oli sopinut näkevänsä Beatricen varttitunnin päästä, kun hänen ystävänsä pääsisi töistä. Tällä oli jotain suuria uutisia hänelle. Erica kierteli jonkin aikaa Viistokujalla ja meni sitten Pearlin eteen. Kohta Beatrice ilmestyikin Pearlin ovesta hehkeänä ja tyylikkäänä turkoosissa satiinikaavussaan ja samanvärisissä suippokärkisessä hatussa. Nuori nainen näytti olevan onnensa kukkuloilla.

”Erica!” Beatrice tervehti.

”Hei Beatrice. Sinähän suorastaan säteilet”, Erica huomautti.

”Vähemmästäkin. Ah, et ikinä arvaa!”

”Kerro pois äläkä pidä minua jännityksessä.”

”Bordeaux kosi minua ja minä suostuin”, Beatrice hehkutti. ”Puolen vuoden kuluttua minusta tulee nuorirouva Avery.”

Erica syleili ystävätärtään ja puristi tämän liljanvalkeaa kättä. ”Onneksi olkoon, ma chérie. Nyt sinun unelmasi sitten toteutuu. Etkös sinä ole aina ollut ihastunut - kenties suorastaan rakastanut - Averyyn vaikka kuinka kauan?”

”Varmaan neljännestä luokasta lähtien. Silloin lähinnä tutustuttiin, kun olin voittanut pahimman ujouteni. En ole koskaan ollut sellainen miestennielijä kuin sinä.”

”Enkä minä sen enempää sitoutuvaa lajia. Sinulla oli muistikuvieni mukaan jotain lyhytaikaista Higgsin ja Christopherin kanssa?”

”Higgsin kanssa viidennellä ja Christopherin kanssa kuudennella.” Beatrice sytytti savukkeen. ”Ei minulla ollut kummankaan kanssa mitään vakavaa. Lähdetäänkö jonnekin syömään?”

”Miten olisi Sininen tarina?” Erica ehdotti. ”Se on se uusi viiden tähden ravintola.”


***

Walden asui melko lähellä Beatricea tilavassa ullakkohuoneistossa alueella, jossa oli monien varakkaiden noitien ja velhojen asuntoja mutta vain vähän jästejä. Asunto oli niukasti antiikkihuonekaluilla kalustettu kolmen makuuhuoneen ja olohuoneen käsittävä niin sanottu ”poikamiesboksi”. Erica oli yksin käymässä Waldenilla, sillä Beatrice oli Averyilla.

”Mikä sinun kädessäsi on?” Erica kysyi.

Walden piti käsivarttaan matalareunaisessa vadissa, jossa oli haileaa vettä. Mies oli kietaissut sideharsoa vahvan käsivartensa ympärille. Hän kääri visvan ja veren täplittämän sideharson pois hienoisesti irvistäen. ”Tämä näin”, hän vastasi kohottaen käsivarttaan.

Siinä Erican nähtävänä oli pimeyden piirto, salaperäisen uhkaavan lordi Voldemortin merkki. Pääkallo ja sen suusta tuleva paksu käärme piirtyivät ärtynyttä, paikoin pahasti vereslihalla olevaa terveenväristä ihoa vasten.

”Sinä olet liittynyt kuolonsyöjiin”, Erica sanoi yllättymättä. ”Kuinka kauan olet kuulunut heihin - ja ketä muita kuolonsyöjiin kuuluu?”

”Viikon. Rabastan ehdotti minulle liittymistä, vaikka siitä ei ole kovin kauan kun hän liittyi. Yaxley, Crabbe, Goyle, Lucius, Nott, Jugson ja Dolohov ovat liittyneet viimeaikoina.”

Erica oli tiennyt jo pidemmän aikaa, että Rabastan tulisi liittymään kuolonsyöjiin. Tämä oli sitten toteuttanut aikeensa. Sanoista tekoihin. Muut edellä mainitut eivät tulleet yllätyksenä lukuun ottamatta Lucius Malfoyta.

”Luulisin että Luciuksen isä käski häntä liittymään”, Erica oletti.

Walden kohautti leveitä hartioitaan. ”Bordeaux’n kohdalla on vähän sama juttu - hänen isänsä kun on pimeyden lordin ensimmäisiä kuolonsyöjiä, joten vanhemmasta Averystä oli itsestään selvyys, että Bordeaux liittyy. Hänestä ei varmaan koskaan tule parasta mahdollista kuolonsyöjää, sillä hän on hermostuvaa tyyppiä.”

Mustahiuksinen mies laski vaimeasti kiroten kirvelevän kätensä takaisin vatiin.

”Eikö sinun käteesi auta mikään?”

”Valitettavasti ei, sillä tämä on pimeää taikuutta. Käsi paranee vain ajan myötä.” Mies irvisti happamana ja vaihtoi tarkoituksella puheenaihetta. ”Rowle ja Carrow’n kaksoset aikovat liittyä lähiaikoina meihin.”

”Rowle voi olla mukiinmenevä vaihtoehto, mutta että Carrowit! Alectoa en tunne lainkaan, mutta hän vaikutti ainakin Tylypahkassa typerältä ja paksulta ämmältä. Amycus taas on ikuisesti epätoivoinen raiskaaja.”

Macnair naurahti. ”Carrow ei ole vieläkään unohtanut meiltä saamaansa selkäsaunaa. Se pelkää vieläkin minua ja Luciusta. Pimeyden lordi kelpuuttaa kuitenkin kuolonsyöjikseen kaikki halukkaat. Ei hän muuten saa kaapattua velhomaailman herruutta itselleen.”

Erica sytytti savukkeen holkkiinsa, imi nautiskellen savua keuhkoihinsa.

”Oletko suorittanut paljon tehtäviä pimeyden lordille?” Nainen päästi savuvanan kattoa kohti.

”En vielä mitään, mutta olen siinä käsityksessä, että ennen pitkää jokaisella kuolonsyöjällä tulee olemaan paljon tekemistä. Olen lupautunut tappamaan kaikki mahdolliset verenpetturit, kuraveriset ja jästit, jos pimeyden lordi vain käskee.” Walden väläytti häijyn, pahaa enteilevän hymyn.

”Se on oikein.”

Yhtäkkiä Erica muisti unensa, jonka hän oli nähnyt neljännestä luokasta lähtien. Hän oli ollut unessa kimeä- ja kylmä-äänisen miehen kanssa, jota hän ei ollut nähnyt.

”Onko pimeyden lordilla kylmä ja korkea ääni, sellainen pelottava?”

”Onpa hyvinkin. Mistä sinä tuon tiedät?” Walden hämmästeli.

”Olen nähnyt hänestä unta neljätoistavuotiaasta lähtien. Aina saman unen, jossa olen pimeässä huoneessa. Ääni - sen täytyy olla pimeyden lordin - sanoo: ’Tulevaisuutesi, sinun kohtalosi. Sinulla on minun tarkoituksiini soveltuvia kykyjä. Minä tarvitsen palvelijaa, joka kykenee tulkitsemaan ihmismieltä oikein. Sinä et ole liian ilmeinen palvelija, Erica Lavenham.’

Se oli enneuni, Walden. Uskon että unellani on tarkoituksensa niin kuin monella muulla asialla on tarkoituksensa. Olen varma, että minut on tarkoitettu pimeyden lordin palvelijaksi, muttei varsinaiseksi kuolonsyöjäksi”, Erica sanoi vajonneena mietteisiinsä.

Waldenin kulmakarvojen välissä oli ryppy. Hän nojasi toista kättään poskeensa.

”Sinun unesi kuulostaa kieltämättä mielenkiintoiselta. Jostain syystä minäkään en usko, että se oli pelkkää sattumaa.” Walden katsoi Ericaa intensiivisesti suoraan silmiin. ”Minä voin kertoa sinusta pimeyden lordille. Jos hän osoittaa kiinnostusta, voin viedä sinut tapaamaan häntä.”

”Tee niin.”


***

Bordeaux’n ja Beatricen kihlajaisten kunniaksi oli järjestetty juhlat Macnairien kotona. Erica ja hänen vanhempansa olivat saaneet kutsun monien perheystävien ja kihlaparin sukulaisten ohella. Beatrice säteili enemmän kuin koskaan Bordeaux’nsa vierellä. Hän oli melko kaunis vaaleanpunaisessa rokokootyylisessä leningissään kihlajaislahjaksi saamansa korut yllään. Averykin näytti olevan onnensa kukkuloilla.

Erica syleili Beatricea ja kätteli lämpimästi Bordeaux’ta. ”Onneksi olkoon molemmille.”

”Voi kiitos.”

He eivät ehtineet vaihtaa montaakaan sanaa, sillä Lavenhamin pariskunta ja monia kihlaparin sukulaisia oli tulossa onnittelemaan. Erica päätti mennä suosiolla sohvalle istumaan. Hän ja Beatrice tulisivat näkemään yllin kyllin, koska Erica oli lupautunut auttamaan hääjärjestelyjen kanssa. Hän otti kulauksen shampanjaa ja huomasi tumman ja komean miehen istuvan samaisella sohvalla. Miehestä saattaisi vaikka saada seuraa.

