lauantai 6. tammikuuta 2018

Sweet Lies: 3.luku

1.luku
2.luku



Kaikella on hintansa


Kello oli kymmenen yli kahdeksan aamulla Erican juodessa espressoa asuntonsa pienehkössä ja valoisassa keittiössä. Tähän mennessä hän, luonnostaankin tummapiirteinen nainen, oli ennättänyt laittautua. Hänen vahva ehostuksensa levittyi kasvonpiirteille yhtä taidokkaasti kuin marmorijumalattaren kivipiirteille, eikä monellakaan ollut käsitystä siitä miten hänen kampauksensa oli tehty. Taikaministeriössä piti olla vähän ennen yhdeksää, joten vielä ei ollut mitään kiirettä.

Erica oli juomaisillaan kupistaan huomatessaan vieraan pöllön tapittavan häntä moitteettoman kirkkaan ikkunalasin takaa. Velhotar päästi linnun sisään avaamalla keittiön ikkunan. Kukaan merkittävä yhteiskunnan jäsen ei ainakaan voinut olla kyseessä, koska pergamenttirullaa ei ollut sinetöity minkään aristokraattisen perheen sinetillä. Kohtahan lähettäjä paljastuisi, hän ajatteli väläyttäessään vinon hymyn tuolin selkänojalla istuvalle varpuspöllölle, joka suki höyhenpukuaan.

Neiti Lavenham, kirje alkoi, on ehkä liian aikaista sanoa näin varhaisessa vaiheessa, että te olette tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Minusta se on outoa ottaen huomioon sen, ettemme ole kohdanneet kuin kaksi vaivaista kertaa. Te olette nainen, jota sen enempää minä kuin muut miehet eivät saa mielestään.
    Tiedän pyyntöni olevan mahdollisesti kohtuuton ja voi olla, että luulen teidän mielestänne liikoja itsestäni, mutta olisiko mitenkään mahdollista, että teiltä liikenisi aikaa minun tapaamiseeni? Haluaisin kovasti tutustua teihin.
    Odotan vastaustanne - päätittepä vastata mitä tahansa

Terveisin,
Benji Fenwick


Vai oikein Benji Fenwick. Olisihan hänen pitänyt arvata, osata päätellä. Fenwickin kirjeessä oli jotain yhdenmukaisuutta joidenkin hänen rakastajakseen haaveilevien miekkosten kirjeiden kanssa; melkein kaikki vakuuttivat kliseiseen tapaan olevansa tavattoman ihastuneita häneen, ja he pyysivät häntä olemaan edes niin pitkämielinen, että suvaitsisi vastata heidän kirjeisiinsä. Lähtemättömän vaikutuksen tekemisen pystyi tulkitsemaan monella tapaa, jos oivalsi lukea rivien välistä. Fenwick käytti kyseistä ilmaisua sen neutraalin monipuolisuuden vuoksi tuodakseen tunteensa vähemmän pateettisesti esiin ilman radikaalia hyökkäävyyttä. Kirjeen luonnosteluun ja kirjoittamiseen oli ilmiselvästi käytetty aikaa; Fenwick oli pyrkinyt hyvään lopputulokseen. Joka tapauksessa kiltalaisen epävarmuus oli havaittavissa.

Erica ei tavallisissa olosuhteissa vaivautunut vastaamaan jokaisen miekkosen itseään toistaviin kirjeisiin, vaan poltti kirjeet takassa tai sujautti ne kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta ne kaivettiin silloin tällöin pölyttymästä. Luettiin kirjeitä ja naurettiin niiden kirjoittajille. ”Saat vettä ja pöllönnamin”, Erica sanoi uteliaalle linnulle. ”Sitä ennen saat odottaa sen verran, että minä saan kirjeen kirjoitettua. Viet sen sitten isännällesi.”

Naisella ei mennyt kuin kymmenen minuuttia vastauksen kirjoittamiseen - jos sitäkään. Tämän killan nulikan johdatteluun ei paljoa tarvittu, vaikka Fenwick ei vaikuttanut yhtä naiivin hidasjärkiseltä kuin kuolonsyöjäksi käännytetty Piskuilan.


