Hänen arvokkain jalokivensä

Author: Hannabella
Beta: LillaMyy
Pairing: Jane/Aro(/Renata)
Rating: lievä K-15
Genre: drama
Disclaimer: Volturit, Volterra ja Twilandia kuuluvat (valitettavasti) Stephenie Meyerille.
Summary: ”Sinun ja kaksoisveljesi menetys ei tulisi missään nimessä kysymykseenkään, kultaseni; Volterra ei olisi mahtava imperiumi ilman teitä.”





Varoittava ilme lisäsi selvästi pienikokoisen vaaleaverikön ärsyyntyneisyyttä, koska hänen syvänpunaiset silmänsä olivat nauliintuneet puhujaan. ”Osaatko varmasti lauhduttaa kiukkusi, ennen kuin Mestari tulee luoksesi, Jane?” Renata kysyi painokkaasti. ”Tiedät Aron pitävän kiukuttelua jonninjoutavana.”

Jane Volturi pyöritteli silmiään omahyväisesti virnuillen. ”Mistä tällainen tenttaus, Renata hyvä?” tummanvaaleahiuksinen vampyyritar kysyi. Hänen äänensävynsä oli tarkoituksella kopea, sillä Jane tahtoi korostaa olevansa johtajien jälkeen se arvostetuin Volturien jäsen.

”Satuin kuulemaan sinun aggressiivisen avautumisesi Heidille ja huomasin sinun leikkivän sitä ennen ruoalla. Ihan kuin olisit purkanut raivosi päivälliseesi.”

”Puhut täysin päättömiä. Suo ymmärtämättömyyteni anteeksi.” Vaaleaverikkö loihti kasvoilleen enkelimäisen hymyn. ”Voi! Eihän Mestari ole tulossa ihan heti? Pitäähän hänen saada arvoisensa vastaanotto.”

Aiheenvaihto ei eksyttänyt Renataa, vaikka tämä sanoikin: ”Aro ajatteli suoda sinulle pienen tovin; oletti sinun haluavan laittautua.”

”Huomaavaista häneltä, vaikka hän on miltei aina itse kohteliaisuus. Kanssasi on hauskaa rupatella, mutta minun on aivan välttämätöntä ryhtyä kaunistautumaan”, Jane naurahti.

”Älä yritä jättää minua noteeraamatta, sillä kuulit varmasti mitä sanoin sinulle kiukuttelusta.”

”Näkemiin tällä haavaa, my darling. Olisitko sen sijaan niin ystävällinen että menisit ilmoittamaan Mestari Arolle minun olevan valmis tunnin sisällä, jottei hänen tarvitse olla odotuksen vallassa yhtään kauemmin.”

”Olkoon”, pidempi naisvampyyri myöntyi tuhahtaen ja poistui tilavasta huoneistosta.

Aro! Toistaiseksi ei ollut koittanut sellaista päivää että Mestari olisi ollut Aro-väleissä tylsistyttävän, yksityisen henkivartijansa kanssa. Renatan ilmestyminen lisäsi ennestään Janen äkäisyyttä eikä tämän olisi ollut mikään pakko tulla hyssyttelemään puolitoruillaan. Jane oli oppinut muutamassa sadassa vuodessa tuntemaan vampyyriyhteisönsä jäsenet, menettämään hermonsa Renatan rasittavuuden takia. Aron yksityisenä henkivartijana toimiminen sai naisvampyyrin pitämään itseään korvaamattomana ja tarjosi syyn olla tavallista lähempänä vampyyrikuninkaallista. Tilaisuuksista huolimatta suojelijatar oli liian ujo tarjotakseen Valtiaalle muuta kuin kykyään. Fyysisiltä hyökkäyksiltä varjelevaa suojakilpeään. Sitä vastoin Janella ei ollut samaa ongelmaa sulottaren lahjoittaessa Arolle sekä erityiskykynsä (taidon aiheuttaa tuskaa), lojaaliutensa että hentoisen ruumiinsa.