”Hei, minä olen Erica Lavenham”, hän sanoi ja ojensi kätensä miehelle.

Mies vain tuijotti häntä ällistyneenä. ”Pardon? Je ne comprendes pas?”

Erica vaihtoi nopeasti ranskaan. Hän puhui ranskaa kuin toista äidinkieltään.

Ranskalaismiehen ilme kirkastui oitis. ”Etienne Le Ombre, herra Averyn pikkuserkun poika.”

”Hauska tutustua, monsieur Le Ombre.”

”Ilo on kokonaan minun puolellani - ja jos saan sanoa, olette todella kaunis.”

Nainen tarkasteli Le Ombrea pitkien ripsiensä alta huulet raollaan.

”Te ette voi väittää loistavanne omaperäisyydellänne”, Erica sanoi pehmeästi kaivaessaan savukerasiaa laukustaan. ”Yrittäkää enemmän.”

Hän laski kätensä miehen reidelle, hipaisi Le Ombren sisäreittä sormen päillään. Erica herätti ranskalaisen lihan himojen todellisuuteen.

Pari päivää kihlajaisten jälkeen Walden oli polvillaan lordi Voldemortin edessä. Pimeyden lordi oli myöntänyt hänelle kahdenkeskisen tapaamisen.

”Herrani”, Walden aloitti nöyrästi katse maahan luotuna, ”te etsitte jatkuvasti uusia palvelijoita ja minulla saattaisi olla yksi hyvä ehdokas tiedossa.”

Ilmekään ei värähtänyt pimeyden lordin käärmemäisillä piirteillä. ”Niin? Tarkenna hieman, Macnair?”

”Minun sisarellani on ystävä, mestari”, Walden vastasi. ”Erica Lavenham, ollut Luihuisessa. Hänen isänsä on töissä taikaministeriössä ja äiti Me Noidissa. Erica on taitava lukilitiksessä ja okklumeuksessa. Hän on nähnyt useita vuosia unia teistä: te sanotte unessa, että Ericasta - hänen taidoistaan - voisi olla teille hyötyä.”

Walden nosti tumman katseensa herraansa. ”Minusta sekä Ericasta hänen unensa vaikutti enneunelta.”

Pimeyden lordi liikutti hämähäkkimäisiä käsiään nojatuolin käsinojilla.

”Mikä tämän naisen verisääty on?”

”Hän on puoliverinen, herrani.”

”Minusta tuntuu että Erica Lavenhamista voisi todellakin olla hyötyä minulle. Lukilitis ja okklumeus kuuluvat vähemmän tunnettuun taikuudenhaaraan, tiedä se, Macnair. Onko Erica Lavenham missään töissä?”

”Ministeriössä - sihteerinä porttiavainvirastossa.”

”Lupaavaa. Tuo Erica Lavenham luokseni ensi viikon lauantaina, niin nähdään onko hänestä johonkin…”

Walden kumarsi sulavasti pimeyden lordille. ”Kuten haluatte, lordini.”


***

Kuluvan viikon aikana Ericalle ehti tapahtua muutakin hänen odottaessaan pelätyn pimeyden lordin tapaamista. Nimittäin hänen tullessaan ministeriön kahviosta höyryävän kuuman kahvikupin kanssa hän huomasi tutun vaalean miehen. Miehistyneen Lucius Malfoyn, joka oli saanut lisää uudenlaista vaikuttavuutta aristokraattiseen olemukseensa. Silti Erica tunnisti entisen tupakaverinsa.

Tylypahkan jälkeen hän ei ollut ollut missään tekemisissä Lucius Malfoyn kanssa, vaikka Erican neljännen vuoden loppuosa oli mennyt Luciuksen kanssa makaamiseksi harva se päivä. Hän ei tiennyt Luciuksesta muuta kuin sen mitä Walden oli kertonut ja sen, että mies oli työskennellyt parisen vuotta ministeriössä. Jokin aika sitten Erica oli nähnyt Päivän Profeetassa Luciuksen ja Narcissa Mustan kihlajaisilmoituksen. Luciuskin tunnisti hänet, vaikka Ericakin oli muuttunut. Muodokkaasta tytöstä oli tullut nuori nainen. Erica oli kammannut vyötäröpituiset hiuksensa suurelle banaaninutturalle.

”Kas Erica, näytät paremmalta kuin koskaan”, Lucius venytti.

”Samaa voi sanoa sinustakin. Mitä sinulle kuuluu pitkästä aikaa?”

”Verrattain hyvää.” Lucius hymyili ylimielisesti. ”Sinun kuulumisiasi minun ei tarvitse kysyä, koska ne näkee päällepäinkin.”

”Olet aina yhtä kohtelias. Täytyy myöntää että naisen elämästä puuttuu jotain, jos hän ei kuule aikoihin tuollaisia kommentteja.”

Erican vihjaileva sarkasmi sai Luciuksen naurahtamaan. ”Ehkä meidän kannattanee tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi.”

”Määrittele tarkemmin.”

”Mitä jos veisin sinut huomenna syömään ja sen jälkeen voisimme vaikka verestää vanhoja ’koulumuistoja’…”

”Hmmm, mikä tahansa paikka ei käy”, Erica sanoi silmiään pyöritellen. ”Siinä pitää olla tiettyä hohtoa, parasta mitä rahalla saa.”

”Kävisikö Sininen tarina?”

”Se on lempiravintolani, joten miksei.”

”Monelta me näemme ja missä?”

”Käykö puoli kuudelta kotitaloni rappukäytävässä. Osoite on Viistokuja kuusitoista.”

”Vallan mainiosti. Me näemme sitten. Ja Erica”, Lucius huikkasi olkansa yli.

”Niin?”

“Laita kaikkein avokaulaisin leninkisi. Haluan vähän silmänruokaa.”

”Voi toki, mutta huomista odotellessa… minun pitää palata työpöytäni ääreen, joten suonet anteeksi.”

Nainen keinutti lantiotaan tavallista enemmän, sillä hän tiesi Luciuksen katselevan liitelevää askellustaan - mahdollisesti riisuvan häntä kolealla katseellaan.

Erica ja Lucius istuivat Sinisen tarinan kabinetissa seuraavana iltana. Lucius oli varannut kabinetin etukäteen, jotta he saisivat olla rauhassa. Erica oli pukeutunut verenpunaiseen silkkileninkiin, avokaulaisimpaan jonka omisti. Mies sieppasi hänen kätensä omaansa ja suuteli vuorotellen jokaista sormenpäätä ja valkoista kämmenselkää. Erica hankasi pöytäliinan suojissa omaa säärtään Luciuksen säärtä vasten.

He flirttailivat koko aterian ajan, vielä silloinkin kun Lucius maksoi herrasmiehenä molempien laskut. Mies vei hänet yhteen ravintolan yläpuolella sijaitsevista sviiteistä. Erica tiesi sviitin maksaneen mansikoita, sillä Sinisen tarinan sviittejä ei vuokrattu kelle tahansa. Vuokraajalla tuli olla nimeä ja statusta. Hopeisessa jäähdyttimessä oli pullo shampanjaa heitä varten. Lucius kaatoi heille shampanjaa, ja he kilistivät lasejaan.

”Laitoit juuri oikean puvun”, Lucius sanoi sujauttaessaan kätensä naisen kaula-aukkoon. ”Rintasi ovat sopivasti esillä. Kuvittelin koko ajan ravintolassa koskettavani niitä, hyväileväni niitä.”

”Silmistäsi saattoi suorastaan lukea sen.” Erica potkaisi kengät jalastaan. Hän nosti helmojaan niin ylös, että yläreidet näkyivät. Hän tarttui Luciuksen toiseen käteen ja ohjasi sen jalkojensa väliin, joita hän levitti vähän. Luciuksen ohjattu käsi livahti hänen alushousuihinsa leikittelemään samalla tavoin kuin miehen toinen käsi leikitteli rinnoilla.

”Alat kostua, lutkani.”

”…ja sinä alat päästä huorittelun makuun. Ajattelin hetken aikaa, että olit kadottanut puheenlahjasi. Tiedä häntä onko sinusta enää saamaan erektiota.”

Lucius antoi Ericalle raikuvan korvapuustin. Nainen hymyili vahingoniloisesti ja irstaasti.

”Taisi osua arkaan paikkaan.”

”Pidä soma suusi soukemmalla - tai saat katua”, Lucius mutisi miellyttävällä äänellä.

Mies kaappasi Erican käsivarsilleen ja nosti korkean lipaston päälle. Hän riisti Erican alushousut naisen yltä. Pari sormea tunnusteli naisen herkimpien alueiden kosteutta, kielenkärki vain hipaisi nupun seutua.

”Ei enempää tuollaiselle naikkoselle.”

