Let's Stay Young Forever

Author: Hannabella
Beta: ninjapiski
Päähenkilöt: Druella Rosier Musta
Rating: K-7
Genres: one-shot, drama
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa taikamaailman henkilöineen.
Summary: Tunsin itseni niin epävarmaksi, etten uskaltanut näyttäytyä edes teekutsujen kaltaisissa tilaisuuksissa tai lähteä ostoksille.






Druellan PoV


Alitajuntaani juurtuneet rutiinit olivat aina olleet osa minun identiteettiäni ja yltäkylläistä elämääni. Heräsin joka aamu suunnilleen samaan aikaan kotitonttujen tullessa avaamaan ikkunaverhot. Kotitonttumme toivat aamiaistarjottimet huoneisiimme, koska aristokraattinen perheemme oli kokoontunut yhteisen aamiaispöydän ääreen vain silloin kun (nyt jo täysi-ikäisillä tyttärillämme) oli ollut lomaa koulusta. Aamiaisen jälkeen aloitin päivittäiset kauneusrituaalini, joihin upposi keskimäärin puolitoista tuntia tai kauemminkin. Minulla oli tapana lähteä aamupäivällä ostoksille tai käydä jonkun ystävättäreni luona, ellei meille tullut vieraita. Cygnus ja tyttäreni saattoivat viettää aikaa kanssani silloin, kun heillä ei ollut omia menojaan jaksottamassa päiviään. Mustan suvun suunnaton omaisuus ja status takasivat sen, ettei Cygnuksen ollut täytynyt mennä edes hyväpalkkaisiin töihin kyetäkseen tarjoamaan aviovaimolleen ja kolmelle naimaikäiselle tyttärelleen säätynsä mukaisen elämän. Aristokraateilla ei ollut keskiluokan ja rahvaan mielestä mitään muuta kuin aikaa. He olivat väärässä, sillä yläluokan - etenkin seurapiirirouvien elämä oli hyvin säädettyä ja aikatauluihin sidottua.

Rutiinit olivat syöpyneet alitajuntaani enkä osannut kuvitella minkään saavan itseäni luopumaan tottumuksistani.

Eräänä odottamattomana päivänä meidän perhettämme kohtasi skandaali, ja minä romahdin Andromedan takia. Hän ilmoitti menneensä kihloihin sen kuraverisen jästin sikiön kanssa ja aikovansa muuttaa tämän kanssa saman katon alle jo ennen naimisiin menoa. Häneltä, minun hillityltä ja hyvin kasvatetulta tyttäreltäni ei olisi ikinä odottanut sellaista järjettömyyttä, koska Meda oli Narcissaakin säyseämpi ja omaksunut Puhdasverisyyden etiikan sanoman. Hän ei ollut koskaan väittänyt vastaan minulle ja isälleen tai uhmannut muutenkaan tahtoamme. Kirottu teko ei ollut pelkästään shokki meidän perheellemme saattaessaan koko Mustan suvun häpeään.

Walburga repi ensitöikseen hänet sukupuusta ja hänen nimensä poltettiin ikivanhasta kuvakudoksesta, koska niin oli tehty jokaiselle suvun jäsenelle, joka oli kyseenalaistanut Mustien maineen. Se että Mustan suku kielsi hänet, Cygnus ja Druella Mustan keskimmäisen tyttären, ei laimentanut perhettämme kohdannutta skandaalia. Medasta ja kuraverisestä juoruttiin alati ja meidän perheemme oli seurapiirien pilkan kohteena. Minun asemani oli epävarma, vaikka olin tähän asti ollut Iso-Britannian velhoaristokratian merkittävimpiä naisia. Tunsin itseni niin epävarmaksi, etten uskaltanut näyttäytyä edes teekutsujen kaltaisissa tilaisuuksissa tai lähteä ostoksille. Minä olin pysytellyt neljän seinän sisällä tyttäreni lähdöstä alkaen.

En ollut viitsinyt edes pukeutua. En puhunut muille kuin kotitontuillemme. Luin viihdekirjallisuutta ja otin pitkiä vaahtokylpyjä ikään kuin toivoen voivani puhdistautua skandaalin aiheuttamasta liasta. Olin nopeasti sulkeutunut hermoraunio, joka ei ollut parantajien mukaan sairas. Tuskinpa parantajatkaan olivat kaikentietäviä.

Kiedoin ylellisen minkillä reunustetun aamutakin paremmin hoikan vartaloni ympärille ja hapuilin kultaista savukerasiaa ja holkkia yöpöydältä. Sytytin ohuen savukkeen tietämättä kuinka mones se oli, koska minä olin seonnut laskuissani. Sellaisilla seikoilla ei ollut mitään merkitystä, vaan sillä että olin luopunut kauneusrituaaleista, joihin oma äitini vihki jo ennen kuin vartuin naiseksi. Ja minä olin vuorostani vaalinut perinnettä siirtämällä oppini seuraavalle puhdasveriselle sukupolvelle. Tiesiköhän kukaan miltä olin näyttänyt jo viikon ajan ? Nimittäin elähtäneeltä entiseltä huoralta. En ollut vaivautunut tekemään toistaiseksi mitään ulkomuotoni kohennuksesi, mutta aloin saada tarpeekseni laittamattomasta olemuksestani. Nousin hitaasi, kuitenkin päättäväisesti pyöreältä, petaamattomalta vuoteeltani ja istuuduin pitkän pukeutumispöytäni ääreen. Haukoin tyytymättömänä henkeäni nähdessäni peilikuvani: näytin vielä järkyttävämmältä kuin olin kuvitellut. Väsymystä kuvastavat hienopiirteiset kasvoni näyttivät vanhentuneen yhden ainoan viikon aikana useita vuosia. Lanteille ulottuvat hunajanvaaleina lainehtivat kiharani hapsottivat harjaamattomina, joten tartuin ensitöikseni hopeiseen hiusharjaan ja aloin selvitellä varovasti suortuviani.

”No niin”, sanoin harjattuani hiukseni kiiltäviksi, ”nyt on kasvojen vuoro. Luoja yksin tietää kuinka kauan minulla menee siihen, että saan itseni näyttämään nuoremmalta.” Ehostin pikkutarkasti kalpeat kasvoni. Mahdollisesti käytin siihen tuntikausia, koska en laiminlyönyt kauneusrituaalejani periaatteilleni uskollisena enkä tyytynyt vähempään kuin silkkaan täydellisyyteen. Vasta kun taidokas ehostukseni oli valmis ja suuren nutturani jokainen kihara oli aseteltu oikealle paikalleen, nousin tuoliltani ja käännyin tarkastelemaan lopputulosta joka puolelta. Soin arvokkaan nyökkäyksen peilikuvalleni, sillä näytin skandaalista huolimatta edelleen Druella Rosier Mustalta.


***

Let’s stay young forever
Let’s never grow old
Let every kiss we kiss be sweet and new
Eternally useful throughout the years

Let’s be children together
Turn the tinsel to gold
Let’s always be naïve and make-believe
Tomorrow is never

There’ll always be a song For those in love to sing
But only for the heart of those who dream of spring How can our love but be warm You can turn a winter’s storm to May-time

Let’s stay young forever
No future or past
Just waiting for the day, some day, today
And dreaming that love will always last

Requiem For A Dream

Author: Hannabella

Rating: S

Genre: angst, drama

Summary: Tyttövuosien ja naiivien haavekuvien kohdatessa katkeran loppunsa itketään toisella tavalla.

Nuoret tytöt ja pikkutytöt itkevät samalla tavalla pieneksi mytyksi käpertyneinä ikään kuin koettaen kutistua mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi olennoksi. Ääntä lähtee senkin edestä, niin paljon hysteeristä nyyhkytystä, että sen olettaisi kantautuvan helvetin kolkkoon esikartanoon asti.

Kuka väittää kasvojen muuttuvan itkiessä automaattisesti rään tahrimaksi vääristymäksi? Tyttövuosien ja naiivien haavekuvien kohdatessa katkeran loppunsa itketään toisella tavalla. Silloin ei menetetä ryhtiä eikä sorruta melodramaattisuuteen. Äännähdyskään ei tee seuraa muutamalle yksittäiselle kyynelpisaralle, jotka jättävät kimaltelevia uomia kalpealle iholle, joka on niin läpikuultava, että verisuonten sinikiemurat kuultavat sen läpi.

Muutamat kyyneleet ovat sallittuja, mutta itsehillinnän menettäminen on kiellettyä. Et ole enää mikään tyttö, vaikka olet pienikokoinen ja luisevan hento. Sinä olet vanhempi. Olet varmaankin aikuinen, koska et tunne olevasi tyttö, vaan nainen.

Requiem for a dream, ajattelet.

Kirja-arvostelu: Alexandre Dumas (vanhempi) Méridorin kaunotar

La Dame de Monsoreau 1846

Historiallinen tausta

1500-luku oli Ranskan historiassa suurten uskonnollisten konfliktien aikaa. Uskonpuhdistus oli levinnyt valtioon vuosisadan alussa kalvinismin muodossa, ja Ranskan protestantteja oli alettu kutsua hugenoteiksi. Uskonriidat kärjistyivät pahimmilleen vuonna 1572 Pariisin verilöylyssä, jolloin parituhatta hugenottia surmattiin.

Myös valtiollinen elämä oli sekasortoinen. Kaarle IX oli hallitsijana, mutta kruunulla oli monta ottajaa, heidän joukossaa Katariina de Medicin nuorin poika Henrik, joka nousi vuonna 1573 Puolan valtaistuimelle. Kaarle IX:n kuoltua hän pakeni Ranskaan ja nousi valtaistuimelle Henrik III:tena. Tosiasiassa leskikuningatar Katariina oli todellinen hallitsija. Uskonsodat veivät Henrik-kuninkaalta katolilaisten alamaisten luottamuksen, joiden johtaja Guisen herttua perusti Pyhän Liigan yrittääkseen sen avulla päästä Ranskan hallitsijaksi.

Méridorin kaunotar (eli Dame de Monsereau) on ensimmäinen Alexandre Dumas vanhemman neljästä hugenottiromaanista, jotka kertovat Henrik III:n hallituskauden tapahtumia. Edellinen monarkki on vastikään kuollut erehdyksessään saamaansa myrkkyyn. Henrik-veli on palannut Puolasta Ranskaan kuultuaan veljensä sairaudesta ennättääkseen istuutua Ranskan valtaistuimelle ennen muita vallan havittelijoita. Hovikuvausta keskeisempänä juonena on Méridorin kaunottaren ja Bussyn kreivin orastava rakkaustarina.

