maanantai 11. toukokuuta 2015

Kuusi kellonlyöntiä


Author: Hannabella
Beta: Nennananna
Rating: K-15
Genres: horror, rococodrama, one-shot
Warnings: ruumiita ja verta
Disclaimer: Vampyyrihovi irstaine asukkeineen kuuluu minulle.
Summary: Piikatytön oli nipistettävä korvalehteään uskoakseen olevansa valveilla. Gwen ei ollutkaan nukahtanut ladon ylisille heinissä kieriskelyn väsyttämänä, eikä hän ollut nähnyt pahaa unta.






Kylmässä ja pimeässä huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tuoli, pöytä ja kapea sänky kahisevine olkipatjoineen. Kesti oma aikansa, ennen kun Gwen Poisson käsitti joutuneensa vieraaseen paikkaan. Siihen miten hän oli päätynyt koppimaiseen huoneeseen, ei ollut kuin yksi mahdollisuus.

Hän muisti livahtaneensa maatilan riuskan ja karhumaisen rengin kanssa isäntänsä heinälatoon, jonne heillä oli tapana mennä huvittelemaan. Pierre-renki oli suikannut hänen punehtuneelle poskelleen pikaisen suukon, ennen kuin nuorukainen oli lähtenyt harppomaan poispäin ehtiäkseen nukkua pari vaivaista tuntia. Gwen muisti olleensa aikeissa hiipiä vähin äänin sisälle taloon matkan katkettua. Näkymättömät, selvästi aineelliset kädet olivat tarranneet käsivarsiin ja kiskoneet hänet mukaansa.

Shokeeraavan tilanteen oli täytynyt saada hänet pyörtymään näkymättömille käsivarsille, joten muistikuvien olemattomuus selittyi.

Piikatytön oli nipistettävä korvalehteään uskoakseen olevansa valveilla. Gwen ei ollutkaan nukahtanut ladon ylisille heinissä kieriskelyn väsyttämänä, eikä hän ollut nähnyt pahaa unta. Tuntui olevan hiljaista, äänetöntä kuin hiljaisuuden valtakunnassa. Kuulosteltuaan aikansa tyttö päätti uskaltaa laskea kätensä ovenkahvalle. Lukitsematon ovi avautui narahtaen pilkkopimeään käytävään. Maalaistyttö olisi halunnut perääntyä, ellei olisi tahtonut ottaa selvää pakomahdollisuuksista.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa, sillä Gwen ei voinut tietää milloin kaapparit päättäisivät tulla tarkistamaan oliko heidän vankinsa vielä tallella. Huone jäi jonnekin neidon edetessä käytävällä ilman minkäänlaista valoa tai suuntavaistoa. Käytävä jatkui loppumattomana aivan kuin se olisi vienyt maan ytimeen hänen tultuaan alaspäin viettävälle karkeatekoiselle portaikolle. Savun ja… palavan lihan lemuyhdistelmä sai nielaisemaan. Gwen kuitenkin pakottautui laskeutumaan portaikkoa.

Alhaalla oli niin kuuma, että hiki liimasi puseron selkään ja palmikoilta karanneet suortuvat ohimoille. Seinille kiinnitetyt soihdut paljastivat korkean ja luolamaisen tilan uuneineen. Palavan lihan haju täytti sieraimet niin pahasti, ettei hän voinut olla antamatta ylen. Gwen ei tajunnut kokkareisen sakean oksennuksen valuneen paidalleen ja sarkahameelleen kammottavien yllätysten vangittua hänen ruskean katseensa.