Lipastolla makaava Erica oli rimpuilevinaan kauhistuneena Luciuksen avatessa housujaan. Vaalea mies veti häntä lähemmäs lipaston reunaan. Kohta miehen lantio painui Erican lantiota vasten ja tämä liukui hänen kosteina sykkiviin syvyyksiinsä. Nainen myötäili taitavasti hänen liikkeitään kädet selän takana.

”Mmm, onhan sinulla ’jotain’, jolla seivästää - mutta vaikutat siltä, ettet ole saanut aikoihin.”

”Muita naisia ja huoria kyllä.” Luciuksen kapeat huulet hymyilivät. Hän oli niin kaunis, että hän olisi käynyt täydellisestä marmoriveistoksesta. Hänellä oli entistäkin paremman tuoksuista partavettä.

Raaka ja koruton akti oli riisuttu kaikesta muusta paitsi himon lihallisuudesta. Kahdessa solakassa saumattomasti liikkuvassa vartalossa sekä hiljaisuutta rikkovissa rivoissa sanoissa ja raottuneilta huulilta karkaavissa huokauksissa oli vulgaaria kauneutta. He kohtasivat yhdessä huipun, josta toipuminen vei vähän aikaa.

Hieman myöhemmin Erica riisui kristallikruunun kirkkaassa loisteessa leninkinsä ja kaikki muut vaatekappaleet paitsi sukkansa ja korsettinsa, jota hän käytti melkeinpä vuorokauden ympäri. Lucius kierteli hänen ympärillään hienostuneen saalistajan sulokkuudella.

”Mistä moinen?” Erican äänessä oli yhä tyydytyksen tuomaa raukeutta.

”Riippuu siitä ajatteletko samoin kuin minä”, Lucius virkkoi.

Erica heristi toruvasti etusormeaan. ”Minä osaan lukilitista, Lucius hyvä”, hän lausahti asiallisesti.

Tummaverikkö kaatoi shampanjaa korsetin yläreunan yli pursuavalle povelleen ja ojensi pullon Luciukselle. Mies paiskasi hänet ylelliselle vuoteelle ja valutti kuplivaa juomaa hänen alavatsalleen ja reisiensä väliin aloittaen verkkaisemman leikin. Suuren maailman loistolla silatun leikin harmaissa silmissään eläimellinen katse.

Kahden tunnin kuluttua Erica ja Lucius seisoivat parvekkeella polttamassa. Seksin jälkeen - ainakin heidän - teki mieli polttaa savuke tai pari.

”Sinusta tulee kuulemma lähiaikoina pimeyden lordin palvelija - yksi meistä. Kuulin Waldenilta.”

”Lauantaina jos hän kelpuuttaa minut.”

”Tiedän että kelpuuttaa. Tervetuloa etukäteen, minun puolestani.”

Erica kätteli miestä.

”Tule, mennään. Minulla on lahja sinulle.”

Lahja. Erica rakasti lahjoja ja yllätyksiä. Mies otti viittansa taskusta litteän nahkarasian. Sen kätköistä paljastui kaulakoru, jonka sisäiset topaasit loistivat sisäistä valoa. Lucius Malfoy kiinnitti tuon upeuden Erican kaulaan. Yhdessä he seisoivat kookkaan peilin edessä.

”Se on aivan ihana. Kiitos, Lucius”, Erica ihasteli meripihkasilmät säihkyen kuin korun topaasit.

“Parasta mitä rahalla saa. Sinusta tulee minun rakastajattareni, oikea hienoston lutka, joka tulee saamaan suurenmoisia lahjoja.”

Lucius suuteli häntä pitkään ja viipyilevästi kuin hetkeksi kesyyntynyt peto.


***

Viimein koitti lauantai. Walden ja Erica ilmiintyivät kolkon ja linnamaisen kartanon pihamaalle. Erican hermot olivat jännittyneet äärimmilleen. Siksi hän oli kiitollinen Waldenin seurasta. Kartanon suurilla pariovilla oli kaksi mustakaapuista miestä.

”Pimeyden lordi odottaa teitä”, toinen miehistä sanoi. ”Minä vien teidät hänen luokseen.”

Heidän oppaansa kuljetti heitä pimeitä ja sokkeloisia käytäviä kartanon ensimmäisessä kerroksessa taikasauva valonaan. Erican sauvakäsi tärisi hieman miehen pysähtyessä koputtamaan eebenpuista ovea.

”Tuo heidät sisään”, kylmä ja kimeä ääni käski raskaan oven lävitse.

Täsmälleen samanlainen ääni kuin Erican unessa.

Mies avasi oven heille. ”Macnair ja neiti Lavenham, herrani.”

Takan edessä, sivuttain ovelle, istui hyvin kelmeä ja luurangonlaiha mies. ”Voit poistua”, kelmeä mies sanoi ja viitasi Ericaa ja Waldenia tulemaan lähemmäs.

Noudattaen Waldenin esimerkkiä Erica polvistui miehen jalkojen juureen. Hänen kaapunsa helmat levisivät kauniisti marmorilattialle.

Walden suuteli miehen mustan kaavun helmaa. ”Tässä on perheystävämme Erica Lavenham.”

”Huomaan.” Pimeyden lordi nojautui eteenpäin tuolissaan ja tarttui Ericaa leuasta luurankomaisilla sormillaan.

Pimeyden lordilla oli käärmemäiset ja naamiomaiset kasvot. Punaiset silmät porautuivat Erican silmiin ja terävät kynnet hipaisivat hänen kasvojaan.

”Macnair on kertonut sinusta minulle: unestasi ja siitä, että olet erinomainen lukilitiksen taitaja.”

”Pitää paikkansa, herra”, Erica kiirehti sanomaan.

”Saat osoittaa lordi Voldemortille kykysi. Macnair, hae tänne se eilen tuotu kuraverinen.”

”Kyllä, mestarini.”

Kohta Walden tuli takaisen resuisen naisen kanssa, jonka vaaleanruskeat hiukset harottivat takkuisina. Hän potkaisi ivallisesti hymyillen naista ja tämä lysähti ryysyisenä myttynä Erican ja pimeän lordin eteen.

”Me käytämme yhtä aikaa lukilitista tuohon kuraveriseen, neiti Lavenham, jotta näen oletko niin taitava kuin olet antanut ymmärtää.”

Nyyhkivä kuraverinen valpastui kuullessaan sanan ”lukitilis”, muttei yrittänyt suojata mieltään. Erica heilautti taikasauvaansa lausuen loitsun hiljaa mielessään. Nainen oli yksi helpommista uhreista, joihin hän oli törmännyt. Tämän suojaus, okklumeus, oli käsittämättömän heiveröistä. Tiettyjen muistojen ja tunteitten löytäminen ei tuottanut hankaluuksia. Hän kertoi havainnoistaan pimeän lordille, siitä miten iloinen kuraverinen oli ollut päästessään Tylypahkaan ja kaikesta muustakin.

”Täsmälleen oikein”, lordi Voldemort totesi hyväksyvänä. ”Olet taitava. Miten on perheesi laita? Kenen puolelle he ovat valmiita asettumaan?”

”He ovat hyvin myötämielisiä aatteellenne. Vaikka meidän sukumme ei kuulu vanhimpiin ja hienoimpiin velhosukuihin, emme hyväksy kuraverisiä saati niitä paapovia verenpettureita.”

Pimeyden lordi huitaisi kädellään. Erica oletti eleen välinpitämättömäksi hyväksynnäksi.

”Onko sinulla vielä jotain kykyjä?”

”Minulla on nopeat refleksit enkä ole huonoimpia taikojia. Puhun ranskaa kuin toista äidinkieltäni. Mutta onko se teidän kannaltanne merkittävä taito?”

”Olen tehnyt havaintoni keskustelumme ja näkemäni pohjalta”, pimeän lordi virkkoi. ”Sovellut hyvin vakoojaksi ja hoitamaan pienimuotoisia tehtäviä. Pidä korvasi auki ministeriössä ja informoi meitä tarvittaessa. Toistaiseksi saat tehtävänantosi kuolonsyöjiltäni ja asioit lähinnä heidän kanssaan ellen minä määrää toisin. Sinä ja Macnair voitte poistua.”

Erica ja Walden suutelivat lordi Voldemortin kaavunhelmoja; niiasivat ja kumarsivat ennen kuin poistuivat oven kautta käytävään. Nyt he molemmat lukeutuivat pimeyden lordin palvelijoiden joukkoon.


***Oh, but he's back
He's the man behind the mask
And he's out of control
He's back
The man behind the mask
And he crawled out of his hole
Alice Cooper - He's back

Lihan himo 5.luku

Nöyryytys


Suuri joukko mustakaapuisia noitia ja velhoja oli kerääntynyt kahden muun velhon ympärille. Toinen oli pitkä ja luurankomaisen laiha. Hänen ihonsa oli luutakin valkeampaa, lähes vitivalkoista. Käärmemäiset kasvot olivat kuin jokaisen pahimmasta painajaisesta helakanpunaisine mulkosilmineen sekä sieraimineen ja suineen, jotka olivat pelkkää kapeaa viillosta. Sitä vastoin toinen velho oli komea, pitkä ja voimakasrakenteinen mies, jolla oli lyhyt pukinparta.