Koska Renatasta ei ollut pääsemään Aron rakastajattareksi, hänellä oli pakkomielle paheksuntansa näyttämiseen, salakuunteluun ja kuiviin saarnoihin. Hän, Jane rikkoi muka Valtiatar Sulpiciaa vastaan makaamalla tämän aviomiehen kanssa. Messusi tekopyhä henkilö, jolla oli tapana hiipiä linnassa vakoilemassa ja salakuuntelemassa. Janen olisi tehnyt mieli hyödyntää erityislahjaansa Renataan, ellei avoin hermojen menettäminen olisi ollut lapsekas ja räikeä sääntörikkomus. Korkeiden pisteiden ja arvostuksen menettäminen oli silkkaa typeryyttä. Pah! Mokoma ei tulisi ikinä hankkimaan omakohtaisia kokemuksia Arosta rakastajana saati kohoaisi Volterran prinsessaksi.

Hitto. Edes neiti Tekopyhyys ei raivostuttanut häntä yhtä paljon kuin eräiden henkilöiden tekemä pikavierailu.

Edward ja Alice Cullenia sekä Isabella Swan -nimistä, kömpelöä kuolevaista ei olisi pitänyt päästää niin helposti Volterrasta. Ensinnäkin Edward Cullen oli ollut vähällä paljastaa kuolemattomuutensa ihmisjoukolle ja vampyyrin ihmistyttöystävä oli uhka päästyään selville vampyyrimaailman saloista. ”Me teemme sitten vastavierailun”, Mestari Caius oli sentään luvannut koleasti kylväen uhkaa Culleneiden ja ihmistyttösen mieleen muistuttaen Vanhimpien armeliaisuuden olevan harvinaista. ”Varmistaaksemme teidän pitävän lupauksenne. Teinä en viivyttelisi kovin kauan, sillä meillä ei ole tapana antaa toista tilaisuutta.”

Kaartilaiset – ensijaisesti Jane – eivät osoittaisi armoa viivyttelijälle tai lupauksen rikkojalle. Niinpä Jane voisi päästä johtamaan veristä teurastusta, mikä murskaisi vampyyri-Romeon sydämen. Cullen matkustaisi uudelleen anelemaan kuolemaa voimatta elää ikuista elämäänsä ilman rakastettuaan, rikkoisi lakia mikäli tätä ei suostuttaisi lopettamaan muuten. Silloin huviteltaisiin Valtiaiden luvalla kenenkään tärvelemättä Volterran prinsessan iloa. Hänen ei pitänyt ilottelun mahdollisuudesta haaveillessaan antaa Aron odottaa, sillä tällä ei ollut pilvin pimein aikaa yhtä henkilöä kohden. Vaaleaverikkö teki hymyillen kuten oli sanonut Renatalle ryhtyen kaunistautumaan rakastajan visiitin kunniaksi. Kaunistautuminen oli osittain väärä ilmaisu, sillä vampyyrit näyttivät ihmisistä poiketen aina hyvältä. Etu ei estänyt pikkutarkkaa vampyyrineitoa järjestelemästä lyhyitä, tummanvaaleita kutrejaan vielä huolitellummin ja pähkäilemään kokovartalopeilin edessä loivakurvista vartaloa viehättävimmin pukevaa vaatetusta.

Lukiessaan Tennysonin runoutta divaanilla ohuet sääret koukussa hän näytti ainakin Aron mielestä enkeliveistokselta. Läpikuultavaihoinen Mestari lipui itämaisten mattojen yli musta kaapu ympärillään aaltoillen. ”Hei, rakkaani”, vampyyrikuninkaallinen tervehti ohuella äänellään. ”Ilahduttavaa että jaksoit ottaa minut vastaan näinkin pikaisella varoitusajalla. Tapasi mukaan keijukaismaisena.”