***

Pääjuoni

Ankaralla pakkasella alkaneella, lumituiskuun päättyneellä yöllä viisi aatelismiestä oli väijyksissä vanhassa Pariisissa Bastiljin lähituntumassa. Väijyvät olivat Kuninkaan suosikit Maugiron, Quélus, Schomberg, d’O ja d’Epernon, joilla oli tarkoitus päästää romaanin salskea sankari kreivi de Bussy päiviltä. Aikansa värjöteltyään vaanimassa viisikko bongasi suureen viittaan kääriytyneen ratsumiehen, joka osoittautui Bussyn kreiviksi. Yhdestä aatelismiehestä oli vastusta viidelle vastustajalle miekkamittelössä. Tämä aatelisherra sattui olemaan urhean Bussyn maineessa miekkailutaitoineen. Hetken ajan Bussy uskoi olevansa voitolla, mutta yksi vastustajista virkosi ja pahiten haavoittunut vastustajakin palasi taas heiluttelemaan miekkaa. Toistamiseen hukassa oleva Bussy keräsi viimeiset voimansa päästäkseen peräytymään taistelupaikan muurin suojaan. Otsalle kihonnut jäätävä hiki, humina korvissa ja hämäryys näkökentässä ilmoittivat hänen voimiensa olevan täysin lopussa. Mies etsi vasemmalla kädellään seinää, kosketti sitä. Se antoikin myöten. Siihen oli tullut raollaan oleva ovi. Hän pääsi viimeisillä voimillaan oven toiselle puolelle ja sai sen suljetuksi ennen pyörtymistä.

Bussy näki tai luuli näkevänsä seuraavaa unissaan tai todellisuudessa, joka vallitsi kahden yönpimeyden välissä. Hän oli veistokuvin koristetuilla huonekaluilla sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden väliin oli sijoitettu hohtavan valoisa naisen muotokuva, mutta haavoittuneesta tuntui silti ettei ”kuvaa” ollut kehystetty kuin ovenkarmeilla. Kykenemättömänä ainoaan liikkeeseen, koska hän oli menettänyt kaikki muut kykynsä näköään lukuun ottamatta, aatelismies tarkasteli synkeänä huonetta.

Muotokuvan nainen näytti yhtäkkiä irtautuvan kehyksistään. Kreivi de Bussyn luo asteli ihastuttava olento pukeutuneena pitkään valkeaan villapukuun, samanlaiseen kuin enkeleillä. Kaunottarella oli vaaleina hartioille valuvat hiukset, pikimustat silmät, pitkän pitkät silmäripset ja kuulas hipiä. Naisen kauneus oli niin henkeäsalpaavan ihmeellistä. Jopa tämän käsivarret olivat niin kiehtovat, että Bussy koetti nousta heittäytyäkseen tämän jalkojen juureen. Häntä näyttivät pidättävän vuoteessa samanlaiset siteet, jotka sitovat ruumiin hautaan aineettoman sielun kohotessa Taivasten valtakuntaan. Liikuntakyvyttömyys pakotti hänet katsahtamaan siihen vuoteeseen, jossa hän makasi, ja hän otaksui huonekalu olevan Frans I:n ajalta. Tuon kuninkaan aikaisia veistokuvin koristeltuja vuoteita valkoisine, kullalla kirjailtuine silkkiverhoineen.

Nähdessään tämän naisen Bussy lakkasi ajattelematta kaikkea muuta. Vain muotokuvan nainen oli hänelle kaikki kaikessa, ja hän yritti nähdä millaisen tyhjän tilan tämä jätti kehysten keskelle. Mutta pilvi, jonka lävitse hänen silmänsä eivät voineet tunketua, leijaili tämän kehyksen edessä ja peitti hänen näköalansa. Silloin hän siirsi katseensa salaperäiseen kaunokaiseen ja ryhtyi lausumaan tälle kohteliasta runoa kaiken huomionsa kohdistaneena, kuten hänellä oli tapana tehdä kohdatessaan naiskauneutta. Nainen hävisi äkiksti. Raskaasti askeltava olento asettui kaunokaisen ja Bussyn väliin ojennelken käsivarsiaan kuin sokkoleikissä.

Yrittäessään turhaan irrottautua vuoteesta tulija kysyi oliko viimein perillä. ”Olette, mestari”, sanoi niin lempeä ääni, että kaikki Bussyn sydämenkielet värähtivät, ”nyt voitte ottaa siteen silmiltänne.” Kreivi de Bussy yritti nähdä, oliko kyseinen lempeä-ääninen nainen sama kuin muotokuvan nainen, mutta yritys oli turha. Hän huomasi edessään pelkän nuoren ja sulavan miehen, joka oli noudattanut kehoitusta.

”Ahaa, nytpä ymmärrän”, sanoi nuori mies lähestyen vuodetta, ”tehän olette haavoittunut, eikö niin rakas herra? No me koetamme parantaa teidät. Bussy olisi tahtonut vastata, mutta käsitti sen olevan sillä hetkellä mahdotonta. Hänen silmänsä uiskentelivat jäisessä huurussa ja hänen sormenpäitään pisteli häijysti.

”Onko haava kuolettava?” kysyi surusta raskain sydämin ja tuskallisesti kiinnostuneella äänellä, joka nostatti kyyneleet Bussyn silmiin, sama lempeä ääni, joka oli jo puhunut. Haavoittunut tunnisti sen kuuluvan muotokuvan naiselle. ”Hitto! Sitä en en vielä tiedä; mutta sanon sen teille kyllä”, vastasi nuori mies, ”nyt hän on pyörryksissä.” Bussy ei saattanut käsittää enempää. Hän luuli kuulevansa ikään kuin hameen kahina loittonemista. Sitten hän pyörtyi kokonaan luullen tulisen raudan lävistävän kylkensä.

Bussy ei osannut määritellä myöhemmin kauan hän oli pyörtyneenä. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoilleen hänen herätessään. Hänen oikealla puolellaan oli vain harmaapukuinen mies, jolla oli valkoinen veritahrainen esiliina, hänen vasemmalla puolellaan genovelaismunkki kohottamassa hänen päätään ja hänen edessään vanha eukko rukoilemassa. Bussy oli kadulla tai oikeammin erään kaivannon reunalla. Hän alkoi kiitellä kelpo ihmisiä siitä vaivasta, joka näille oli koitunut hänen tuomisestaan kaivannolle. Hänen taskussaan oli kaksikymmentä kultaécua vaivanpalkaksi. Teurastaja sanoi, etteivät he olleet tuoneet Bussya kaivannolle. He olivat löytäneet aatelisherran aamunkoitteessa. Bussy oli maannut maassa yksinään hylättynä ja kylmänä kuin kuollut.

Palatsiinsa palattuaan Bussy kutsutti vakituisen lääkärinsä tutkimaan haavansa. Lääkäri ei pitänyt haavaa vaarallisena. Kreivi kysyi tältä oliko haava jo sidottu eikä tämä ollut ihan varma, vaikka haava näyttikin tuoreelta. Haava oli sentään niinkin vakava, että kreivi de Bussy oli voinut hourailla. Bussy kävi miettimään oliko uneksinut kauniista enkelistä, sokkoa leikkinyt lääkäri ja komeasti kalustettu makuukamari ollut hourailua – ja vain kuninkaan suosikkien kanssa tappeleminen totta. Tuota pikaa hän tuli siihen tulokseen että vain naisen muotokuva oli unen aikaansaannosta. Muotokuvat eivät karkaa kehyksistään. Millään hän ei suostunut uskomaan hourailleensa kaikkea, sillä vastaavia unia ei nähdä.

Kreivi palasi toisena iltana Bastiljin luo. Kaikissa aukion taloissa oli valitettavasti samanlainen soppi ja ristikkoportti kuin hänen hänen etsimässään talossaan. Hänhän saisi tietää tahtomansa, vaikka joutuisi kuluttamaan tuhat écuta saadakseen palvelustytöt ja kaikenmaailman eukot puhumaan. Bastiljin aukiolle tupsahti seuraa lyhtyä kantavasta miekkosesta, jolla oli tarkoituksella side silmillään laskemassa askeliaan. Kreivi ja askelien laskija tunnistivat toisensa eiliseksi lääkäriksi ja potilaaksi. Nuoren lääkärin kerrottua etsivänsä eilistä taloa jonne hänet oli saatettu sidotuin silmin Bussylle selvisi, ettei hän ollut uneksinutkaan henkeäsalpaavasta kaunottaresta. Köyhä välskärinkisälli Remy le Haudoin asui viidensadan askeleen päässä molempien miesten etsimästä talosta. Edellisenä yönä hän oli herännyt naisen ääneen. Siispä hän oli noussut ja mennyt avaamaan. Tuskin kynnykselle ehdittyään kaksi pientä kättä sitoivat hänen silmänsä. Hänet saatettiin huoneeseen, jossa Bussy oli maannut. Huone oli tosiaan sellainen kuin Bussy muisti. Kudotut kangasverhot, vuoteessa valkoista silkkiä kultakukin, katossa henkilökuvia ja noin kaksikymmentä vuotiasta kaikkia enkeliä kauniimpaa naista esittävä muotokuva. Hän ei vain iloinnut. Melkein houraili saatuaan varmaan tiedon unensa naisen todellisuudesta ja tämän osoittamasta jalomielisestä vieraanvaraisuudesta.

Bryan de Monsereuasta oli tehty uusi ylijahtimestari jokunen viikko aiemmin. Suuri metsästys oli määrätty järjestettäväksi Vincennesin metsässä. Monsieur de Monsereau oli palkittu ylijahtimestarin viralla palveltuaan hyvin Anjoun herttuaa. Metsästyksen yhteydessä Anjoun herttua veti Bussyn erikseen kahdenkeskiseen keskusteluun. Hänen korkeutensa ketoi tavatteensa sattumalta kirkossa suloisen kaunottaren. Tämän sulottaren hunnutetut kasvot toivat herttuan mieleen erään naisen, johon hän oli kovin rakastunut, joten hän oli seurannut naista. Siten hän oli saanut varmuuden tämän asuinpaikasta. Vallasnaisen kamarineidon lahjonnalla herttua oli saanut avaimen. Herttua suostutteli monsieur de Bussyn urkkimaan, ettei kaunottarella ollut muita liehittelijöitä. Monsieur de Bussyn olisi piilouduttava naisen kotiin vakoilemaan, kuka mies teki visiittejä taloon. Anjoun herttuan luvattua ylijahtimestarin viran tehtävä ei edelleenkään houkuttanut. Tehtävä otettiin mielellään vastaan valjettua, että kirkon kaunistus oli sama Venus, jota de Bussy etsi itsekin.

***

Romaanin sankari Bussy d’Amboise saapasteli suurieleisesti ensimmäisessä luvussa Kuninkaan suosikin Francois d’Epinay de Saint Lucin ja Ranskan marskin tyttären Jeanne de Cossé-Brissacin häihin. Kuuden hovipojan kanssa pukeutuneena itse hovipoikiaan vaatimattomammin huulet halveksuvan nyrpeinä. Koko nimeltään arvon herra oli Louis de Clermont, Bussyn kreivi ja sotilasarvoltaan eversti. Kaunis ja ylväs nuori aatelismies oli taannoin suonut kunnian de Bussylle kysymällä tahtoisiko hän palvella hallitsijaansa Bussy oli lähettänyt kieltävän vastauksen. Monsieur de Bussy kuului Clermontin aatelissukuun, joten hänen ei tarvinnut palvella kuin muita kuin omaa itseään. Hänen kimppuunsa hyökännyt suosikkiviisikko mussutti kateellisuudessaan hänen olevan omasta mielestään yhtä hyvä prinssi kuin kuka tahansa aatelismies. Kateelliset epäilivät hänen kuuluvan Anjoun herttuan väkeen johtuen d’Anjoun suuremmasta vallasta, kuin mitä Hänen Majesteetillaan oli.