Uunien edustojen mustanpunaiset verilätäköt olivat jo itsessään etova näky, mutteivät mitään ruumiinosista kasattuihin röykkiöihin verrattuna. Hän oli tullut jonkinlaiseen krematorioon. Yhdessä kasassa oli torsoja, toisessa päitä, kolmannessa käsiä ja neljännessä jalkoja. Irti hakattujen päiden kaulantyngissä reunoiltaan repaleisina erottuvat puremajäljet saattoivat selittää miksi nämä poloiset olivat kohdanneet loppunsa. Raateluhampaiset hirviöt olivat ensin juoneet tappavan määrän uhriensa verta ja tuoneet ruumiit tähän kauhujen luolaan silvottaviksi. Hirviöiden polttouuneihin saatiin luultavasti tällä menetelmällä mahdutettua enemmän poltettavaa, jolloin ruumiit eivät jääneet lattialle levittämään kalman katkua.

Alhaalta ei päässyt ulos tai hän ei ainakaan kyennyt löytämään reittiä. Tuskin hän olisi viitsinyt edes yrittää etsiä, vaikka hänelle olisi kerrottu uloskäynnistä. Niinpä maalaistyttö nousi portaikkoa samaan käytävään, josta oli tullutkin. Tällä kertaa neito kokeili suunnata päinvastaiseen suuntaan. Käytävän päässä olevaa portaikkoa pitkin ei päässytkään ulos, vaan leveään marmorikäytävään. Gwen oli hämmennyksen vallassa liukastellessaan peilimäisellä lattialla; hän olisi olettanut olevansa palatsissa, ellei olisi nähnyt krematoriota. Hirviöt vaikuttivat asuvan yhtä hulppeissa puitteissa kuin aateliset konsanaan.

Tyttö ei tiennyt mikä sai hänet kääntämään oven kahvaa ja astumaan tilavaan etuhuoneeseen ottaen huomioon teon hyödyttömyyden. Umpimähkään valitusta ovesta pääsi tummansinisellä ja kultaisella, hiljattain muodista menneellä barokki -tyylillä sisustettuun, miehelle kuuluvaan huoneeseen.

Laskevan auringon viimeiset säteet laikuttivat itämaisten mattojen peittämän marmorilattian valolla, mutta brokadiverhot oli vedetty alkovissa olevan vuoteen eteen. Kauniiden verhojen takana makasi varmaan sanoinkuvaamattoman ruma sarvipäinen ja sorkkajalkainen hirviö. Uteliaisuus vei voiton pelosta saaden Gwenin raottamaan raskaita uutimia. Baldakiinin alta paljastui valkeaan palttinaan kääritty ihmisen muotoinen hahmo. Tyttö tarttui mekaanisesti hurstin yläreunaan ja veti sitä sen verran alemmas, että hirviön kasvot paljastuisivat.

Paljastuneet kasvot eivät kuuluneetkaan sarvipäiselle demonille eivätkä ne olleet edes vastenmieliset, vaan kaukana rumuudesta. Ne olivat kulmikkaat, korkeaposkipäiset kasvot kuperine nenineen, harmaanruskeine kulmineen ja varjoja heittävine mustanharmaine ripsineen. Olkapäille valuneet kutrit hohtivat yhtä kirkkaina kuin puhtain platina. Miehen iho oli yhtä tasaista ja lumivalkoista kuin marmori ja ohuet, punaiset huulet veren tahmentamat. Oikean veren tahmentamat huulet. Kalmanvalkoinen mies näytti uinuvan, näkevän kenties riettaita unia rivosta ilmeestään päätellen, mutta tämän rintakehä ei noussut eikä laskenut hengityksen rytmissä. Vaaleaverinen oli kiistatta äskettäin kuollut ruumiin tuoreudesta päätellen.

Kultakello kuului lyövän seinällä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi. Yhteensä kuusi kertaa. Vaalean miehen oli pitänyt maata kuolleena vuodeverhojen varjossa, mutta vainaja koki ylösnousemuksen kuuden kellonlyönnin aikana viisarien osoittaessa alkuillan tasatuntia.

Jäänsiniset kissansilmät porautuivat Gweniin hallitsevina ja peilaavina. Toinen ihmetteli tilannetta, itseään oksennuksen sotkemissa vaatteissaan todistamassa vainajan henkiin heräämistä. Aatelismies puhui.