”Ilo on yhtälailla minun puolellani, Herrani.” Naurun helmeily säesti Janea hänen ojentaessaan piskuisen kätensä Aron suudeltavaksi. Kapeat huulet nousivat keveästi rystysiltä ranneluiden väliin.

”Mitä tuhlausta”, Aro huokaisi itsekseen istuutuessaan Janen viereen ryppy mustien kulmakarvojensa välissä. ”Päästin lahjakkaat nuoret liian helposti lähtemään Volterrasta.”

Jane oli arvannut odottaa herransa harmittelevan ääneen friikkien lähtöä, joten hän oli lukevinaan pitääkseen kärttyisyytensä henkevän vaikutelman takana.

”Ah... Nähdä tulevia tapahtumia ja lukea ajatuksia kauempaakin... Siihen verrattuna oma kykyni tuntuu rajallisemmalta, kuten sanoin jo aiemmin.” Yli kolmetuhatvuotias vampyyriylimys kuulosti välillä pettyneeltä pikkupojalta jäätyään ilman haluamaansa.” Ihmistyttösellä – Bella Swanilla on selvästi joku kyky, koska meidän yleensä tehoavat kykymme eivät vaikuttaneet häneen. Mikäli Eleazar olisi yhä osa yhteisöämme, olisimme pystyneet saamaan osviittaa Isabellan kyvystä. Olin hyvin vastahakoinen päästämään Eleazarin lähtemään, mutten voinut pakottaakaan häntä jäämään.” Aro nyki toista suupieltään huuliaan suipistellen. ”Sinun ja kaksoisveljesi menetys ei tulisi missään nimessä kysymykseenkään, kultaseni; Volterra ei olisi mahtava imperiumi ilman teitä.”

Ikivanha vampyyri oli salaa huolissaan, sillä hän pelkäsi imperiumin mahdin murenemista ja aarrekammion vähittäistä tyhjenemistä. Rakastajattarella oli keinonsa huolten unhoittamiseen. Sulki kirjansa ja kohottautui toista kohti suukottaen Aron huulia näennäisellä kainoudella varoen liian päällekäyvää aloitetta. Suukkoon vastattiin, ja jäntevät käsivarret koteloivat piskuisen tytönvartalon mustaan silkkiin.

Lukiessaan kaikkia elämän aikana ajateltuja ajatuksia Aro oli kaikkein itsevarmimmillaan. Tyytyväisyys loisti jalopiirteisillä kasvoilla Janen ajatusten virratessa solisevana purona, kun hän puristi okoelmansa helmenrintaansa vasten. Uskollinen, aikeissa jäädä veljineen Volterraan... halukas. Ohut luonnonsilkistä valmistettu, korkeavyötäröinen leninki palautti menneen aikakauden mieleen. Lapsenkasvoisen version metsästyksen jumalatar Dianasta. Silkkileninki myöskin himmensi helmen hohtoa peittäessään suloja.

Volterran valtiaan oli nähtävä pieni mutta ainutlaatuinen jalokivensä. Siispä hän riisui puvun ja La Perlan hempeän alussetin käsittävän suojakääreen, kiireettömästi kunnioitettavan iän koulimalla harkinnalla. Hänen suunsa oli suudeltava ja livottava viivytellen pienillä rintakukkuloilla kiertäen vaaleanpunaisilta huipuilta alemmas, kulkien ympyrää ja nousten takaisin huipulle. Käsien oli piirreltävä kehon muotoja hiipien hävylle levittämään reidet kaikkein pyhimmän tieltä. Heidän oli yhdyttävä samaksi lihaksi, jotta Aro tuntisi omistavansa allaan värisevän Janen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Omistavansa edelleen rakkaimman aarteensa.