Kaunis ritari Louis de Clermont oli täydellinen aatelismies, aikansa suurimpia sotapäälliköitä. Aikapäiviin kukaan toinen mies ei ollut yltänyt vastaaviin voittoihin. Kuningattaret ja prinsessat olivat palkinneet hänet kauneimmilla hymyillään. Kuninkaat ja prinssit olivat koettaneet ystävystyä hänen kanssaan. Louis oli päässyt La Molen jälkeen Navarran Margareetan suosioon. Helläsydäminen kuningatar oli lohdutuksen kaipuussaan tehnyt niin paljon hullutuksia, että hänen puolisonsa Henrik suuttui. Sotamenestyksessään, kunnianhimon ja lemmenleikin tiimellyksessä Bussy d’Amboise ei ollut kokenut aitoa rakastumista, kunnes oli nähnyt mustasilmäisen ja kultakutrin. Hän oli valinnut Frans-herttuan (siis Anjoun) valtiaakseen. Fransin isännyys perustui vertaukseen petojen vartijasta; Bussyn isäntä siinä mielessä kuin petojen vartija on leijonien isäntä. Vartija palvelee kissapetoa ja ruokkii sitä pelosta, ettei leijona pistä vain häntä poskeensa.

”Kultakangasta noille lurjuksille sanoi Chicot! (Kuninkaan siniverinen hovinarri), ”silloin kun te, aatelismies, eversti, Clermont-suvun jäsen, melkein ruhtinas, kuljette pelkässä mustassa sametissa.

”Sire, sanoin Bussy kääntyen katsomaan kuninkaan suosikkeja, ”se johtuu siitä, että kun elää sellaiseen aikaan, jolloin lurjukset käyvät pukeutuneina ruhtinaiksi, luulen olevan ruhtinaille sopivaa, että he erottautuakseen heistä käyvät pukeutuneina lurjuksiksi.” Hän hymyili nuorille suosikeille, jotka loistivat jalokivissään samanlaista hävytöntä hymyä kuin he aikaisemmin. (lainaukset ensimmäisestä luvusta)

Keskeisimmät hovihahmot ovat Kuningas, hänen Chicot-niminen narrinsa, Anjoun herttua ja tuore

aviomies de Sain-Luc. Riisukoon lukijat itse Méridorin kaunottaren salaperäisyyden hunnut. Hänestä kertomalla riistän (luku)kliimaksin.

Chicot nautti viimeisen Valoisin hovissa samanlaista vapautta kuin Triboulet kolmekymmentä vuotta aiemmin ja Langely neljäkymmentävuotta myöhemmin Ludvig XIII:n hovissa. Hän ei ollut tavallinen hovinarri, jonka nimi oli ollut ennen de Chicot. Aatelinen hovinarri oli gascognelainen, joka oli paennut Henrik III:n turviin erään de Mayennen pahoinpideltyä häntä rakkausdraamasta johtuen. Toisinaan Chicot maksoi julmilla ja teräväkielisillä totuuksillaan Kaarle IX:n seuraajan antaman suojeluksen hinnan.

”Oh mestari Chicot, sanoi Henrik, ”kaksi kuningasta täällä on liikaa.

”Anna minun siinä tapauksessa vapaasti jatkaa kuningasosani esittämistä ja näyttele sinä Anjoun herttuaa omalla tavallasi: ehkä sinua luullaankin siksi, ja ehkä sinulle kerrotaan, ei tosin sitä, mitä hän ajattelee vaan mitä hän tekee.”

”Veljeni Anjou ei tosiaan ole saapunut, sanoi kuningas katsellen pahantuulisesti ympärilleen.

”Sitä suuremmalla syyllä asetut hänen paikalleen. Olkoon sanottu että minä olen Henrik ja sinä olet Frans; minä menen istumaan valtaistuimelle, sinä menet tanssimaan; minä teen sinun puolestasi kaikki kruununpäälle kuuluvat apinantemput, ja sillä välin sinä huvittelet hiukkasen, kuningas-parka!” (sivulta 10)

Kuningas oli suostunut hyvin vastenmielisesti hyvän ystävänsä Sain-Lucin ja Jeanne de Cossé-Brissacin avioliittoon ikään kuin olisi mustasukkainen kaappihomo tai ikipentu. ”Et saa leikkii ton kaa!!!” Majesteetin juhlatamineet ainakin olivat sopusoinnussa hänen hyytävän vakavan ilmeensä kanssa, että juhlijat hyytyivät kauhusta. Saint-Luc reppana ei päässyt edes viettämään hääyötä tuoreen vaimonsa kanssa, sillä hallitsija riisti suosikkinsa seurakseen tämän omista häistä. Onneton sulhanen oli joutunut pitämään jo häissään tauotta seuraa monarkille voimatta edes jutella kunnolla sukulaistensa kanssa. Morsian joutui turhaan valvomaan odottamassa miestään luokseen. Hänen aviomiehensä täytyi majailla Louvressa kuninkaan suosikille varatussa kamarissa, joka sijaitsi hallitsijan kamarin vieressä.

Anjoun herttua on olevinaan kirjan roisto. Pikemminkään hän ei ole rumanpuoleisine kasvoineen etäisestikään unelmarakastaja, mutta kyllä Méridorin kaunottaressa öykkäröi rumempi ja mulkkumaisempi hyypiö, joka sai haukkumistuomion monsieur de Bussylta. (”Hyi tuota rumaa naamaa, jonka olette tuonut mukananne maakunnastanne, teidän korkeutenne, sanoi Bussy Anjoun herttualle. --Hänen partansa on punainen; sitä en aluksi huomannut; siinä on yksi kauneus lisää.”) Navarran Margareeta oli Frans-herttuan sisar. Hän ei olisi voinut ikinä antaa Margareetan ja Louis de Clermontin suhdetta anteeksi, ellei se olisi avittanut häntä voittamaan viimeksi mainittua puolelleen suorittamaan muun muassa omia erikoisriitojaan.

***

Alexandre Dumas ei yltänyt Méridorin kaunottaressa parhaimpien ja kuuluisimpien teostensa Muskettisoturi-sarjan eikä Monte Christon kreivin tasolle. Näistä vähemmän tunnetuista Musta tulppaani ja Punainen sfinksi ovat tätä hugenottiromaania parempia ja koukuttavia. Kuningatar Margot, keikkui samalla tasolla. Kirjan viitsi lukea loppuun, muttei tullut malttamatonta hinkua käpertyä nojatuoliin kirjan kanssa. Omalle urhoolliselle ja komealle Bussylle olisi tilausta tällaisella nykyajan riutuvalla neidolla. :D Alexandre Dumas’n vanhemman fanina aion lukea kirjailijan kaikki teokset ihan siksi, että hän on ne kirjoittanut.

Kyllästynyt hovineiti

Author: Hannabella
Beta: Julma-Nala (ex-Nalinea)
Rating: K-13
Genres: teinidraama, one-shot
Pairing: Millicent Bulstrode/Kristianus Macnair
Disclaimer: Taikamaailma ja osa sitä kansoittavista henkilöistä kuuluvat J.K. Rowlingille. Kristianus Macnair ja Waldenne Nasty Avery minulle.
Summary: Se oli vielä pientä niiden solvausten rinnalla, joita tyttö laukoi minulle ja Greengrassin sisaruksille korjaillessamme juhlahumussa kärsineitä ehostuksiamme. ”Onko sinun pakko kopistella noin ärsyttävästi?” hän tivasi Astorialta seistessään peilin edessä. ”En tiennytkään että sinulla on noin iso perse, Milly!” hän tuhahti silmiään pyöritellen. ”Sehän vie järjettömästi tilaakin!”








Millicentin PoV


Olin juuri kauhomaisillani vodkalla terästettyä boolia lasiini, kun huomasin kahden pitkän tylypahkalaisen harppovan ovesta. ”Kuultiin että täällä on bileet”, toinen sanoi ystävälleni Pansylle.

Ystäväni hymyili pojalle, mutta tyytyi nyökkäämään väkinäisesti tämän seurassa olevalle tytölle. ”Joo, minulla on synttärit”, Pansy naurahti sipaistessaan tummanruskean hiussuortuvan otsaltaan.

”Ihan kiva paikka”, huomautti pojan kanssa tullut tyttö sen verran pistävästi, että toteamus kuulosti letkautukselta. ”Vanhempasi varmaan vuokrasivat?”

”Niin.”

”Sinua tuskin haittaa, että me tultiin Waldennen kanssa tänne vähän niin kuin kuokkimaan?” poika kysyi virnistäen, ”kun ei jaksettu ryypätä kahdestaan meillä.”

”Tervetuloa vaan”, Pansy toivotti. ”Eiköhän teillekin riitä juomista.”

”Mahtavaa!”

Kristianus ja Waldenne Nasty huomasivat ystäviensä huutelevan heille salin keskivaiheilta, joten serkukset suuntasivat näiden luo. Pansy tuhahti. ”Minulla ei ole koskaan ollut mitään Kristianusta vastaan, mutta en olisi kaivannut tänne Waldenne Nasty Averya.”

En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa siihen väliin Pansyn nyrpistäessä äkäisesti nenäänsä. ”Hmmp”, mutisin epämääräisesti vilkuillen Kristianus Macnairia ja Waldenne Nasty Averya. Kristianus Macnair oli Walden Macnairin poika ja Waldenne Nasty tämän sisarentytär. Tiesin miksei Pansy ollut ilahtunut Waldenne Nastyn ilmestymisestä. Korallinpunaiseen, turnyyrilliseen satiinileninkiin pukeutunut syntymäpäiväsankaritar oli paistatellut vanhempiensa vuokraamassa huvilassa vieraidensa huomion keskipisteenä, kunnes vuotta vanhempi tyttö oli tullut varastamaan show’n. Pansya suututti erityisesti sen takia, että hän oli nähnyt kovasti vaivaa ulkonäkönsä vuoksi käymällä kauneussalongissa ja kampaajalla minun ja Daphnen kanssa ja pukeutumalla debytanttitanssiaisiin kelpaavaan leninkiin. Waldenne Nastysta sen sijaan näki, ettei tämä ollut nähnyt erityistä vaivaa ulkonäkönsä tähden.