”Etkö tiedä miten olet joutunut Château Broussoux’iin, tyttönen”, aatelinen totesi raukeasti. ”Oletko kenties eksynyt?”

”Mut kidnapattiin, monsieur”, syytti Gwen nyrpistellen isoa nenäänsä vaatteidensa oksennuskokkareille ja -länteille.

”Kidnapattiin? Kuka niin teki?”

”En nähnyt heitä, koska mun kaapparit olivat näkymättömiä”, tyttö kertoi epäluuloisena.

”Näkymättömiä”, aristokraatti toisti tuhahtaen. ”Pitäisihän sinun tietää, ettei näkymättömäksi muuttuminen ole mahdollista sen enempää kuin mikään muu yliluonnollinen.”

”Mikä te ootte kiistämään yliluonnollisuuden, sillä tehän nousitte äsken kuolleista”, palvelustyttö yritti, vaikka aatelisherran hämmennys vakuutti.

”Hahhah! Mielikuvituksesi on tainnut tehdä sinulle tepposet harhailtuasi vähän ennen kuin päädyit tänne. Minä en ole hetkeäkään ollut kuollut, vaan yhtä elävä kuin sinäkin.”

Gwen ei inttänyt vastaan.

”Olet varmaan nälissäsi ja janoissasi?” Kysymys olisi kuulostanut vähemmän ylimieliseen sävyyn lausuttuna miltei ystävälliseltä.

Kureliivin litistämästä vatsasta kuuluva nurina ja kuiva suu osoittivat kysymyksen esittäjän olevan oikeassa.

Paitahihaisillaan oleva ylimys veti hurstin päältään. ”Miltä kuulostaisi, jos söisit ja joisit sekä vaihtaisit jotain puhtaampaa yllesi ennen kun joku palvelijoistani lähtee viemään sinua kotiin?”

”Sehän olisi tosi ystävällistä teiltä”, Gwen kiitteli haluten uskoa pääsevänsä maatilalle isäntäväen sätittäväksi. Läimäytys tuntuisi yhtä lämpimältä kotiinpaluun toivotukselta kuin syleily, niin tavalliselta auttaessaan häntä unohtamaan krematorion ja elävän aatelisvainajan.

”Sanotaan että on autuaampaa antaa kuin ottaa.” Verenpunaisten huulten suupieliä venyttävä hymy leveni, kunnes veren täplittämät raateluhampaat paljastuivat. Silloin tyttörukka osasi nimetä kauniit hirviöt kummitusjuttujen vampyyreiksi. Veistä terävämpien hampaiden lävistäessä hänen kaulansa.


***

Yksi Broussoux’n palatsin krematoriossa työskentelevistä palvelijoista laski toviksi raskaan kirveen, jonka paino tuntui kuolemattomasta mitättömältä. Krematorioon oli toimitettu tavallista enemmän kuiviksi imettyjä ruumiita hänen armonsa Broussoux’n herttuan veripitoisten juhlien jälkeen. Vampyyri oli hakannut kaikkien muiden silvottavakseen määrättyjen ruumiiden raajat ja päät torsoistaan yhtä nuorta, palvelijattarelta vaikuttavaa naisvainajaa lukuun ottamatta. Tämä vainaja näytti levällään olevien silmiensä ja irvokkaasti vääristyneiden kasvonpiirteidensä perusteella kärsineen muita kuolleita pahemmin ennen verenhukkaan menehtymistä.

Miesvampyyri kohotti jälleen kirveensä, jatkoi työtään. Viisi tarkkaa kirveeniskua irrottivat hilkan peittämän pään ja roikkuvat raajat keskiruumiista.

Uuneihin lajitellut, raajat ja päät ruokkivat kuumuutta lietsovia lieskoja vielä aamunkoitteessakin vampyyrihovin vaivuttua uneen.