V.C. Andrews - Villiruusu

Landry sarja:

Villiruusu (Ruby)
Käärmeitä ruusutarhassa (Pearl in the Mist)
Ruusunhohde (All That Glitters)

Sarjan suomentamattomat teokset:

Hidden Jewel
Tamished Gold


***

Ruby Landryn elämän ensimmäisten viidentoista vuoden ajan hänen syntymänsä siihen liittyvine tapahtumineen olivat jääneet tytölle arvoituksestani. Hänellä ei ollut äidistään muuta tietoa kuin se vähäinen, minkä hänen isovanhempansa olivat suostuneet kertomaan ja ruskehtavansävyiset valokuvat metallikehyksissään. Äiti oli kuollut samana päivänä kuin hänen tyttärensä näki päivänvalon. Aina syntymäpäivän kolkuttaessa oveen hänen sydäntään nakersi syyllisyyden tunne huolimatta siitä, että isoäiti teki kaikkensa, jotta tuosta päivästä olisi muodostunut onnellinen.

Isoäiti on äidittömän naisen raakileen tuki ja turva. Isoäiti Catherine oli henkiparantaja, nainen joka ei kavahtanut asettua vastakkain itse paholaisen kanssa, olipa tämä kuinka salakavala ja viekas tahansa. Vanha nainen tuntui löytävän keinot joka tilanteeseen. Sopivat hoitovälineet löytyivät aina hänen laukustaan, ja tiesi kuinka niitä käytettiin. Oppia ei oltu saatu mistään kirjoistaan vaan taito oli hänen synnyinlahjansa, ja hän käytteli sitä taianomaisesti. Suistomaan väki kiiruhti parantajan luo saamaan hoitoa esimerkiksi känsiin ja reumatismiin. Hänellä oli salaiset lääkkeensä vilustumisesta yskään, kerrottiin hänen kykenevän estämään jopa ikääntymistä, vaikkei hän suostunutkaan käyttämään tätä taitoa, koska piti sitä luonnonvastaisena.

Rubyn elämä jokisuistossa ei ollut lainkaan ankeaa; ei läheskään niin kurjaa kuin joidenkin muiden orpolasten elämä. Isoäidillä ja tyttärentyttärellä ei ollut pahemmin maallista mammonaa, mutta ainakin heillä oli turvallinen pikkukotinsa, ja he saivat riittävän toimeentulon myymällä kudontatöitään ja muita cajunilaistuotteita. Ajoittain suolla omassa tönössään asuva juoppo isoisä piipahti heidän luonaan tuomassa pyydystämistään piisameista tienaamiaan lantteja.

Tulevaisuus vaikuttuttaisi olevan täynnä toivoa ja lupauksia  etenkin Paul Taten kerrottua hänelle tunteistaan. Seitsemäntoistavuotias Paul oli seudun rikkaimpiin kuuluvan miehen poika. Taten perhe omisti katkarapuja markkinoivan säilyketehtaan, ja he asuivat prameasti. Löytyi huvipursi ja monta kallista autoa. Paul ja Ruby olivat tunteneet oisensa koko elämänsä ajan, mutta he olivat alkaneet vasta hiljattain kunnolla aikaa yhdessä. Heidän lähentymisensä ei ollut alkuunkaan Taten pariskunnan mieleen. Useamman kuin kerran isoisä Jackin kanssa riitoihin joutunut herra Tate halveksi Landryja.

Kerran, ollessaan toisen syyn nojalla isoäitinsä lipastolla hän alkoi selailla muutamia valokuvia. Pannessaanselailemansa valokuvat akaisin laatikkon hän näki isoäitinsä vanhan Raamatun lehtien välistä pilkistävän jonkun valokuvan kulma. Vanha kuva esitti erittäin hyvännäköistä miestä seisomassa vaikuttavan rakennuksen edustalla. Hän piti kädestä pikku tyttöä, joka oli aivan saman näköinen kuin Ruby oli ollut sen ikäisenä. Ruby kysyi isoäidiltään kuka mies oli, olettaen olevansa itse kuvassa. Pikku tyttö olikin Rubyn kaksoissisar ja tätä kädestä pitävä mies hänen oikea isänsä Pierre Dumas.