“Kuolonsyöjät, olemme kokoontuneet tänne ottamaan uuden kuolonsyöjän joukkoihimme”, sanoi käärmemäinen mies aavemaisen juhlallisesti.

Nuori vankkarakenteinen mies polvistui puhujan edessä ja suuteli tämän mustan samettikaavun helmaa.

“Rodolfus Lestrange, tahdotko sitoutua minuun eliniäksi ja palvella minua uskollisesti?”

“Tahdon, herrani”, vastasi Rodolfus Lestrange.

“Nouse sitten ylös ja ojenna lordi Voldemortille vasen kätesi.”

Lordi Voldemort, pimeyden lordi, tiedät-kai-kuka ja hän-joka-jääköön-nimeämättä veti Lestrangen kaavunhihan miehen kyynärpään yli. Hän painoi taikasauvansa pyöreän kärjen tämän iholle. Toinen hämähäkkimäinen käsi puristi lujasti Lestrangen vanhemman pojan rannetta. Lordi Voldemort liikuttu taikasauvaansa nuorukaisen käsivarrella ikään kuin se olisi ollut tavallinen kynä. Kirvelevä polte levisi Lestrangen vasempaan käteen upoten melkein luuhun asti. Käsivartta poltti kuin maaginen tuli olisi korventanut sitä, mutta muuten häntä kylmäsi. Lestrange olisi halunnut huutaa, mutta se olisi ollut aatteen, suvun ja ennen muuta pimeyden lordin pettämistä. Hampaat yhteen purtuina Rodolfus Lestrange onnistui kestämään kipua syvien haavojen ilmestyessä hänen iholleen. Luonnoton, musta veri tihkui pääkallon ja käärmeen rosoisista reunoista valuen yksittäisinä ja pulleina veripisaroina käsivartta pitkin ranteelta maahan.

Pimeyden lordin taikasauva liikkui vielä hetken Rodolfuksen verta valuvilla haavoilla. Hänen vetäessään taikasauvan pois miehen iholta, Lestrangen vasempaan käsivarteen oli syöpynyt lähtemätön merkki: mustareunainen pahaa ja kuolemaa enteilevä pääkallo, jonka suusta tuli käärme. Rodolfus Lestrange katsoi hetken vereslihan kehystämää tatuointia. Kirvely ja polte olivat alentuneet sillä hetkellä siedettäviksi.

“Tervetuloa kuolonsyöjieni joukkoon, Rodolfus Lestrange. Älköön uskollisuutesi milloinkaan horju”, pimeän lordi sanoi hiljaa.

Rodolfus Lestrange kumarsi syvään katse maahan luotuna. “Ei horju, herrani. Olkaa huoleti.” Lestrange otti paikkansa kuolonsyöjien tiiviistä piiristä. Kuolonsyöjiä oli 70-luvun alussa vasta vähän, mutta lähivuosina kuolonsyöjiin liittyisi aina vain enemmän jäseniä ja silloin pimeyden lordin valtaannousu voisi todella alkaa.


***

Tarkkasilmäinen pieni silmäpari seurasi kahta yksisilmäistä noita-akkaa esittävän patsaan kyttyrästä pujahtavaa oppilasta. Tyttöä ja poikaa. Nämä suutelivat vielä tyhjällä käytävällä - pitkään ja ilmeisen kiihkeästi aivan kuin eivät olisi saaneet jo nussia ja lääppiä toisiaan tarpeeksi patsaan takana. Ehkä Lavenhamin lutka ja Rabastan Lestrange eroaisivat käytävällä, Amycus ajatteli toiveikkaasti.

“Sinulla on ihan liikaa huispausharjoituksia”, Lavenhamin lutka kuului valittavan hunajaisella äänellään.

Lestrange naurahti. “Mutta sinähän seuraat mielelläsi meidän harjoituksia Beatricen kanssa.”

Lutka heilautti päätään, jotta valo osui paremmin hänen hiuksiinsa.

“Niin no, silmänruoan takia - ja siksi etten jaksa aina pingottaa läksyjen kanssa.”

Lavenham ja Lestrange jatkoivat yhdessä matkaansa. Amycus kirosi kovaäänisesti ja sai siksi paheksuvan mulkaisun käytävälle ilmaantuneelta, happamalta vahtimestarilta. Helvetti, hän oli vetänyt vesiperän joka salakäytävän kohdalla joka kerran, kun hän oli kytännyt Lavenhamin lutkaa.

Puolitoista viikkoa myöhemmin Amicus väijyi Ericaa - tällä kertaa seitsemännessä kerroksessa. Hän oli nähnyt Erican ja erään Alric Borealis -nimisen luihuisen astuvan peilin takaiseen salakäytävään. Salakäytävään oli naurettavan helppo päästä, koska ei täytynyt kuin napauttaa peilin koristeellista, kullattua kehystä taikasauvalla. Amycus ei voinut tietää kauanko kaksikko naisi salakäytävässä tai tulisivatko he samaan aikaan pois. Kovin kauaa hänen ei täytynyt odottaa, kun Borealis kömpi salakäytävästä arviolta kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kun kaksikko oli kadonnut salakäytävän suojiin. Lestrangen ja joidenkin muiden lempipanojensa kanssa lutkalla meni paljon kauemmin. Luultavasti Borealis oli Lavenhamille pelkkä hätävara pahimman kiiman lievittäjäksi.

Kohta Lavenham tulisi tuolta…

Salakäytävä heilahti hänen ihmeekseen kiinni Borealiksen jäljessä, ja tämä lähti poispäin. Jostain syystä Lavenham oli vielä salakäytävässä. Varmistuttuaan että Borealis oli todella häipynyt eikä käytävällä kuljeksinut ristin sielua, Amycus napautti peilin kehystä samalla tavalla taikasauvallaan kuin oli nähnyt Lavenhamin tekevän.

Erica Lavenham istui melko lähellä salakäytävän alkupäätä ja maalasi viekoittelevia huuliaan taikomiensa kynttilöiden valossa. Ericalla kesti muutama sekunti Amycusin läsnäolon huomaamiseen. Huulipuna tipahti hänen kädestään. “Mitä vittua sinä täällä teet?” Erica kivahti. “Enkö minä ole käskenyt sinua jättämään minut rauhaan. Eivätkö myös muutkin ole käskeneet?”

“Sinäpä kuulostat seksikkäältä vihaisena. Ah, miten pantavalta”, sanoi Carrow maiskuttaen.

Tyttö nousi seisomaan puristaen taikasauvaa kädessään.

“Älä lässytä, Carrow - tai kiroan sinut!”

Maireasti virnuileva Carrow löntysti laiskasti paikallaan. “Ehkä minä en olekaan yhtä naiivi kuin taannoin…” Hän osoitti Ericaa taikasauvallaan. “Karkotaseet.”

“Est -”

“- ous”, Erica sanoi kun Carrow puristi hänen taikasauvaansa lyhyissä nakkisormissaan.

Hän yritti livahtaa salakäytävän ovelle, mutta Carrow arvasi hänen aikeensa ja tukki ensimmäisen pakoreitin.

“Ei, ei, ei.”

Hänellä oli vielä toinen mahdollisuus: rikkoa koulun järjestyssääntöjä pakenemalla Tylyahoon, sillä ei nyt ei ollut Tylyahon viikonloppua. Erica alkoi juosta minkä korkokengillään kykeni. Carrow ei näyttänyt seuraavan.

“Kidutu!” Carrow murahti odottamatta salakäytävän alkupäästä.

Kirous ei saanut Ericaa vääntelehtimään tuskissaan, sillä Carrow ei ollut tarpeeksi taitava saadakseen kidutuskirousta toimimaan toisin kuin esimerkiksi Walden, mutta kirous sai Erican kaatumaan. Se riitti Carrowille. Etova poika osoitti Ericaa ja sanoi: “Kahlehdus.” Tämä loitsu ainakin toimi, koska raskaat kahleet ilmestyivät hänen molempiin ranteisiinsa, kiinnittyivät seinään, niin että Erica makasi lattialla. Carrow tuli tyytyväisenä lähemmäs.

“No niin, lutkakseni, levitäpä nyt kiltisti haarasi minulle”, Carrow käski availlessaan housunsepalustaan. Muutaman kynttilänkin suomassa niukassa valossa hänen paksu erektionsa näkyi selvästi.

Tyttö piti reitensä tiiviisti yhdessä. “Vain sinun unelmissasi, sika!”

“Ei kannata käyttäytyä noin tuhmasti”, Carrow huohotti raa’asti liikuttaen toista paksua kättään erektiollaan. “Saat vain lisärangaistuksen.” Carrow lausui uudestaan äskeisen loitsun. Erican jalat levittäytyivät nyt käsien tavoin sivulle ja lukittuivat nilkoista.