Raskaspiirteisten kasvojen tummanpuhuva ja voimakas ehostus oli varmasti vienyt jonkin verran aikaa toisin kuin muu laittautuminen. Ylituuhea noenmusta leijonanharja valui pörröisenä ja villinä miltei tytön lantiolle asti. Hän oli liiankin pitkä, karski, kyömynenäinen ja kaukana hauraasta prinsessasta, mutta monet pojat olivat päässeet lumivalkeaa ihoa rumentavista jäljistä päätellen makaamaan hänen kanssaan. Pojat pitivät muussakin mielessä estottomasta ja vapautuneesta Averyn tyttärestä, joka oli seksiaktien ulkopuolella yksi heistä. Pansy ei pitänyt mustahiuksisesta tytöstä, jonka vulgaari vetovoima ei kaikonnut minnekään kuluneista saapikkaista ja kurittomista hiuksista huolimatta.

Seitsemäntoistavuotias Kristianus Macnair muistutti suuresti serkkuaan, koska oli hyvin pitkä, roteva ja mustahiuksinen. Heidän kasvonpiirteensäkin olivat hätkähdyttävän identtiset.

En voinut olla vilkuilematta suorastaan rikollisen komeaa poikaa, mutta lyijynraskailta tuntuvat jalkani eivät suostuneet viemään minua hänen luokseen. Ehkä booli ja helmeilevä shampanja eivät olleet juovuttaneet riittävästi.

Pansy alkoi näyttää yhä happamammalta, vaikka hän jutteli lähes koko ajan muun muassa Blaisen, minun, Greengrassin sisarusten ja muutamien muiden kanssa. Draco ei viettänyt niin paljon aikaa hänen seurassaan kuin ystäväni olisi halunnut, sillä nuorempi Malfoy oli uppoutunut muistelemaan Waldenne Nastyn ja Kristianuksen kanssa erinäisiä urotekoja, jotka oli tehty enemmän tai vähemmän humalassa.

”Minua vituttaa ihan helvetisti; siispä sen täytyy tarkoittaa, etten ole tarpeeksi päissäni!” Pansy kivahti.

”Se puute on helposti korjattavissa”, Blaise naurahti leijuttaessaan uuden kristallipikarin tytölle. Tummaverikkö ei edes kiittänyt ennen kuin vei kristallilasin huulilleen, joille levitetty ruosteenpunainen huulipuna oli ehtinyt haalistua ja paakkuuntua nykiviin suupieliin.

Muutamien lasillisten jälkeen hänen happamuutensa vaihtuu kiukkuisuuteen, josta kaikki saivat tasapuolisesti osansa aukaistessaan suunsa väärään aikaan. Se oli vielä pientä niiden solvausten rinnalla, joita tyttö laukoi minulle ja Greengrassin sisaruksille korjaillessamme juhlahumussa kärsineitä ehostuksiamme. ”Onko sinun pakko kopistella noin ärsyttävästi?” hän tivasi Astorialta seistessään peilin edessä. ”En tiennytkään että sinulla on noin iso perse, Milly!” hän tuhahti silmiään pyöritellen. ”Sehän vie järjettömästi tilaakin!”

Jähmetyin niille sijoilleni ikään kuin ystävättäreni olisi langettanut minuun kangistusloitsun. Sydämeni jyskytti raivokkaasti kiivaasti kohoavassa rinnassani pahimman ihmetyksen mennessä ohi. En olisi uskonut yhdenkään tupakaverini haukkuvan kasvotusten minua läskiksi, vaikka he olisivatkin pitäneet minua liian lihavana. Kokoni oli aina ollut minulle ongelma, sillä olin tiedostanut jo ennen Tylypahkaa olevani muita tyttöjä tukevavartaloisempi. En ollut sellainen hauras gasellimainen keijukainen kuten Greengrassit, en hoikka ja sopivan muodokas niin kuin Pansy, eikä minulla ollut edes huomattavaa pituutta luomassa vaikutelmaa hoikemmasta kehosta kuten Waldenne Nastylla. Raajani olivat turhat paksut, rintani pingottuivat raskaina pukuni miehustan hoteissa, ja lantioni oli yhtä leveä kuin laivan keula. Hoikka, korsetin muokkaama vyötärö oli rintojen ohella niitä harvoja ulkonäöllisiä ominaisuuksia, joihin olin edes hitusen tyytyväinen.

En tiennyt olisinko halunnut läimäyttää Pansya vai langettaa jonkin rumaa jälkeä aikaansaavan kirouksen Luihuisen prinsessaan. Ehkä olisin halunnut haavoittaa häntä yhtä pahasti loukkaavilla tokaisuilla. Minä en ollut koskaan viljellyt sarkasmia tai kirvelevää ivaa kuin ilkkuessani tupalaisteni seurassa muiden tupien kuraverisiä ja verenpettureita.

”Mutta Pansy!” siskokset älähtivät yhteen ääneen. Pansyn ajattelematon letkautus oli heidänkin mielestään täysin asiaton.

Pansy kohautti olkapäitään. ”Mitä sitten? Loukkasiko se muka sinua, Milly?”

Loukkasiko se muka sinua, Milly? Ystäväni äänensävy tihkui välinpitämättömyyttä aivan kuin olisin ollut umpikuuro tai henkisesti jälkeenjäänyt tomppeli, jonka kuullen suusta sai päästää kaikenlaisia sammakoita.

”Vittu!” sähähdin.

Tyrskähdys livahti Pansyn tasaisesti punatuilta huulilta; kenties hän odotti Millyn purkausta. Tummaverikkö tuli pettymään siinä suhteessa, sillä otin käsilaukkuni marmoriselta allastasolta ja lähdin astelemaan ovea kohti. ”Minuakin vituttaa ihan helvetisti”, letkautin. ”En ole varmaan tarpeeksi päissäni, mutta onneksi täällä on väkeviä, boolia ja shampanjaa niin paljon kuin jaksaa juoda.”

Letkautukseni ei jäänyt pelkäksi viidennen vuosikurssin oikuttelevan luihuisprinsessan kyllästyneen hovineidin uhitteluksi. Pidin lupaukseni juomalla itseni sellaiseen humalaan, että minun oli vaikea tasapainoilla korkokengillä. Se ei haitannut minua. Sainpa ainakin hyvän syyn, jonka varjolla saatoin tukeutua sellaisiin poikiin, joita en olisi rohjennut lähestyä selvempänä ja vähemmän kikattelevampana. Uskalsin jopa puhua komealle Kristianus Macnairille, luutakomeroiden sankarille.

”Hei, olisiko sinulla tupakkaa?” kysyin hihitellen, vaikken edes ollut kokeillut tupakoimista.

”Onhan minulla, kunhan kaivan”, Kristianus sanoi. Poika kaiveli jonkin aikaa juhlakaapunsa taskuja, kunnes löysi kultaisen nimikirjaimillaan ja sukunsa vaakunalla koristetun savukerasian. ”Sen kun otat.”

Poimin tärisevin käsin yhden savukkeen rasiasta ja sytytin sen sauvanheilautuksella. Vedin rehennellen henkeen, mutta aloin yskiä järkyttävästi. Luulin tukehtuvani siihen paikkaan, mutta serkukset vain nauroivat kakomiselleni vahingoniloisesti.

”Et ole tainnut kokeilla ennen polttamista?” Waldenne Nasty kysyi pöyhiessään mustia kiharoitaan.

”Olenpas!” intin yrittäen näyttää luontevammalta koettaen olla yskimättä.

Waldenne Nasty Avery sytytti itselleen savukkeen; imi nautiskellen tupakan toista päätä ennen kuin sinkautti kapean savujuovan korkeaa kattoa kohti. ”Ehkä sinulla ei ole kokemusta mistään muustakaan - Parkinsonin liehittelyä lukuun ottamatta, Bulstrode?” voimakaspiirteinen tyttö härnäsi tyypilliseen tapaansa.

”Ei vai?” kihertelin. Otin pari askelta tytön röyhkeän maskuliinista serkkua kohden ja hapuilin tämän huulia omillani. Kielisuudelmaksi syvennyt suudelma oli ehkä minun osaltani hitusen kankea, muttei sentään ensimmäiseni. Kristianuksen osalta siinä oli sitäkin enemmän kokemusta.

”Noh?” tivasin Waldennelta.

”Bulstroden tyttöhän on aikamoinen peto”, Kristianus hekotti väliin.

Silloin päähäni pälkähti jotain suutelua uskaliaampaa ja impulsiivisempaa. Miksen hankkiutuisi eroon neitsyydestäni Macnairin kanssa? Miksen? Omatuntoni oli vaiennut, joten mikään ei estänyt minua toteuttamasta umpimähkäisiä päähänpistojani. Halusin käyttäytyä yhtä mielivaltaisesti kuin Waldenne Nasty Avery, sillä olin kyllästynyt olemaan hovineiti Milly, jonka itsetuntoa sivallettiin ajattelemattomilla loukkauksilla ja jolle Tylypahkan häijyin koulukiusaaja pyöritteli ivaavasti silmiään.

”Mennään naimaan”, letkautin tavallista itsevarmemmin.

Waldenne Nasty tirskahti matalasti, mutta hänen serkkunsa virnisti tarkastellessaan minua päästä varpaisiin. Aristokraattinuorukaisen katse harhaili alituisesti poveni tienoilla. Ilmeisesti kelpasin hänelle, sillä mustahiuksinen nuorukainen sanoi. ”Kai me voitaisiin.”

Pujahdimme melun täyttämästä salista yhteen alakerran makuuhuoneista. Kristianus kaatoi minut niin välittömästi vuoteelle, etten ehtinyt ajatella mitään tähdellistä. Helmani kahisivat hänen ujuttaessaan kätensä röyhelöisten kerrosten alle koskettelemaan sellaisia sopukoita, joihin yksikään poika ei ollut koskenut aikaisemmin. Tätähän minä halusin, ajattelin nieleskellen…


***

”Olisin edennyt vähän hitaammin, jos olisin tiennyt sinun olleen neitsyt”, Macnair totesi kepeästi oikoessaan solmiotaan.

”Ai”, mutisin. Aloin olla laskuhumalassa ja päihtymyksen vaientama omatuntoni kolkutti vastenmielisesti oven takana. Tajusin menettäneeni neitsyyteni koulutoverille, jota en edes tuntenut kunnolla. Päiväpeitteeseen oli jäänyt veriläikkä ja kaulani oli kuin vampyyrirakastajan jäljiltä. Tässäkö se oli ollut? Alavatsassani tuntui aktimme jälkeen laimeammaksi alentunutta poltetta.

Kiskoin haroen kiharrettuja hiuksiani ja niiskaisin, vaikka tiesin sen olevan lapsellista ja hupsua. Poika kumartui vuoteen ylle taputtamaan selkääni. ”Mitä sinä oikein odotit, Bulstrode?” ihmetteli Macnair. ”Unelmien prinssiä, joka rakastelisi hellästi kanssasi prinsessasängyllä kynttilänvalossa?”