Gabriellella oli lyhyt romanssi jo kolmatta vuotta naimissa olleen Pierren kanssa. Dumasien perhe oli New Orleansin vanhimpia ja rikkaimpia. Luonnollisesti nuorirouva Dumaskin oli kunnioitetun, vanhan ja rikkaan kreoliperheen tytär. Isänsä pettymykseksi Pierren nuori vaimo ei pystynyt tulemaan raskaaksi. Gabriellen ja Pierren lemmiskelystä seurasi muutakin kuin roskaromaanimaisen täydellisiä yhtäaikaisia orgasmeja: tyttönen tuli raskaaksi.

Vaikkei Pierre olisi ollut naimissa, vanha Dumas ei olisi kelpuuttanut miniäkseen villiä ja sukujuuretonta cajunilaistyttöä. Kuultuaan Rubyn äidin olleen raskaana Charles Dumas tarjoutui maksamaan viisitoistatuhatta dollaria poikansa lapsesta tämän ja isoäiti Catherinen selän takana. Pierre kun oli luvannut huolehtia lapsesta lähettämällä säännöllisesti rahaa. Pelivelkainen Jack Landry myöntyi mukisematta tarjoukseen. Catherine huomasi tyttärensä vatsan kasvaneen tavattoman isoksi raskauden edetessä ja tiesi syyn, joskaan hän ei ottanut sitä milloinkaan puheeksi miehensä ja tytön kanssa. Hän oli varma siitä, että Jackin saadessa vihiä asiasta, hän kauppaisi toisenkin lapsen monsieur Dumasille.

Heti Rubyn kaksoissisaren synnyttyä, henkiparantaja kiikutti vauvan pestynä ulos isoisälle, joka oli sitä mieltä että vaimo oli toiminut oikein yhteistyöhaluisesti. Ukko porhalsi lapsi käsivarrellaan Houmaan tulleen Dumasin limusiinille ja sai rahansa. Palattuaan sisälle Jack näkikin toisen lapsen tyttärensä käsivarsille laskettuna. Seuraamuksena oli rähinää ja härän raivoa. Eikö vaimo tajunnut heittäneensä toiset viisitoistatuhatta dollaria kankkulan kaivoon sooloilullaan. Hän ajatteli voivansa vielä saada kolmekymmentätuhatta dollaria kokoon ja meni ottamaan Ruby-vauvan Gabriellelta juostakseen limusiinin perän. Parantajavaimo iski häneltä tajun kankaalle paistinpannulla. Toiset viisitoistatuhatta dollaria jäivät saamatta ja vaimo oli vielä niin julma että ajoi kotoa hänen sydämettömästä teostaan, jollei hän jättänyt heitä rauhaan. Siitä pitäen isoisä oli asunut suotönössään.

V.C. Andrews’in naispäähenkilöt on luotu samalla kauniin ja lahjakkaan tyttösen muotilla, jolla on luurankokaappinen menneisyys. Kalustoon kuuluu sukulaismiehen raiskaamaksi joutuminen ja kielletty lempi liian läheisen sukulaisen kanssa, esimerkiksi veljen (Dollanganger-sarja) tai isän veljen (Casteel-sarja.) Kummaa että Andrews itse ja hänen kuolinpesänsä palkkaama haamukirjoittaja eivät kehittyneet sankarittaren tämän ”ritarin” ja paljon esillä olevien henkilöiden luomisessa. Sankarittaren ulkonäkö ja erityislahja vain vaihteli balettitaituruudesta koulumenestykseen. Andrews’n Marysuskeja ei janoa hampaidensa purupintoja lipoen tiputtaa lankulta haiparven pöperöksi, mutta ”Ei vittu tän Marysuskin kanssa!” liitää ajatuksissa pommikoneena. Päivittely on kirkuvimmanpunaista Casteel-sarjan varhaiskypsän Heaven Täydellisyyden tapauksessa, joka osasi olla provosoivampi kuin kirjailijattaren oikeiksi ärsytyksen aiheuttamat henkilöt. Muut Suski-sankarittaret eivät keikauta suhtaumisen tarkoitusperiä päälaelleen.