Rimpuilu oli hyödytöntä, turhauttavaa. Erica oli kokonaan Carrow’n armoilla. Vihoviimeisenä oljenkortenaan hän yritti huutaa apua. Hän ei välittänyt enää, vaikka hapan vahtimestari keksisi hyödyllisen salakäytävän ja laittaisi hänet rangaistukseksi moppaamaan vaikka käytäviä. Erica halusi vain pois tästä tilanteesta. Carrow’n langettama kielilukko muutti kaikuvan huudon pelkäksi mykäksi huudoksi. Hyvä Luoja, pelasta minut. Älä anna tämän tapahtua minulle!

Carrow asettui Erican jalkoväliin erektio - jos vain mahdollista - entistä kovempana sojottavana. Hän avasi Erican koulukaavun, veti harmaan slipoverin ylemmäs ja repi tämän kauluspaidan auki. Carrow ei kyennyt olemaan päästämättä haltioitunutta huokaisua, kun hän näki rehevän poven, jota syntisen näköiset rintaliivit ja vyötärökorsetti nostivat entisestään. Nakkisormet pullauttivat rinnat kokonaan esiin kiskoen ja kourien Erican rintoja kovakouraisesti joka puolelta, ja jokaiseen suuntaan. Carrow näykki Erican kaulaa ja povea teräväkärkisillä hampaillaan jättäen alabasteri-iholle jäi rumia hampaanjälkiä.

Erica tärisi inhosta ja vilusta epämukavasti selälleen pakotettuna. Carrow nosti vähän hänen vekkihamettaan ja veti alushousuja sen verran sivuun, että pystyi survomaan vastenmielisen elimensä hänen sisäänsä. Sama runnova edestakainen liike satutti väkisin Ericaa. Tietenkin se sattui, sillä hän oli kaikkea muuta kuin kostea ja halukas ja hänen jokainen solunsa kapinoi Carrowia vastaan. Jos hän jotain tunsi vielä enemmän kuin inhoa ja hetkellisen viiltävää kipua alavatsassaan, niin häpeää. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut ollut maannut yhdenkään pojan kanssa muusta, kuin omasta vapaasta tahdostaan.

Amycus Carrow’n suusta kuuluva murahdus ja sitä seuraava laukeaminen tuntuivat vapauttavilta. Ainakin Carrow häipyisi - ehkä jopa mahdollisimman nopeasti jos hän esittäisi välinpitämätöntä. Carrow ei raiskannut häntä toistamiseen laukeamisensa jälkeen. Tämä oli ilmeisesti saanut tarpeekseen hänen nöyryyttämisestään, sillä tämä veti sepaluksensa kiinni. Carrow antoi vielä oksettavan suudelman Ericalle pilkatakseen vielä lisää ennen kun nousi.

“Olipa hyvä pano”, Carrow hohotti mennessään salakäytävän ovelle. “Vastasit minun mielikuviani ja sitä mitä muut ovat sanoneet sinusta. Kyllä sinua toistekin nussisi.”

Huonoryhtinen poika raotti salakäytävän ovea nähdäkseen oliko reitti selvä.

“Nähdään, Lavenham. Tässä on taikasauvasi.” Carrow viskasi taikasauvan takaisin Ericalle.

Hiukan keskittymällä kutsuloitsuun Erica kykeni saamaan taikasauvan käteensä. Hän lausui toisen loitsun, joka sai kahleet napsahtamaan auki. Kohta hänen revityt vaatteensakin olivat jälleen ehjät. Pienestä käsipeilistä näkyi yhä kypsän kaunis nuori tyttö, mutta nuoren tytön meripihkasilmät olivat vauhkot. Tyttö oli tahrattu kahlein ja seksin irvikuvin.

Raiskauksestaan Erica ei maininnut sanallakaan yhdellekään ihmiselle, ei edes Beatricelle. Hän ei puhunut juurikaan mitään muutakaan. Erica istui joko vaitonaisena luokkatovereidensa seurassa tai oli yksin. Aikaisemmin Erica ei ollut juurikaan piitannut läksyistä tai opetuksen seuraamisesta, mutta nyt hän panosti opiskeluun entistä enemmän. Erica oli huomannut, että pystyi keskittymään opiskeluun hermoheikkoudestaan huolimatta. Opiskeluun oli helppo upottaa ajatuksensa, koska yksitotistenkin tutkielmien kirjoittaminen tuntui paremmalta kuin toimettomana istuminen. Ilman mitään korvaavaa tekemistä hän oli vankina oman päänsä sisällä.

Äiti kirjoitti Ericalle joka viikko, ja hän teeskenteli voivansa ihan hyvin antamatta äidilleen aiheita epäilyyn. Yvonnea ei ollut ikinä raiskattu. Hänen äitinsä oli aina osannut karkottaa heti kättelyssä Carrow’n kaltaiset idiootit. Äiti oli pärjännyt keskinkertaisesti koulussa, mutta tällä oli ollut tarpeeksi järkeä saadakseen aina haluamansa.

“Mikä sinua vaivaa?” Beatrice oli kysynyt tänään ties kuinka monennen kerran.

“Ei mikään”, Erica oli vastannut sävyttömällä äänellä kuoreensa käpertyneenä.

Erica meikkasi yhdessä tyttöjen vessoista. Edes raiskaus ei saanut häntä poikkeamaan äidin iskostamista rutiineista. Kauempana olevat kuraveriset puuskupuhtytöt puhuivat hänestä.

“Mikä tuon nimi olikaan - tuon tumman luihuisen?” lyhyt puuskupuhtyttö kysyi.

“Olisiko Erica Lavenham? Hänen isänsä työskentelee taikaministeriössä ja äiti Me Noidissa. Mitä hänestä?”

Ensimmäisenä puhunut puuskupuhtyttö taputteli puuteria rasvaisena kiilteleville kasvoilleen. “Sitä vain että tuo hienostelija on pitänyt kumman matalaa profiilia viimeaikoina. Yleensä hän haukkuu jästisyntyisiä muiden luihuisten kanssa ja kävelee nenä pystyssä. Mutta kyllä minäkin olen oikeastaan ajatellut samaa”, tyttö myönsi.

Erica sommitteli halveksuvan ilmeen kasvoilleen. “Ohhoh! Kuraverisetpä ovat tosissaan perillä minun asioistani”, hän ilkkui purevasti nostaessaan laukun käsivarrelleen.

Puuskupuhit vaikenivat nolostuneina. Useimmiten kuka tahansa vaikeni tajutessaan, että se henkilö kenestä hän oli juuri puhunut, olikin kuullut kaiken.


***

Huolimatta siitä että Tylypahkan oppilaat eivät olisi saaneet olla ulkona myöhään illalla, Erica oli karannut ulos. Hänen oli pakko saada liikkua ja kävellä, vaikka navakka tuuli pakotti hänet liikkumaan vähän kumarassa. Erica ei huomannut kurjaa säätä, vaan käveli itsensä läkähdyksiin. Hänellä oli vielä taikakausien historian aine viimeistelemättä. Kun hän saisi sen valmiiksi, hän olisi fyysisesti ja henkisesti niin uupunut, että nukahtaisi varmasti heti kun pääsisi vuoteeseen.

Vahtimestari oli jälleen unohtanut lukita linnan oven, joten Erica pääsi takaisin sisään. Hän lähti laskeutumaan ympärilleen vilkuillen tyrmiin.

“Missäs sitä on oltu?” huvittunut ääni kysyi.

Lucius Malfoy lähestyi häntä. Hän oli tietenkin hoitamassa valvojaoppilaan tehtäviään.

“Ulkona”, Erica vastasi.

“Oppilaat eivät saa olla ulkona näin myöhään.” Lucius kuulosti pikemmin kiusoittelevalta kuin moittivalta.

Toinen tuttuakin tutumpi ääni keskeytti hänet ennen kuin hän ehti avatakaan suutaan. “Erica, missä helvetissä sinä olet hortoillut?” Walden kysyi kovalla, selvästi ärtyneellä äänellä. “Beatrice on kysellyt sinua.”

“M-minä tuota”, Erica sopersi. Hän yritti livahtaa oleskeluhuoneeseen, mutta Walden tarrasi hänen ranteisiinsa.

Lucius katsoi Waldenia kysyvänä.

“Voit jatkaa partiointiasi, Lucius. Minulla on kahdenkeskistä asiaa Ericalle.”

“Älä nyt sentään pahoinpitele tuota neitiä. Hän näyttää jotenkin säikyltä.”

“Malfoy!”

“Hyvä on, Macnair, minä menen”, Lucius venytti ylimielisesti.

Walden retuutti Erican kyllin kauas oleskeluhuoneesta. Hänen otteensa oli yhtä pihtimäinen kuin Amycus Carrow’n loitsimat kahleet. Walden oli liian lähellä häntä ja tämän fyysinen voima pelotti häntä toisin kuin aikaisemmin.