Lyyrisyyteen väännetty pilkka osui arkaan paikkaan. Olin haaveillut salaa kutakuinkin sellaisesta ensimmäisestä kerrasta, jolloin olisin saanut tuntea jonkun herttaisen ja sympaattisen pojan rakastavan tai ainakin välittävän Millicent Bulstrodesta sellaisena kuin hän oli. Muutama liikakilo ja niukat sukkeluudet eivät estäisi minua saamasta osakseni jokaisen ihmisen ansaitsemaa hellyyttä.

”E-en minä tiedä”, sopersin säälittävästi.

”Heräisin sinun sijassasi todellisuuteen tulemalla pois hattaranpinkeistä pilvilinnoista.” Hän haukotteli. ”Me molemmat taidetaan olla laskuhumalassa. Siihen ei ole muuta reseptiä kuin lisää viinaa ja vähän lisää viinaa. Juot itsesi uuteen nousuun, niin kaikki näyttää taas paremmalta”, mustahiuksinen poika sanoi vähän ystävällisemmin.

Aikailin noustessani sekaiseksi menneeltä vuoteelta.

”Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne suremaan kissankultaisiksi paljastuneita unelmiasi, Bulstrode?”

”Kai minä sitten tulen”, vastasin.

Ehkä itsekkään luihuisprinsessan kömpelön hovineidin oli aika palata hukuttamaan tyhjä ja ristiriitainen mielialansa syvien boolimaljojen äärelle.


***

Mitä silloin tapahtuukaan
Ensisuudelma kun ohi on
Epätoivo, eikä muukaan,
Oli onni niin vaatimaton
Näin kun sanotaan
Mä miettiä saan

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain
Sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman
Se paljastaa

Missä onkaan henkes siteet,
Missä voimasi todellinen
Mistä saatkaan mielipiteet,
Mistä tiedon ja kokemuksen
Näin kun kysytään
Mä miettimään jään

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain
Sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman
Se paljastaa

Nuoruus on sadussa Tuhkimon
Peloista sen, toiveista sen
Se voimaa saa
Nuoruus on vaikeaa

Nuoruus on seikkailu - Katri Helena

Oranssi kuokkavieraineen

Author: Hannabella
Genre: kauhusävytteinen draama
Rating: K-13, vähintään
Kirjoitettu: 2013
Summary: Vaikuttaessaan neonoranssi pilleri toi mukanaan sen minkä vuoksi sitä nieltiin. Väsymyksen tyrmäystavalla. Uupumus ei saapunut yksin.




Lääkkeeksi, harhaan johtavasti nimitetty myrkky vaikutti jälleen jälleen jälleen hänen elimistössään. Vahvasti. Olikohan vahva saati mikään muu adjektiivi riittävä olotilan kuvaukseksi? Vaikuttaessaan neonoranssi pilleri toi mukanaan sen minkä vuoksi sitä nieltiin. Väsymyksen tyrmäystavalla. Uupumus ei saapunut yksin.

Sen seuralaiset olivat todelliseksi muuttuneesta kauhusta. Ne tulivat kuokkimaan hänen kotiinsa viimeistään puolentoista tunnin kuluttua ”lääkkeen” ottamisesta. Kuokkavieraat kietoutuivat hänen pienikokoisen ruumiinsa ympärille kuten lapsuuden suosikkipiirretyn köynnöskasvi, joka valtasi kokonaisen talon. Piirretyn hirviökasvista ei ollut aineettomuuden valtaajaksi. Kuokkavieraista oli, koska nekin olivat aineettomia.

Hänen elohopeamaisten ajatustensa runsaudensarvesta jäi jäljelle pari säälittävää millimetriä, iltatoimista suoriutumiseen. Liikkuminen oli laahustusta seiniin ja ovenpieliin törmäillen. Kuokkavieraat vaihtoivat hänen polvinivelensä pullataikinaisiksi. Seisominen oli arabesque huimauksen syvässä pyörteessä. Oranssi omin lupineen kutsumine vieraineen aloittivat aina kestinsä samalla alkupalalla. Ne hotkivat raadonsyöjien tarkkuudella kaikki nuoren naisen ruumiin- ja mielenvoimat.

Naisen päivät viimeiset askeleet päättyivät vuoteen viereen. Lyhyt tie juoksuhaudalle. Sängyn jousitus natisi hänen kellahtaessaan pitkäkseen pinosta alas vierineen tukin lailla. Polvet olivat liian löysää pullataikinaa niin seistessä, istuessa kuin vuoteessa maatessakin, eikä hän päässyt uimaan pois huimauksen pyörteestä.

Hänen kapea suunsa heilahti auki, ei hänen toimestaan. Sylki alkoi juosta norona hänen suupielestään. Ruumis oli elävän olennon maallinen koti. Vuoteen kuolaaja, yön hämäryyteen kuopattuna, oli kuin hylätty talo.

Hetkenä jona hänet pudotettiin hyytävään epätietoisuuteen johtavaan liukumäkeen, hän kuuli kuokkavieraiden hekottelun. Tuntiessaan niiden hautaavan suuret kitansa ja kätensä aivokudokseensa.

”Arvon vieraat, meillä on koko yö aikaa syödä vatsamme täpötäyteen tätä herkkuhyytelöä”, Oranssi rallatti. ”Ateriamme nukkuu sikeästi koomauntaan suunnilleen kymmenen tuntia. Katsotaan, jos saisin järjestettyä jatkossa meille entistä pidemmät kestit.”

Vettä ja leipää

Fandom: Dragonlance
Author: Hannabella
Rating: K-15
Päähenkilö: Onysablet Musta (myöskin Sablena tunnettu)
Warnings: Sisältää raajojen katkontaa!
Genre: violence
Summary: Naaraslohikäärme venytteli hivenen. ”Vankien kidutus on lopetettava hetkeksi”, Onysablet määräsi hunajaisen myrkyllisesti. ”Huolehdin vähän aikaa omakätisesti niiden turhakkeiden piinaamisesta.”






Shrentak oli Valtiatar Onysabletin suovaltakunnan kaupunki, ja sen alapuolella, tunnelilabyrintin takana oli hänen suosikkipesänsä. Nytkin rämeen herratar oleskeli parhaassa pesässään loikoillen yhdellä seinustalla käärmesilmät puoliummessa. Musta muukalaislohikäärme oli paljon Krynnin lohikäärmeitä suurempi. Kuin kotka hiirihaukan rinnalla.

Onysablet lipoi kitalakeaan pitkällä kaksihaaraisella kielellään ja narskutteli kuuluvasti raateluhampaitaan. Hänen kaikki pesänsä pursusivat kalleuksia. Mikäli toiset Ylivaltiaat olisivat nähneet hänen aarteensa, he (Malystryx Punainenkin) olisivat voineet tulla kateellisiksi. Kuuluisien taiteilijoiden taulut peittivät lähes kokonaan luolan seinät, kirsikkapuisessa hyllyssä oli aakkosjärjestyksessä vaikeita loitsuja sisältäviä loitsukirjoja ja rubiinirykelmät säihkyivät kääpiöiden tekemissä kultamaljoissa.

Hänen päiväänsä voisi luonnehtia ytimekkäästi hyvällä tavalla tyypilliseksi. Palvelusväki oli tuonut neljä säkillistä kalleuksia kartuttamaan hänen kokoelmiaan, kun ne oli laskettu lohikäärmeen valvonnan alaisuudessa. Kauppiaat olivat matkanneet hänen luokseen käymään kauppaa hankkimillaan, harvinaisilla eläimillä. Onysabletilla oli jokseenkin suureksi paisunut eläintarha, jossa oli näytillä toinen toistaan erikoisempia lajeja. Hän oli sulattanut kolme hiittä hengiltä pahasti syövyttävällä hapollaan. Toisinaan hän lahtasi tehtävissään epäonnistuneet palvelijansa, ja välillä hän tappoi palvelijoitaan pitääkseen käskyläisensä varpaillaan.

Naaraslohikäärme venytteli hivenen. ”Vankien kidutus on lopetettava hetkeksi”, Onysablet määräsi hunajaisen myrkyllisesti. ”Huolehdin vähän aikaa omakätisesti niiden turhakkeiden piinaamisesta.”

”Kuten haluatte, Valtiatar Onysablet”, läsnä olevat palvelijat nöyristelivät ja matelivat herratartaan tyydyttävästi. Valtiatarlohikäärme sihahti yhden ainokaisen sanan taikuuden kielellä. Valtava peto alkoi värähdellä kuten kangastus, ennen kun loitsu alkoi kutistaa hänen ruumistaan.


***

Karkeatekoinen halli jatkui kahdessa suunnassa silmänkantamattomiin. Hallissa näkyi paksusta puusta tehtyjä lahoavia sellinovia, jotka oli vahvistettu raskailla terästangoilla. Kaltereiden takana virui muun muassa pelkiksi luurangoiksi kuihtuneita ihmismiehiä. Heidän ihonsa roikkui, ja he hengittivät heikosti. Toivo vastarinnasta oli hiipunut tahi hiipumaisillaan monilta piinatuilta kasvoilta. Osa vangeista oli karmeasti ruhjottuja, ja heissä näkyi merkkejä kidutuksesta sekä palovammoista. Esimerkiksi Solamnian ritareissa ei ollut jälkeäkään ritarikunniasta. Vangit oli lyyhistetty lyhyessä ajassa kaltoin kohdeltujen eläinten tasolle, jotka eivät kyenneet toivomaan muuta kuin vankilan homeista ruokaa ja vettä.

Pitkähkön ja kurvikkaan naisen ilmaantuessa tyrmään uteliaisuus sai puhalletuksi eloa vielä kohtalaisessa kunnossa oleviin vankeihin. Kirotun Sablen naiskätyriä ei ollut nähty ennen tässä Syvyyttäkin karmeammassa loukossa. Kauniin tenhottaren hipiä oli yhtä virheetön ja läpikuultava kuin haltianaisten alabasteri-iho. Vinot luonnottoman pitkäripsiset silmät olivat niin pikimustat, ettei pupilleja erottanut iiriksistä. Osa noenmustina lainehtivista kutreista oli kammattu korkeaksi nutturaksi. Liehuvahihainen samettileninki paljasti paljon muodokasta säärtä ja poven rehevän pulleuden.

Naisen kantama suuri puutarjotin puhalsi vankeihin vielä runsaammin eloa kuin hänen synkkä kauneutensa ja vierautensa. Kolme vehnäleipää oli vasta otettu uunista ja kahdessa vesikannussa oli kirkasta vettä. ”Tekisikö mieli palanen leipää ja kunnon kulaus vettä?” pikikutri kysyi yhteiskielellä kalseasti, samalla ilkikurisesti.

Luurankomaiset kädet kurkottelivat anovasti kaltereiden raoista. ”Te tiedätte sen kysymättäkin, valtiatar!” yksi lähimmän sellin vangeista parahti. Hänen ja hänen sellitovereidensa vatsat kurnivat kilpaa.