Yhtään lempihahmoa ei löytynyt! (Maisteri Frangénin pahoittelevalla nurkunalla) Ruby Kunnollinen Mummin tyttö oli helposti siedettävissä. Isoisä Jackin, Rubyn kaksoissisaren ja New Orleansin mussukan olisi voinut ommella elävinä kivillä täytettyihin hiilisäkkeihin ja upottaa suon silmäkkeeseen. Jack Landry oli vain oksettava suojuoppo, joka saisi minut pyörtymään saastaisella lemullaan ja siivottumuudellaan. Orleansin mussukka Beau Andreas oli kiimaisen romanttinen riemurasian vonkaaja. Tuomittakoon se siveysvyöhön muutamaksi päiväksi pornokuvilla täytettyyn kidutuskammioon. Kaksoissisar oli pahis ja se että hän oli ulkoisesti Rubyn peilikuva, mutta täysin erilainen persoonaltaan kelpasi hyvin makuhermoilleni. Hänen tapansa olla yksi kirjan pahiksista herätti minussa saman reaktion kuin tarhaikäisessä taaperoparassa, jonka eteen on lätkäisty lautasellinen oksennuksenvihreää pinaattikeittoa. Miettimässä valveillaolonsa tunnit, miten tehdä oman siskonsa elämästä mahdollisimman kurjaa. Minun ja omien siskopuolieni suhde ei ole millään muotoa huomattavan läheinen eivätkä he ole minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä, mutten myöskään tahdo heille mitään. Siksi en tajua Rubyn identtisen kaksosen tekosia. Isoäiti Catherine henkiparantajan lahjoineen ja Rubyn masennukseen taipuvainen, veljensä vammautumista katkerasti katuva isä pitivät kiinnostusta eniten kasassa. Isukki oli lässykkä dialogissa, mutta ymmärrän miksi Gabrielle viehtyi häneen.

Tapahtumien parhaimmistoa oli Rubyn ensimmäiset päivät isänsä ja äitipuolensa Daphnen taloudessa. Lukiessani Rubyn uuden oman kylpyhuoneenkin käsittävästä huoneesta ja äitipuolen ja tytärpuolen ensimmäisestä ostosreissusta mässäilevät leukani jauhoivat kuuluvasti. Andrews’n luksuselämän kuvauksistahan kehittää paremmin sisustusinspiraatiota kuin Innosta. Andrewsien huonona puolena ei ole junnaaminen, ellei odota suuria seikkailuja. Tahtoessaan lukea vauhdikkaista seikkailuista ja yllättävistä juonenkäänteistä on valittava toiset genret. Lopussa äitipuoli huiputtaa päähenkilön rikkaiden mielenterveyspotilaiden hoitolaitokseen valehtelemalla siellä asuvalla langollaan olevan syntymäpäivät. Todellisuudessa hän halusi sulkea inhoamansa tytärpuolensa sinne potilaaksi, koska tytön nymfomania edellytti niin järeää toimenpidettä. Tyttö ei edes ollut nymfomaani. Rouva Dumasin valhetta koko nymfomanius, jonka psykiatri diagnosoi hyvästä maksusta. Neljäsosaa kirjasta ei olisi tarvinnutkaan siivuta hullujenhuoneella vankina olevalle sankarittarelle. Kaksi lukua ja nolla yötä mielisairaalassa ei riitä. Neljä lukua ja kolmesta viiteen yötä olisi ollut paikallaan.