“Ole hyvä ja päästä minut.”

“En ennen kuin kerrot mitä sinulle on tapahtunut.”

Walden oli naulinnut tummanruskeat silmänsä Ericaan.

“Ei mitään erikoista…”

“Älä valehtele!” Jokainen näkee että sinusta on tullut säikky - kuulit mitä Malfoykin sanoi - ja välttelet muita ihmisiä. Me seisotaan tässä, kunnes sinä kerrot totuuden.”

Raiskaus ja Erican avuttomuus Carrow’n edessä hävettivät häntä entistä enemmän. Kahleet jotka olivat pakottaneet hänen raajansa levälleen ja kaiken nöyryytyksen keskiössä häilyvä Carrow’n erektio. Hän oli yhtä paljon Waldenin kuin taannoin Carrow’n armoilla. Walden ei tosin tarkoittanut pahaa kovista otteistaan huolimatta.

“Minut raiskattiin - Amycus Carrow teki sen.” Erica ei kehdannut katsoa Waldenia silmiin. “Hän teki sen kostoksi, koska minä kangistutin hänet. Se… se oli niin vastenmielistä.”

Walden kietoi toisen käsivartensa hänen hartioidensa ympärille. “Se vitun sika!” hän ärähti. “Mitä kaikkea Carrow tarkalleen teki sinulle?”

Erica nielaisi.

“Otti taikasauvani, yritti kiduttaa, kahlehti minut seinään… Kun Carrow oli tehnyt tekonsa, hän antoi taikasauvani takaisin, koska muuten en olisi päässyt pois salakäytävästä - siellä se kaikki tapahtui. Pystyin murtamaan kahleet, entistin vaatteeni ja lähdin salakäytävästä.”

“Koskiko Carrow sinuun uudestaan tuon kerran jälkeen?”

“Ei onneksi. Kai minun nöyryytykseni riitti hänelle, vaikka Carrow sanoikin: ‘Olipa hyvä pano. Vastasit minun mielikuviani ja odotuksiani ja sitä, mitä muut ovat sanoneet sinusta. Kyllä sinua nussisi toistekin.’”

“Carrow’n sikamaisuudella nyt ei tunnu olevan mitään rajaa”, Walden sanoi myrkyllisesti hampaittensa välistä.

“Kostaisin hänelle, jos siitä olisi jotain hyötyä. En pysty siihen yksin… se olisi pelkkää kierrettä.”

Beatricen veli silitti hetken hänen kiharoitaan vinosti hymyillen. Walden hymyili aina tuolla tavoin kun hänellä oli jotain mielessään.

“Lupaan sinulle, että Carrow tulee saamaan sellaisen opetuksen, jota hän ei hevillä unohda. Ehkä sinäkin voit sitten olla taas oma itsesi.”

“Mitä sinä aiot?”

“Jätä se minun huolekseni - minä värvään kyllä porukkaa - sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin kertoa totuus Beatricelle. Hän on oleskeluhuoneessa teidän luokan muiden tyttöjen kanssa.”

Se ei ollut vähän…

Beatrice istui todellakin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa tutkielmaa, jonka Erica oli saanut valmiiksi aikoja sitten. Tylsyydestään huolimatta hänen taikuudenhistorian arvosanansa olivat olleet ensimmäisestä luokasta lähtien olleet erinomaiset.

“Ericalla on sinulle asiaa”, Walden sanoi pikkusiskolleen.

Tyttö nosti katseensa esseestään.

“Voimmeko me puhua kahdestaan?” Erica kysyi.

“Walden taitaa tietää jotain mitä minä en tiedä?”

“Kerronko minä sinulle vai en?” Erica huokaisi.

“Tietenkin kerrot! Mennään meidän makuusaliin.”

Erica kertoi kaikki kuvottavat yksityiskohdat parhaalle ystävälleen katse siellä täällä vaellellen ja kädet hypistellen kaulakorua. Hän tunnusti ettei halunnut puhua raiskauksestaan, koska olisi silloin joutunut kohtaamaan kaikkea suunnatonta häpeää alusta loppuun uudelleen.

Beatrice syleili häntä.

“Kauheaa!” Beatrice huudahti järkyttyneenä. “Minä en olisikaan kestänyt tuollaista noinkaan hyvin… Pidin Carrowia vain ruman puoleisena idioottina, en minään raiskaajana.”

Erica takertui Beatriceen. Viimeinkin hän pystyi tuntemaan edes jonkinlaista huojennusta: hänen ei täytynyt olla yksin traumojensa kanssa. Ennen pitkää hän pääsisi vielä raiskauksenkin yli.

“Voi Beatrice, onneksi minulla on sinut. Olet ollut paras ystäväni yhdeksänvuotiaasta lähtien. Ja tiedätkö mitä? Walden aikoo kerätä porukkaa antamaan opetuksen Carrowille!”

“Walden pitää sinusta yllättävän paljon. Useimmiten hän vain peittää sisimpänsä machouden taakse. Veljeni osaa olla oikea kusipää halutessaan - huonompi juttu Carrowille - ja onkin sitä.”

“Huonompi juttu Carrowille”, Erica totesi melkein naurahtaen. “Minun puolestani me voimme palata oleskeluhuoneeseen. Kysytään Waldenilta onko hänellä mitään alustavia suunnitelmia Amycusin varalle ja voin auttaa sinua Binnssin esseen kanssa - jos haluat.”

“Nythän sinä kuulostat melkein ‘vanhalta kunnon’ Ericalta.”

Walden oli vielä oleskeluhuoneessa. Hän oli Crabben, Bordeaux Averyn ja Rabastanin seurassa. Poika nousi heti kun huomasi Erican ja pikkusiskonsa. Yhdessä syrjäisessä nurkassa he saivat keskustella rauhassa.

“Minä kerroin kaiken Beatricelle”, Erica sanoi.

“Se on hyvä.”

“Voisitko sinä yhtään valottaa suunnitelmaasi?” kysyi Beatrice.

“Minähän lupasin hoitaa Carrow’n”, Walden sanoi. “Ei sinun siitä tarvitse huolehtia.”

“Mutta kun me halutaan tietää.”

Poika virnisti. “Arvasinhan minä ettei teitä kahta pidättele mikään. Alan värvätä huomenaamulla porukkaa.”

“Aiotko kertoa heille Erican raiskauksesta?”

“Se riippuu Ericasta itsestään.”

Erica vilkaisi Carrow’n kaksosten suuntaan koko olemus täynnä leppymätöntä halveksuntaa. “Kerro minun puolestani; muidenkin pitää tietää millainen oksettava paskiainen se on. Ketä luulet saavasi mukaan?”

“Luulisi että ainakin Bordeaux, Lucius, Rabastan, Crabbe ja sitten jotain nuorempia tulee mukaan. Carrow’n voisi rökittää joku Tylyahon viikonloppu. Tuskinpa Carrow kehtaa kannella muille kuin ehkä siskolleen. Dumbledore ei ainakaan tykkäisi Amycus-pojun tekosista jos saisi tietää.

Walden oli punonut hyvän kostosuunnitelman Carrow’n varalle siihen mennessä kun seuraava Tylyahon viikonloppu koitti. Bordeaux, Lucius, Crabbe, Rabastan, Calahad Harper ja Sebastian Flint olivat mukana suunnitelmassa. Lucius oli lahjonut Flintin (viidestätoista kaljuunasta) pyytämään Alecton seurakseen. Ilman lahjusta edes Flintin näköinen kirveellä veistetyn näköinen poikakaan ei olisi suostunut. Harper puolestaan kävisi ensin Amycusin kanssa Tylyahossa ja he tulisivat myöhemmin rääkyvälle röttelölle, jossa Carrowia odoteltiin.

Erica ja Beatrice kävivät Velhovaatehtimo Hepenessä (josta molemmat löysivät nilkkapituiset hameet) ja kermakaljalla Kolmessa luudanvarressa. Kello oli tässä vaiheessa niin paljon, että heidän piti lähteä kiireen vilkkaa kävelemään rääkyvälle röttelölle ehtiäkseen paikan päälle ennen Carrowia. Röttelölle oli kerääntynyt ylimääräisiäkin luihuisia, muutama tyttökin. Beatrice sytytti itselleen savukkeen ja tarjosi Ericalle. Myöskin Lucius, Walden ja Rabastan polttivat odotellessaan. Kohta Harper ja Carrow näkyivät nousevan mäkeä; se oli ennalta sovittu merkki.

“Kappas Carrow ja Harper”, Lucius tervehti koleasti.

“Terve Malfoy”, Carrow sanoi rypistäen otsaansa.

Crabbe ja Erica osoittivat Carrow’n huomaamatta kahta monihaaraista karahkaa. “Siipirdium lentiusa.” Karahkat leijailivat Carrow’n luo, toinen melkein sohaisi tätä.