Muukalainen otti leivän tarjottimelta, mursi ja silppusi sen käsillään, joiden ylikasvaneet raatelukynnet muistuttivat drakolaisten kynsiä. Hän kylvi suurieleisesti leipäsilpun maahan ja teki samoin lopuille leiville talloen ne murskaksi. Nainen kaatoi veden hitaasti maahan ja naureskeli teolleen kuin erityisen hauskalle vitsille.

”Hullu nainen!” vangit puuskahtivat kauhistuneina. ”Miksi menitte tekemään niin?” Onysabletin vankityrmissä oppi hetkessä pitämää kaikkea pilaantumatonta syötävää suuressa arvossa. Vaivainen vesitilkkakin maistui haltiaviiniä paremmalta.

Heihin luotiin sellainen katsahdus, joita luotiin typeriä kysyviin ja sanoviin.

Julma nainen lausui taikuudelta haiskahtavan sanan. Pinttyneen saastainen käsivarsi putosi hänen sirojen jalkojensa suureen. Mies parkui tuskasta alkaen tuuditella kädentynkäänsä. Tenhotar kumartui nostamaan irrallisen raajan tarkasteltavakseen koettaen olla tahrimatta pahasti hienostunutta kättään. Hänen käyttämänsä loitsu oli amputoinut oksakäsivarren kolme tuumaa kyynärvarren yläpuolelta, Hän tiirasi kättään suutaan muikistellen ja venytellen. Tuoden mieleen keskittyneen tutkijan kauhumuunnelman.

”Liha on paljon leipää ravitsevampaa. Tästä kimpaleesta luulisi riittävän teille syötävää ainakin pariksi päiväksi”, julmuri otaksui herttaisesti viskatessaan raajan ahtaaseen selliin.

Georgette Heyer - Maailmanmies

Sir Richard Wyndham oli erittäin tunnettu keikari. Hän olisi saattanut esiintyä Muodikkaan Miehen mainoksena tuulenpuuskakampauksestaan (joka oli kaikista hiustyyleistä vaikeatekoisin) kiiltävien käännesaappaiden kärkiin asti. Hänen käytöksensä kuvasti julkilausumatonta ikävystymistä, mutta mikään räätälintyö, mikään tahallinen välinpitämättömyys ei vetänyt vertoja herrasmiehen komeille kasvonpiirteille ja vartalon ihanteellisille mittasuhteille. Kaksikymmentäyhdeksänvuotias sir Richard oli sukunsa viimeinen miespuolinen edustaja, mutta hän ei ollut tähän asti tehnyt mitään estääkseen Wyndhamin suvun sammumisen. Tosin jo vuosia oli pidetty (epävirallisesti) sovittuna, että sir Richard ja lordi Saarin tytär Melissa Brandon sinetöisivät perheiden pitkäaikaisen ystävyyden avioliitolla. Ajalle tyypillinen sovinnaisavioliitto ei houkutellut keikaria. Richard totesi niin sanotulle kihlatulleen olevansa niin romanttinen että oli vaalinut mielikuvaa naisesta – epäilemättä tarunomaisesta – joka haluaisi mennä hänen kanssaan naimisiin, koska tämä rakastaisi häntä.

Kerran muotileijonan ollessa aamuhämärässä palaamassa konjakin huuruissa kerhostaan kotiinsa tuntematon, nuorukainen kirjaimellisesti tipahti hänen syliinsä ikkunasta. Pojaksi naamioitunut tyttönen kertoi olevansa karkumatkalla. Hän oli nimittäin orvoksi jäänyt, tädillään asuva perijätär, jonka täti kaavaili naittavansa pojalleen. Richard ei keksinyt muuta keinoa selviytyä kiusallisesta tilanteesta kuin lähteä Penelope Creenin mukaan esittäen olevansa tämän setä. He nousivat yhdessä maaseudulle lähteviin yleisiin vaunuihin. Ylelliseen elämään kehdosta asti tottunut herrasmies joutui kestämään epämukavia ajopelejä, rahvaanomaista ja kyseenalaista matkaseuraa sekä suloisella tavalla hupsun seuralaisensa päähänpistoja. He joutuivat muun muassa sotketuiksi timanttivarkauteen ja siihen liittyvän murhan todistajiksi.

Henkilöhahmot olivat taas taattua Georgette Heyer -laatua päihittäessään jopa Kate-serkun henkilöt. Tietysti heilläkin oli jotain tiettyjä yhtäläisyyksiä kirjailijattaren hahmolinjauksen kanssa, sillä mukaan mahtui huimapäinen seikkailuista pitävä nuori tyttö ja yli varojensa elävä keikari. Heyerin hahmolinjaus on kuitenkin niin löyhästi vedetty että se jättää henkilöiden minuudelle elintilaa. Suosikkien nimeäminen ei ole vaikeaa. Ehdottomasti arvoisa Cedric Brandon. Irstas nuori herra, jolla oli moraalien vartijoiden mielestä surkuteltavia tapoja ja turmiollisen viehättävä käytös. Hänen ulkonäköään ei kuvattu kovinkaan tarkasti muuta kuin keikarimaisen pukeutumistyylin osalta, muttei voinut olla huomaamatta hänen olleen Beverley veljeään komeampi miekkonen. Jimmy Yarde -nimisessä taskuvarkaassa ei vedonnut ulkonäkö ja karisma vaan hepun hedelmättömät ja muka kekseliäät varkausyritykset, joista vaikenen kuin muuri etten paljasta mitään juoneen liittyvää.

Kirjan ensimmäiset sivut olivat aika neutraaleja, pelkkää sukulaisten päivittelyä liittyen Sir Richardiin. Muotileijonan ilmaannuttua kaupunkiasuntonsa keltaiseen salonkiin huumori puhkesi täyteen kukoistukseensa hymyilyttämään ja naurattamaan viimeisen sivun viimeiselle riville saakka. Haha! Vastaan ei ole ennen tullut yhtä hauskaa romaania – edes itse Heyerilta.

Lornjetti suuntautui häneen. Sir Richardin murheellinen katse tarkasteli häntä. ”Pitämässä maaseutua pilkkanasi, Beverley? Outoa että sinä, joka näet niin paljon vaivaa ulkonäkösi eteen, päädyt niin surkeisiin tuloksiin! Kas, Cedric ei välitä omastaan tippaakaan, mutta näyttää aina herrasmieheltä.” - Sir Richard Beverleylle


**** +

Aatelisneidon yöllisten kauhunhetkien 5.luku

Kaksi Takhisiksen palvelijatarta


Viimeisimmillään tiineenä oleva vuorivuohi ja pukki määkivät surkeasti lohikäärmeen kynsien vankina. Hollintress oli ahminut puolet laumasta suihinsa. Hänen elävänä pyydystämänsä vuohet olivat osa hänen tuliaislahjoistaan, sille jota hän oli menossa tapaamaan. Lohikäärmeen mentävä luolansuu ammotti mustana auringonlaskun punaiseksi värjäämällä vuorenkyljellä. Hän suuntasi käärmemäisesti alaspäin viettävään tunneliin siivet kylkiä vasten taitettuina eteisluolasta, jonka lattialla lojui eläinten ja kaksijalkaisten luita. Tunneli oli korkea, mutta kaksi täysikasvuista lohikäärmettä ei olisi mahtunut kulkemaan siellä rinnakkain.

Tunnelin pilkkopimeydestä huolimatta Hollintress näki valtavilla silmillään miltei yhtä hyvin kuin päivän tai kuunvalossa. Käytävä päättyi leveten ensimmäistä luolaa paljon suurempaan, pienen metsäaukion kokoiseen luolaan. Vuori tutisi aarrekasan päällä nukkuvan lohikäärmeen kääntyillessä unissaan. Tämä lohikäärme oli punainen kuten Hollintress, joskin paljon suurempi. Pitkänomaisesta kuonosta piiskamaiseen hännänpäähän mitattuna neljäkymmentä metriä.

Vuorivuohien määkinä ja veden kielelle nostattava tuoksu sekä vieraan lohikäärmeen haju herättivät nukkujan. Hän aiheutti pienen kolikkovyöryn nostaessaan vähän päätään meloninkokoiset silmät raollaan. Silmiä samentavasta kalvosta huomasi hänen olevan iäkäs Krynnin pitkäikäisimpien olentojen mittapuunkin mukaan. Feminiinisessä äänessä oli unenpöpperöisyyttä ja sydämellisyyttä. ”Kas Hollintress, tyttäreni. Ilmeisesti olet palannut ryöstöretkeltäsi?”

”Vähän aarteita hankkineena. Kartano lienee palanut maan tasalle ja kylä sekä torpat ovat pelkkiä tuhkakasoja”, Hollintress sanoi vailla vaatimattomuutta.

”Saat kertoa kohta minulle parhaimmat palat, kun olen syönyt. Toit kaiketi nuo vuohet minulle syötäväksi?”

”Niin toin.” Nuori punainen lohikäärme heitti saaliin äitinsä etujalkojen juureen.

”Kerrassaan huomaavaista”, hänen äitinsä kiitteli. Iän myötä mukavuudenhaluiseksi ja laiskaksi muuttunut Tressory lähti enää ani harvoin kauas pesänsä lähettyviltä. Tressory torkkui suurimman osaksi pesässään tarumaisine aarteineen kerälle käpertyneenä käyden vain saalistamassa. Välillä häntä ei huvittanut edes raahautua metsästysretkelle muutaman kilometrin päähän, niinpä hänen luonaan ainakin kerran viikossa käyvä Hollitress toi mukanaan tuoretta syötävää.


***

Holly oli odottanut jo tunnin toisen hänen kanssaan huoneen jakavan sisäkön nukahtamista. Tina kuorsasi keskimmäisessä sängyssä ärsyttävän äänekkäästi ja hampaitaan narskutellen. Hiuksiaan nykivä Ina vaihteli viiden minuutin välein kylkeä ja huokaili. Nukkuvaa tasaisesti hengittäen teeskentelevä Holly ei aikonut odottaa enää viittä minuuttiakaan toisen vaipuvan uneen. Hän lausui oudon sanan eikä valveilla kieriskellyt piika ennättänyt edes ihmetellä miksi Hollyn huulilta kuultiin kummallista kieltä, sillä hän oli viimeisen tavun lausumisen jälkeen unessa.

Punahiuksinen piika kietoutui Tinan paksuun, virkattuun hartiahuiviin ja pujahti huoneesta. Mikäli hän oli kohdannut käytävällä jonkun palvelijan, hän olisi sanonut menevänsä käymälään. Oikeasti hänellä ollut tarvetta päästä sinne, oikeasti hän ei jäänyt ylipäätään kolmanteen kerrokseen.

Hän laskeutui palvelusväen portaikkoa pitkin toiseen kerrokseen, jossa herrasväen makuukamarit sijaitsivat.