Walden käytti sekaannusta hyväkseen ja käytti karkotaseet-loitsua. Hän nakkasi Carrow’n taikasauvan Ericalle ja astui lähemmäs rotevaa Amycusia.

“Mitä hemmettiä tämä on, Macnair?” Carrow ärisi. “Miksi hyökkäsit minun kimppuuni?!”

Lucius ja Walden vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään.

“Hmm… sitä sopiikin miettiä”, Walden ivasi teeskennellen ettei ollut perillä asioista.

“On se rankkaa kun ei saa yhdeltäkään tytöltä”, Rabastan ilkkui. “Ei mikään ihme kun on tuollainen imbesilli.”

Eräs Nahks Merrington- niminen seitsemäsluokkalainen tyttö tirskui.

Carrowilla oli täysi työ oksien väistelyssä. “Onko sinulla jotain pointtia, Lestrange?”

“Ihme että sinä edes tiedät mitä ‘pointti’ tarkoittaa - noilla herneaivoilla.”

“Turpa kiinni.”

Walden tähtäsi kiroilevaan Carrowiin. “Keholeijus.” Tämä nousi ilmaan ja kääntyi ylösalaisin. Harperkaan ei tehnyt mitään luokkatoverinsa auttamiseksi, katseli vain vahingoniloisena vierestä.

“Pidä sinä vain oma turpasi kiinni”, Walden sähähti erittäin vaarallisesti. “Minä ja me kaikki muut tiedetään, että sinä menit raiskaamaan Erican. Vitun saastainen sika.”

“En ymmärrä mitä paskaa Lavenham on puhunut minusta!” karjui Carrow punanaamaisena. “Se on pelkkä lutka, joka panee kaikkea mikä liikkuu. Korkeintaan innostuin vähän liikaa.”

Erica sylkäisi Carrow’n suuntaan ja heitti poikaa yhä palavalla savukkeen nysällä. “Kuunnelkaa mitä paskaa tuo kehtaa jauhaa. Vai ‘vähän liikaa‘!” Hän matki erinomaisesti Carrow’n moukkamaista ärjymistä.

“Tässä sinulle vähän kidutuskirousta”, Lucius sanoi silkkisesti. “Kidutu.”

Amycus Carrow sätki ilmassa kuin kumara tihrusilmäinen sätkyukko. Hänen porsasmaiset kasvonsa olivat vääristyneet tuskasta.

“Yksi oljenkorsi, Carrow: anteeksiantamattomia kirouksia täytyy tosissaan tarkoittaa, jos haluaa saada ne toimimaan.”

Carrow huohotti raskaasti. “Kiitti vaan… vinkistä.”

Viidesluokkalainen ehti vähän hengähtää Luciuksen lopettaessa kidutuksen. Rabastanin langettama halkinaurus tuli täytenä yllätyksenä. Hän lensi päin röttelön seinää kieppuen kuin mikäkin nauris.

“Hah hah. Hyvä Rabastan!” moni huusi.

Carrow’n otsaan oli ilmestynyt iso kuhmu.

“Te joudutte tästä kuseen, voitte olla varmoja. Raiskaan vielä Lavenhamin lutkan uudestaan.”

Samassa häneen langetettiin uusi kidutuskirous. Tällä kertaa langettajana oli Walden. Jos vain mahdollista kirous satutti Carrowia vielä enemmän Waldenin langettamana.

“Sinä et enää ikinä kajoa Ericaan tai sinuun sattuu vielä pahemmin.”

“AAAAAIIIIIIIHHHH!”

“Mitä jos kerrottaisiin ukko Dumbledorelle?” Lucius ehdotti viileästi. “Äijän reaktio olisi kieltämättä näkemisen arvoinen?” Kuraveristenkin paapoja nostaisi varmasti metakan.”

“EIIII! EI DUMBLEDORELLE!”

“Vai pitäisikö kannella johtokunnalle tai kenties suoraan ministeriöön?”

“Minä sanoinkin tässä vähän aikaa sitten Ericalle, että tuskin Carrow haluaa Dumbledoren eteen”, Walden sanoi. Hän ei enää kiduttanut Carrowia. “Vai haluatko, Carrow? Älyttömästä vokinastasi ei oikein ota selvää.”

“En halua”, Carrow uikutti. “Älkää enää kiduttako minua.”

Walden katsahti muuhun luihuisseurueeseen. “Hmm, mitä mieltä te muut olette? Bordeaux? Crabbe?”

“Minusta ei kannata vielä lopettaa”, Bordeaux Avery sanoi. “Minä haluan vähän huvitella.”

“Kuin myös”, Crabbe säesti. Hänen karkeatekoisilla kasvoillaan oli mietteliäs ilme. Hän ei keksinyt ihan heti, minkä kirouksen langettaisi Carrowiin. Kohta Crabbe murahti: “Pattiajos.”

Bordeaux ja Beatrice hymyilivät toisilleen. Sitten hyvännäköinen poika heilautti rennosti taikasauvaansa. “Tarantallegro.” Loitsu sai Carrow’n jalat liikkumaan hurjan nopean stepin tyyliin, joten näytti siltä kuin tällä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Kaikki paikallaolijat ulvoivat hillittömästi Carrow’n stepille. Porsaannäköinen Carrow oli kuin luotu klovniksi ja hänen jupinansa teki tilanteesta entistä koomisemman. Loppuhuipennukseksi Walden leijutti Carrow’n kaikkein liejuisimpaan ja sotkuisimpaan lätäkköön, jonne hänet jätettiin taikasauvansa ja pattiensa kanssa kiroamaan poislähtenyt seurue alimpaan helvettiin.


***

“Neiti Lavenham”, professori Ariesley sanoi erään pimeyden voimilta suojautumisen tunnin päätteeksi kun luokka teki lähtöä ulos välitunnille.

“Niin, professori?” Erica kysyi.

“Me lähdemme rehtori Dumbledoren luo.”

Erica kirosi mielessään. Ei kai vain ollut kyse siitä Tylyahon viikonlopusta kun he rökittivät Carrow’n? “Minkä takia, professori Ariesley?” hän kysyi tunnustellen.

Ariesley keräsi tavaroitaan.

“Se selviää sitten rehtorin kansliassa - sen verran voin kyllä paljastaa, että menemme tapaamaan häntä rehtorin omasta pyynnöstä. Lähdetäänpä nyt, neiti Lavenham.”

Professori Ariesley vei häntä monia käytäviä ja portaikkoja pitkin, kunnes he tulivat ison ja äärettömän ruman kivihirviön luo. “Fawkes”, opettaja sanoi kivihirviölle.

Se oli selvästikin jonkinlainen tunnussana, sillä kivihirviä eräsi eloon ja siirtyi sivuun kun seinä halkesi patsaan takana. Vaikuttavaa kun otti huomioon millainen vanha höperö Dumbledore oli. Seinän takaa paljastui tasaisesti ylöspäin liikkuva kierreportaikko. Erica kuuli seinän tömähtävän kiinni hänen ja Ariesleyn takana, kun he astuivat portaikkoon. He nousivat yhä ylemmäs kierteisiä askelmia pitkin, kunnes päätyivät tammiovelle, jossa oli jokseenkin tavanomainen messinkikolkutin.

Huipulla he astuivat pois kiviportaikosta. Professori Ariesley tarttui kolkuttimeen: ovi aukeni ääneti heille. Dumbledoren kanslia osoittautui suureksi ja pyöreäksi huoneeksi. Ensimmäisenä silmään pistivät pinnajalkaisten pöytien oudot, hauraat hopeiset kojeet. Seinät olivat täynnä kehyksissään nuokkuvien entisten rehtorien muotokuvia. Dumbledore istui valtavan käpäläjalkaisen kirjoituspöytänsä ääressä, mahdollisesti varhaista rokokoota tai myöhäistä barokkia.

“Mukavaa että pääsit tulemaan neiti Lavenhamin kanssa, Astria”, Dumbledore virkkoi kohteliaasti ja pani sanomalehden sivuun.

Ericasta se näytti kauempaakin katsottuna jästien lehdeltä.

“Päivää, rehtori Dumbledore”, hän tervehti. “Voisitteko kertoa miksi professori Ariesley toi minut tänne?”

“Se selviääkin tuota pikaa. Olkaa hyvät ja istukaa molemmat alas.”

Ariesley ja Erica istuivat Dumbledorea vastapäätä.

“Professori Ariesley kertoi minulle ja tuvanjohtajallesi professori Kuhnusarviolle, että sinulla on taipumuksia lukilitikseen ja okklumeukseen.”

Erica huokaisi helpotuksesta. Pidä mielesi suljettuna Dumbledorelta, sillä Dumbledorekin osaa lukilitista. Noin varoitti ääni Erican pään sisällä. Hän uskoi ääntä.

“Totta. Kokeilin yhdellä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla lukilitista ja okklumeusta professori Ariesleyn kanssa. Onnistuin tosi hyvin kun ottaa huomioon etten ollut kokeillut kumpaakaan aikaisemmin. Minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että juuri ne ovat minun erikoisalaani.”

“Minä kirjoitin vanhemmillesi. Äitisi suvussa on ilmeisesti ollut muutamia oikein erinomaisia lukilitiksen että okklumeuksen taitajia. Vanhempasi olivat sitä mieltä, että he halusivat sinun saavan hioa taitosi huippuunsa. Professori Ariesley on lupautunut opettamaan sinua tämän vuoden.”

Dumbledore hymähti eikä siitä ottanut tolkkua. “Ensi vuonna sinua luultavasti tulee opettamaan joku toinen - pimeyden voimilta suojautumisen opettajat tunnetusti vaihtuvat tiuhaan tahtiin.”

“Mahdollisesti kirous?”

“Luultavasti.” Dumbledore otti pronssinhohtoiseen folioon käärityn makeisen pöydällä olevasta kristallikulhosta. “Otatteko sitruunatoffeeta?” hän kysyi ystävällisesti. “Kerrassaan maukas jästimakeinen.”

Ariesley ja Erica ottivat yhdet sitruunatoffeet. Dumbledore ei ollut väärässä kehuessaan sitruunatoffeeta. Makeinen nimittäin maistui suussa sulavalta ja pehmeän täyteläiseltä.


***

Koulua oli vajaa kuukausi jäljellä ja sitten koittaisi kaivattu kesäloma. Kuluneiden kuukausien aikana Erica oli alkanut päästä raiskauksensa yli. Hän kykeni nauttimaan seksistä eikä ollut enää sulkeutunut. Carrow ei uskaltanut nykyään edes hipaista häntä, sillä hän ei halunnut saada Waldenia jengeineen kimppuunsa. Erica sai elää turvallisin mielin, vaikka raiskaus oli jättänyt häneen lähtemättömiä jälkiä. Hän ei enää uskaltanut jäädä yhteenkään salakäytävään yksin ja saattoi säikkyä jos joku hiippaili hänen takanaan.

Ariesley oli antanut hänelle viikoittain yksityisopetusta Dumbledoren tapaamisen jälkeen. Erica kehittyi jatkuvasta, ja hän alkoi olla melkein opettajaansa taitavampi onnistumisen ilon piristäessä hänen päiviään. Lucius Malfoyta hän ei ollut tavannut aikoihin kahden kesken. Monista Luciuksen hoidoista - muun muassa Ericasta - juoruttiin kaikissa tuvissa ja tämä nähtiin toisinaan Narcissankin seurassa, mutta Erica ja Lucius eivät olleet harrastaneet seksiä kertaakaan.

Kaikki muuttui kun Lucius yhtenä päivänä juttelemaan Ericalle, joka pinnasi Beatricen kanssa Patapalon tunnilta. Beatrice hymyili kaksimielisesti Ericalle.

“Hei Beatrice, saanko lainata Ericaa hetkeksi?” Lucius kysyi.

“Lainaa sitten.”

“Mistä nyt tuulee, Lucius?” Erica kysyi hunajaisesti.

“Ah, sanotaan että tulin pyytämään sinua seurakseni”, Lucius venytti. Kylmänharmaat silmät tuikkivat rivosti. “Oletetaan että vastaat myöntävästi - kahdeltatoista valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa. Sen edessä Boris Pöllämystyneen patsas, joka esittää velhoa jolla on hansikkaat väärissä käsissä. Salasana on meritähti.”

Erica päätti ottaa Luciuksen kutsun vastaan huolimatta siitä miten nuorukainen oli kutsunsa esittänyt, koska hän tiesi voivansa nauttia heidän ensimmäisestä yhteisestä hetkestään.

Alkuilta vierähti läksyjä tehdessä ja loppuaika meikin ja kampauksen viimeistelyssä. Erican vahvasti ehostetut silmät säihkyivät tavallista enemmän, korallinpunaiset huulet olivat kuin tehty suudeltaviksi ja suklaanruskeat kiharalaineet olivat kasvaneet pidemmiksi. Erica aikoi kasvattaa hiuksensa vyötärölle äidin tavoin, sillä oikein pitkissä hiuksissa oli selittämätöntä lumoa.

Varttia vaille kaksitoista hän lähti oleskeluhuoneesta jättäen houkuttelen vaniljan tuoksuisen parfyymipilven jälkeensä. Erica lausui salasanan Luciuksen kuvailemalle patsaalle jolloin ovi aukeni. Lucius oli jo valkoisessa, kauttaaltaan marmorisessa huoneessa. Nuorukaisen platinanvaaleat hiuksensa loistivat taidokkaan kynttiläkruunun pehmeässä valossa.

“Laita ovi säppiin”, käski Lucius.

Erica lukitsi oven ja riisui tyköistuvan koulukaapunsa. Hän lähestyi hitaasti nuorukaista korot kopisten marmorilla. Tyttö pysähtyi hyvin lähelle Luciusta.

“Entä Narcissa Musta - entä muut?” hän kysyi kiusoittelevasti.

“Heillä ei ole mitään väliä”, Lucius tokaisi kärsimättömästi.

Erica katsoi häntä pää kallellaan. “Tyhmäkin tajuaa, että sinulla on orastavia tunteita häntä kohtaan.”

“En kiistä sitä, mutta en ole koskaan halunnut ketään yhtä paljon kuin sinua. Kukaan ei ole kauniimpi kuin sinä.”

Luciuksen kiihkeä äänensävy sai Erican suorastaan kehräämään. “Eräänlainen tunnustus tuokin.”

Hän kietoi käsivartensa Luciuksen niskan ympärille ja veti pojan lähemmäs naisellista vartaloaan. Koleanharmaa ja meripihkaan taittava silmäpari olivat tummuneet heidän huultensa kohdatessa rajussa suudelmassa kattokruunun loisteessa. Lucius oli kiihkeä, hänen otteensa olivat melkein väkivaltaa Ericaa kohtaan. Ylimielinen ja hallittu ulkokuori säröili jälleen kerran. Siitä ei ollut tietoakaan heidän hyväillessään toisiaan, kaikkein vähiten silloin kun pojan huulet kaartoivat kypsänä kohoaville rinnoille.

Pitkät ja kapeat sormet löysivät korsetin plansetilta muodokkaille yläreisille ja lopuksi reisien väliin. Silkkiset alushousut riisuttiin, ja Lucius laskeutui Erican jalkojen väliin. Kauan hän ei malttanut kiihottaa tytön salatuimpia sopukoita suullaan ja käsillään. Hän oli liian äkkipikainen pitkittääkseen odotustaan, mutta Erica tunsi silti yhtä vastaanottavaa kiihkoa häntä kohtaan.

Luciuksen pitkä ja solakan lihaksikas vartalo veti vertoja Erican vartalon sulokkuudelle. Himon sulkemien harmaiden silmien tummat ripset heittivät varjoja pojan kasvoille. Nuorukainen lausui ehkäisyloitsun ja työntyi tummaverikön lämpimään kosteuteen yhdellä nopealla liikkeellä. Erica kikatti vienosti kynsiessään tarkoituksella Luciuksen kalpeaa selkää verille lantio liikkuen.

“Senkin lutka”, Lucius mutisi mitä silkkisimmin liikkuessaan tytön sisällä, “senkin viehättävä lutka. Et uskokaan miten hyvältä tunnut, niin tiukalta…”

Rivoudet kuulostivat kiihottavilta Luciuksen sanomina. “Voi jatka”, Erica kehotti, sillä hän halusi kuulla lisää.

“Nyt ymmärrän miksi sinua jaksetaan ylistää. Alaston vartalosi on niin ihanteellinen… Olet suorastaan pantava, haluan naida sinua niin kauan että se tuntuu seksikkäässä pikkulutkassani. Haluan naida sinut väsyksiin, himokas pikkunarttuni -”

Erica vaiensi huohottavan Luciuksen ahneella kielisuudelmalla. Kiihottavat rivoudet olivat musiikkia hänen valikoiville korvilleen. Seksikäs ja viehättävä lutka kuulostivat oikeilta kohteliaisuuksilta.


***
 Some boys kiss me, some boys hug me
I think they’re ok.
If they don’t give me proper credit
I just walk away

They can beg and they can plead
But they can’t see the light, that’s right
’cause the boy with the cold hard cash
Is always mister right, ’cause we are

Living in a material world
And I am a material girl
You know that we are living in a material world
And I am a material girl

Some boys romance, some boys slow dance
That’s all right with me
If they can’t raise my interest then I
Have to let them be

Some boys try and some boys lie but
I don’t let them play
Only boys who save their pennies
Make my rainy day, ’cause they are

Living in a material world
Living in a material world

Boys may come and boys may go
And that’s all right you see
Experience has made me rich
And now they’re after me, ’cause everybody’s

A material, a material, a material, a material world,

Living in a material world
Living in a material world
(Material girl by Madonna)