Lady Marlannen huoneeseen. Silkkiverhot joissa oli vaaleanpunaisia ja kanariankeltaisia ruusuja, oli vedetty tammisen katosvuoteen ympärille. Kynttilät oli jätetty palamaan lampetteihin, tuomaan lisää turvallisuudentunnetta pimeää yhä pelkäävälle aatelisneidolle. Holly kurkisti verhojen taa. Rentona nukkuva neito makasi selällään luonnonvaaleat kutrit palmikoituina, peite kaulaan asti vedettynä. Soikionmuotoisten kasvojen levollisuudesta ja vienosta hymystä päätellen nukkuja näki kauniita unia. Uneksi esimerkiksi kokevansa ensisuudelmansa rakastettunsa kanssa tai kuljeksi urhonsa kanssa kukkaniityllä auringonpaisteessa.

Holly-sisäkön pisamaiset kasvot olivat nyrpeät, vaikka hän sanoi tulevansa iloiseksi Marlanne-neidin hyvästä mielialasta. Kartanonneitihän näki jälleen sopimattomia unia!

Jos kartanonneiti olisi ollut hereillä, hän olisi nähnyt sisäpiian pronssinruskeiden sielunkuvastimien värin muuttuneen tulenpunaisiksi kuin hehkuva hiillos Hollyn virkkaessa: ”Siispä siihen on tuleva taas muutos.” Valveilla oleva Marlanne olisi äimistellyt myöskin, miten eri tavalla Holly oli puhunut. Yleensä hän puhui hiljaisesti, lempeästi ja rahvaalle ominaiseen tapaan. Nyt hän puhui hyvin itsevarmasti ja kuin sivistynyt ihminen tummalla ja kalsealla samettiäänellä. Vuoteen reunalle sirosti istahtava tyttönen alkoi kuiskia vaaleaverikön korvaan samalla äänellä.

Kieli oli vaihtunut. Kukaan kartanossa, kylässä tai koko maassa – tokkopa monikaan kaksijalkainen olisi tiennyt, mitä kieltä Holly puhui. Silti he olisivat olleet yhtä mieltä nuoren tytön puhuvan sihahtavaässäistä ja terävää kieltään kuin äidinkieltään.

Levollisesta unesta ei ollut enää tietoakaan Marlannen vääntelehtiessä ja huitoessa höyhenpatjalla hikoillen ja nyyhkyttäen. Jälleen mitä sopivimpia unia nähden, niinpä Holly oli pääsevä kapeaan olkipatjalliseen sänkyynsä kohtapuolin nukkumaan. Näkemään yhtä raakoja ”painajaisia” hymyillen autuaan julmasti kuin sievä demonitar.


***

Nykyään Hollintress osasi liikkua luontevasti ja sulavasti ihmisnaaraan hahmoon ahtautuneena eikä hän enää puhunut kolmea osaamaansa ihmisten kieltä vahvalla lohikäärmeiden korostuksella. Siitä huolimatta lohikäärmeen näkökulmasta jänöjussinkokoisen otuksen hahmoon totuttelemiseen kului helposti tuntikin. Kahteen lyhyeen takaraajaan ja surkastuneen näköisiin, käsiksi kutsuttuihin eturaajoihin ja haurasta ruumista peittävään pehmeään nahkaan, josta ei ollut suojaamaan edes itikanpuremilta. Siivettömyyteen tottuminen tuotti hänelle eniten hankaluuksia. Hollintress tuijotti kaihoisasti pilviselle taivaalle, nyt pronssisilmin tuntien Hänen Mustan Majesteettinsa vihollisten amputoineen hänen siipensä.

Muista olevasi vain väliaikaisesti tässä mitättömässä hahmossa, suurin piirtein silmänräpäyksen! Hollintress muistutti itseään tiukasti peilatessaan valepukuaan tyynestä metsälammesta. Ihmisten mielestä hän oli varsin sievä neitonen herkkine pisamaisine piirteineen, kohdallaan olevine kurveineen ja yläreisiin ylettyvine paksuinen kuparinpunaisine palmikoineen. Pah! Todellisessa hahmossaan hänellä oli yhdessä kynnessäänkin enemmän kauneutta kuin ihmiskaunottarilla koko ruumiissaan.

Noustuaan lyhyille jaloilleen hän laittoi taittoi lähimmästä puusta oksan ja riisui kureliivinsä ja karkeasta pellavasta kudotun puseronsa. Hän otti oksan käteensä ja sivalsi sillä itseään selkään. Kerran, toisen, kerran, kolmannen kerran –

”Mustan Kuningattaren päiden nimeen!” Irvikasvoinen Hollintress kiroili älähtäen lohikäärmeiden kielellä. Vitsa kirveli helvetisti selkänahassa jättäen niin pahat jäljet kuin hän halusikin.

– neljännen kerran, viidennen kerran, kuudennen kerran, seitsemännen ja kahdeksannen kerran.


***

Kaikki Portdalen kartanon pöytähopeat oli kaivettu esiin kreivittären määräyksestä. Kartanossa järjestettäisiin kolmen viikon päästä suuret päivälliset, jonne tulisi kreivin ja kreivittären sukulaisia ja ystäviä. Muutamilla heistä oli sopivan ikäisiä poikia Marlannen naittamisen kannalta. Kreivittärellä olisi hyvät mahdollisuudet päästä tytärpuolestaan eroon puolenvuoden sisällä, olihan tämä isänsä puolelta hyvää sukua ja edustavan näköinen. Eräs kreivittären ystävätär oli hiljattain udellut oliko hänen tytärpuolellaan tiedossa sulhoa. Päivälliskutsut olivat itse asiassa yksinomaan rouva kreivittären idea, mutta hän oli manipuloinut herra miehensä uskomaan tuuman olevan yhteinen.

Sisäpiiat kiillottivat hopeita taloudenhoitajan kanssa tämän haukankatseen alla. Hollintress hankasi par’aikaa viisihaaraista hopeakynttelikköä kiillotusaineeseen kastetulla rievulla. Taloudenhoitajan silmän välttäessä hän laami laiskasti kynttelikköä sieltä täältä. Taloustyöt olivat tehneet hänen hoikista käsistään punakat sekä kuivuuttaan hilseilevät, ja niihin oli tullut paksuja kovettumia. Hän oli ”taas vaihteeksi” äkäinen, kyllästynyt kahdessa päivässä palvelemaan ihmismatosia raataen toinen toistaan alentavimpien askareiden parissa. Hitto vie ihmiset lyhyine ja säälittävine elinikineen eivät olleet yhtään mitään häneen ja muihin lohikäärmeisiin verrattuina. Heihin, mittaamattomasti korkeampiin olentoihin verrattuina.

Enimmäkseen Hollintress ei yrittänytkään hillitä kiukkuaan tahi suoraa raivoaan. Värillisten lohikäärmeiden vanhemmat eivät liiemmin pitäneet noiden tunteiden tukahduttamista tärkeinä, kunhan poikaset eivät raivonneet heille. Se oli epäkunnioittavaa ja sopimatonta käytöstä pahuuden silmissä. Tressory oli vain huomauttanut Hollintressille itsehillinnän olevan tarpeen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Niin kuin nyt. Ihmishahmoisen punaisen lohikäärmeen äkäisyys ei jäänyt välttämättä kytemään tämän ajatuksissa vaan ihmiset voisivat tuntea sen. Huoneen lämpötila nousisi aluksi pelkästään parilla asteella, mutta vähitellen täällä olisi yhtä kuuma kuin sepänpajassa. Muista saaneesi miltei kokonaan selville, mitä kaikkea varastamisen arvoista näillä typerillä nollilla on, hänen järkevämpi puoliskonsa muistutti. Älä unohda sitä hetkeksikään.

Ihmistyperykset luulivat hänen olevan yksi heistä elellen kartanossa pedon läsnäolosta tietämättömänä lammaskatraana. Ne olisivat pysyvä loppuun saakka siinä harhakäsityksessä. Kiukku oli pidettävä tiukasti suitsittuna. Hollintress ummisti ihmissilmänsä ja keskitti kaikki ajatuksensa hengityksensä syventämiseen ja sen rytmin seuraamiseen.


***

”Mitä sä teet tähän aikaan ulkona, Holly?” maahismaisen nopeaan tapaan puhuva miesääni kysyi.

Äänettömät ärräpäät tasapainoilivat Hollintressin kielellä. Miksi tuon pahuksen tallirengin piti sattua olemaan juuri nyt ulkosalla, vaikka kaikki oli sujunut tähän asti kuten pitikin? Inakin oli nukahtanut kahdessakymmenessä minuutissa.

”Voisin kysyä samaa sinulta, Jem – jollei se olisi sanomattakin selvää”, Hollintress sähähti nyhtäisten suurieleisesti heinänkorren rengin likaisenruskeista, puoliväliin kaulaa tapaavista hiuksista. Erittäin tarkan hajuaistin omaava naaraslohikäärme erotti mieheen tarttuneen naisen hajun. Jem oli paritellut jonkun piian kanssa heinäladossa.

”Soo soo Holly, älä oo noin tympeä mulle”, Jem torui omasta mielestään hurmaavasti älyämättä kiinnittää huomiota tyttösen sivistyneempään puhetapaan.

”Öhöm”, Holly mutisi itsekseen miettiessään kuinka hänen kannattaisi menetellä Jemin suhteen. Uniloitsun langettaminen oli paras idea. Vaikka nuorukainen kertoisi herättyään muille törmänneensä Holly Nahkuriin pihalla ja tämän taikoneen hänet uneen, tytön paljastumisella epäilyttäväksi noidaksi ei ollut väliä enää huomenna. Loitsusanat odottivat lausumista.

”Ihan varmasti sä tulit ettimään mua.”

”Voin vakuuttaa etsiväni mieluummin rottia tahi kastematoja kuin sinua, senkin pölvästi. Ru -” kuparikutri aloitti.

Jemin tarttuessa häntä lanteilta ja vetäessä lähemmäs vartaloaan. Hänestä lähti etäämmällekin pistävä hienhaju, mutta Hollintress ei pystynyt sietämään lemua lähietäisyydeltä.

”Tätä mä oonkin ootellu”, nuorukainen huokaisi vieden sänkisiä kasvojaan lähemmäs tytön kasvoja suu raollaan. Ennätettyään hädin tuskin painaa vähän rohtuneet huulensa Hollyn huulille tämän ruumis alkoi säteillä kuumuutta. Jem alkoi hikoilla vuolaammin kuin kesähelteellä enemmän ja enemmän kuumissaan. Tallirenki ei vain vienyt suutaan tytön huulilta vaan irrotti kätensä tämän lanteilta.

Tulinen vaippa alkoi kietoutua Jemin ympärille kuin kuristajakäärme saaliinsa ympärille. Ilma rätisi ja sihisi ollen polttaa hänen ihoaan ja keuhkojaan. Pistävästi häntä tuijottava katse oli leimuava.

”En mä tiedä kuka sä oot, Holly Nahkuri. Mutta et ainakaan se, joka oot olevinas!” tallinrenki Jem ähkäisi pelon vangitsemana. Muuta hänen huuliltaan ei kuultukaan Hollintressin lausuman loitsun toimiessa kuin suukapula liimaamalla hänen kielensä kitalakeen. Toinen lohikäärmeen loitsu – sanoinkuvaamattomasti hirmuisempi muutti miehenalun eläväksi soihduksi. Peloltaan hän ei kyennyt liikahtamaankaan yrittääkseen sammuttaa itsensä, joskaan vesi ei olisi sammuttanut maagista tulta. Se lietsoi tulta kuten vesi rasvapaloa.

”Kerrankin sinun suustasi kuullaan järkevyyksiä”, Hollintress naurahti silkkisesti ihmisen ollessa vielä hengissä. ”Olisi kuultu kenties enemmänkin, mikäli lyhyt elämäsi olisi saanut jatkua. Muuten, nimeni on Hollintress, joka tarkoittaa tulilintua meidän lohikäärmeiden kielellä.”

Tuota pikaa nurmikolla violettikukallisten sireenipensaiden juurella oli suuri rasvaläikkä. Jem-tallirengistä ei ollut jäänyt muuta jäljelle. Naurunkyyneleitä virtasi vuolaasti vatsaansa pitelevän Hollintressin silmistä hänen potkiessaan tuhkakasaa. Renkivainaan aikeet naurattivat nuorta pahaa lohikäärmettä sitäkin runsaammin. Pölkkypää oli lähennellyt häntä kuten ihmisillä oli tapana tehdä niiden halutessa paritella. Kuulemma ihmiset parittelivat muulloinkin kuin halutessaan lisääntyä. Mielihyvän tähden. Sangen kummallista ja huvittavaa. Hollintressilla ei ollut kokemuksia parittelutapahtumasta, mutta hän tiesi sitä tarvittavan uusien lohikäärmeiden syntymiseen. Lohikäärmeeksi hän oli vielä turhan nuori pariutuakseen ja jatkaakseen siten sukua.

Nurmikolla ei ollut tuhkakekoakaan muistuttamassa kiimaisen rengin olemassaolosta Hollintressin sovittaessa kokeeksi jalkojaan muurin rakoihin. Portdalen kartanoa ympäröi kaksi ja puoli metriä korkea graniittimuuri, jonka ulkopuolelta sekametsä alkoi. Ylittääkseen muurin ei tarvinnut olla ketterä kuin alppikauris, sillä se ei ollut sileä ja jalan- sekä kädensijoja löytyi tarpeeksi. Lisäksi hänen jalkineensa soveltuivat tarpeeksi kiipeilyyn toisin kuin ne jalassa heiluvat puukengät, jotka hänellä oli ollut jalassaan kartanoon tullessaan.

Juro hänen kerran näkemänsä metsänvartija asui perheineen metsäpirtissä. Miehellä oli kolme vihaista ja suurta vahtikoiraa eikä Hollintress välittänyt tässä hahmossa joutua tekemisiin elikoiden kanssa. Metsänvartijan mökin kautta oikaisemalla lähimmälle metsäaukiolle olisi ollut lyhyempi taival, mutta hän käytti kernaammin pidempää reittiä. Hän halusi säästä metsänvartijan perheineen ja rakkeineen huomenna ensimmäisinä teurastettaviksi. Paladinen lohikäärmeiden ja kaksijalkaisten nisäkkäiden lahtaaminen sekä niiden kaupunkien ja kylien tuhoaminen oli punaisten lohikäärmeiden suurinta hupia aarrekammion kartuttamisen jälkeen. Heidän omissa, hirmuisissa fyysistä pelkoa herättävissä hahmoissaan tietysti. Ihmisnaaraan ruumiissa Hollintress ei tuntenut täysin itseään eräänlaiseksi puolijumalattareksi, joka päätti kenellä oli oikeus elää.

Hopeinen Lunitari ja Punainen Lunitari, kahden mahdin jumalan kuut toivat valoa yöhön. Kolmannen taikuuden jumalan, Nuitarin kuu oli taivaalla, mutta vain hänen palvelijansa, mustakaapuiset velhot näkivät mustan kuun. Lohikäärme halusi ammentaa omaksi itsekseen palaamisesta kaiken mahdollisen nautinnon pitkittämällä hetkeä tarkastelemalla Holly Nahkurin kuvajaista lampikuvastimesta. Miten hän halveksikaan jok’ikistä ihmishahmonsa piirrettä, vaikka se oli erinomainen valeasu. Siivettömyyttä kaikkein eniten, ja se että hänen kielellään maistui vain se, mitä hän oli syönyt. Hyi olkoon. Hän ei kestänyt katsella tuota kuorta enää hetkeäkään saati olla siihen teljettynä.

Punainen lohikäärme kumosi loitsunsa iloa kuplivalla äänellä herkutellen jokaisella kirjaimella.

Hänen leukansa alkoivat venyä ja kasvaa. Käsivarret alkoivat vahvistua ja muuttua etujaloiksi. Hän tunsi luustonsa muuttuvan ja lihastensa paisuvan. Ohut ja huonosti suojaava hipiä värjääntyi punaiseksi alkaessaan muuttua suomupanssariksi. Tuli alkoi roihuta hänen sisuksissaan ja suloinen rikinmaku kohosi hänen pidentyneelle, kaksihaaraiselle kielelleen. Siivenalut puskivat hänen selästään kuin kevään ensimmäiset kukkaset maasta. Hänen ruumiinsa kasvaessa kasvamistaan pehmeinä ilmaantuneet suomut kovettuivat timantinkoviksi.

”Vihdoinkin!” Hollintress huudahti omalla kielellään palattuaan kokonaan naaraslohikäärmeeksi. Hän venytteli perusteellisesti suuria lihaksiaan levittäen siipensä ja viskeli käärmemäistä häntäänsä. Kauhistuttavat raatelukynnet jättivät syvät vaot maahan hänen tunnustellessaan voimiaan ja mahtiaan.

Siitä huolimatta että punaiset lohikäärmeet olivat kaikkein turhamaisin lohikäärmeiden heimoista, Hollintress oli kaunis olento, yksi Krynnin kauneimmista muidenkin kuin itsensä ja äitinsä silmissä. Hänen pitkä ja vahva kaulansa kaartui tavattoman viehkeästi kuin joutsenen kaula. Ylväästi pystyssä oleva, vähän hevosen turvanmuotoinen pää näytti taitavan kuvanveistäjän hienostuneimmalta luomukselta. Suuret silmät tulvivat armotonta julmuutta säihkyen samalla tavalla kuin arvokkaimmat timantit. Ohuudestaan huolimatta vahva siipikalvo näytti tiukasti luiden varaan kiinnitetyltä ohuelta silkiltä. Teräksenlujat suomut liekehtivät tulenpunaisina Lunitarin valossa. Lohikäärmeen kaikki liikkeet olivat harkittuja ja sulavia, vaikka tuo valtava hirviö sai tantereen tömisemään painavuutensa vuoksi.

Vartuttuaan nuoreksi lohikäärmeeksi Hollintress oli saanut osakseen suunnattomasti punaisten urosten huomiota ja ihailua. Jokainen puolisoton olisi ollut innokas ottamaan hänet puolisokseen. Rukkaset eivät missään nimessä tappaneet heidän ihailuaan, sillä he sanoivat Hollintressin kaltaisia naaraita löytyvän yhden tuhatta kohden. Krynnistä ei löytynyt ainuttakaan lohikäärmettä, joka ei olisi pitänyt Hollintressia uljaana ja jumalaisena ilmestyksenä.

Ohut lieska luikerteli hänen suupielestään. Hänestä ei olisi vielä muutamaan tuntiin lietsomaan tultaan roihuun, koska hän ei ollut voinut valepuvussaan kantaa sisällään kuin pienenpientä kipinää. Nälkä kurni hänen vatsassaan aivan kuin muistuttaen siitä sianruoasta, jota hän oli joutunut syömään ihmishahmossa. Leipä, perunat, vihannekset ja kaurapuuro-niminen laastinvärinen sotku... Kaurapuuroaamiainen oli saanut hänet antamaan kerran ylen. Siispä hän lähtisi metsästysretkelle hankkimaan kunnon ruokaa ja menisi pesäänsä ruokalevolle.

Paikallistettuaan ilmavirran Hollintress nousi lentoon.


***

Tressoryn silmiä näytti peittävän sokeuden maitomainen kalvo hänen suljettuaan läpinäkyvät sisemmät silmäluomensa. Hänen hännänpäänsä sohi laiskasti aarrevuoren kylkeä.

”Minulla on sinulle vielä toinen tuliaislahja”, kertomuksensa päättänyt Hollintress virkkoi. Raatelukynsissä killui kultainen naisen vyö. ”Olepa hyvä”, hän sanoi ojentaessaan sen äidilleen.

Vanha lohikäärme tutkaili hetken keskittyneesti vaaleanpunaisin villivadelmankokoisin timantein ja valkoisin helmin koristettua vyötä. Läheskään kaikki hänen omistamistaan koruista eivät olleet yhtä arvokkaita, mutta hän ei hämmästellyt sitä miksi tytär luopui siitä innokkaasti. Hollintress inhosi vaaleanpunaisia timantteja toisin kuin jalokivien suhteen kaikkiruokainen äitinsä.

”Kiitos. Ainahan tänne mahduttaa jotain pientä”, Tressory sanoi lisätessään timanttihelmivyön aarreröykkiöönsä. ”Kottikärryllinenkin, mutta vankkurillista aarteita en saisi oikein mahtumaan.”

”Kunpa minulla olisi samanlaisia ’pulmia’!” Nuori naaras harmiteli hampaitaan narskutellen. Hänellä oli edessään lukemattomia ryöväysretkiä päästäkseen oikaisemaan suuren kehonsa yhtä korkealle makuusijalle kuin emonsa.

”Et ole sentään mikään vastakuoriutunut. Silti vielä kovin nuori.

”Kuinka vanha minä nyt olinkaan...Kaksisataavuotias vai vanhempi?” Hollintress veikkasi.

”Mikäli et saa surmaasi esimerkiksi jossain kahakassa tai pesääsi ei ryövätä, sinullakin on oleva enemmän kultaa kuin valtakunnan aarrekammiossa”, lohdutettiin.

Hänen ainokaisensa oli käpertynyt keräksi ja kietonut häntänsä ympärilleen. Ollessaan tyttärensä seurassa tai ajatellessaan tätä hän tunsi äidillistä ylpeyttä. Totisesti Hänen Musta Majesteettinsa oli siunannut ylenpalttisesti Hollintressia poikkeuksellisella komeudella. Lisäksi tytär eli hänen, äitinsä neuvojen mukaan kuten kunnon lapsen kuuluikin. Voi, eihän ensimmäisestä Hollintressin tekemästä joukkomurhasta ollut kulunut pitkää aikaa...

Hollintressin tuoreimman retken parhaat palat olivat viihdyttäneet kovasti Tressorya, jonka häijy hekotus oli pistänyt pesävuoren tutisemaan. Hän pyysi tytärtään kertomaan koko tarinan saadakseen nauraa lisää ihmisten typeryydelle ja kärsimyksille tämän raatelukynsissä ja tulessa.