***

”En voi muuta kuin ihmetellä hyvää tuuriani”, Fenwick toisteli hengästyneenä tajuttuaan olevansa Erican asunnossa kahden naisen kanssa - vieläpä kaunottaren makuuhuoneessa. Nautintojen näyttämössä.

”Älä sulje koiranpentumaisia silmiäsi, sillä silloin et näe minua ja herkullisia alusvaatteitani”, Erica kiusoitteli.

Turhamaisena naisena hän esitteli mielellään alusvaatteita ja vartaloaan miehille nauttien ihailevista katseista, mutta velhotar pyrki ylläpitämään katsekontaktia aivan toisesta syystä. Benji makasi hänen vierellään pelkät alushousut jalassa. Alushousujen etumus näkyi pullottavan valmiiksi kireänä. Velho nieleskeli nolostuneena ja hermostuneena ikään kuin pikku nulikka ei olisi koskaan ollut sängyssä naisen kanssa.

”En voi ymmärtää, miten minua voi hermostuttaa näin paljon, vaikka me ei olla vielä muuta kuin suudeltu.”

Erica silitti Fenwickin lyhyitä ja karheita hiuksia, jotka eivät tuntuneet lasimaisilta tai samalta kuin Rabastanin enkelinkiharat.

”Mutta kun -”

”Älä ota turhia suorituspaineita”, noita virkkoi sametin pehmeästi.

Benji nousi kyynärpäidensä varaan. ”Monet naiset ovat sanoneet, että olen tosi huono sängyssä, enkä minä halua teidänkin olevan samaa mieltä… En todellakaan.”

”Voi mon chéri, miten aiheettomia pelkoja sinulla onkaan. Katsos, minä olen sen verran kokenut seksin saloissa, että osaan neuvoa sinua.”

”Sanottehan jos teen jotain väärin?” Fenwick mumisi epävarmasti.

”Tietenkin sanon, mon chéri”, Erica vakuutteli. Hän vei huulensa toisen huulille, suuteli miestä avittaen tätä pääsemään oikeaan tunnelmaan. Fenwick vastasi kömpelösti hänen suudelmaansa, sillä miehen kieli liukui liian pitkälle hänen suussaan, mutta Erica vetäytyi hetkeksi suudelmasta ohjeistaen kiltalaista. Suudelma muuttui heti huomattavasti nautinnollisemmaksi auttaen Ericaa itseään saavuttamaan oikean vireen. Nuorukainen tavoitti Erican meripihkanhehkuisen katseen, ja tummaverikkö nyökkäsi kevyesti. Benjin huulet liukuivat varovasti hänen ihollaan, kunnes ne olivat kulkeutuneet poven syvän vaon yläreunaan.

Nainen avasi itse rintaliiviensä hakaset, sillä Benjin kädet olisivat luultavasti tärisseet liikaa, eikä tämä olisi välttämättä saanut vaatekappaletta riisutuksi. ”Voit imeä rintojani, mutta varo käyttämästä hampaita”, Erica virkkoi laiskaan sävyyn. Fenwick suuteli poven pyöreää täyteläisyyttä ennen kuin toinen rinnannipukka kätkeytyi hänen suuhunsa. Hän kiihotti Erican rintoja yhtä harjaantumattomasti kuin vastasi suudelmiin. Velhotar vertasi Fenwickia jatkuvasti Luciukseen ja Rabastaniin; ei jäänyt epäselväksi, että vakoojatar olisi halunnut toisen edellä mainituista tulevan nulikan tilalle.

”Kuvittele nuolevasi sorbettia”, Erica letkautti armollisesti koukistaessaan jalkojaan. Pölkkypää joutuisi tekemään kunnolla kielitöitä. Ehkä hän voisi silloin harkita antautuvansa tälle.


***

Erica venytteli olohuoneessaan antamatta Waldenin läsnäolon häiritä päivärutiinejaan. ”Kuulin muistaakseni Rabastanilta, että sinulla on joku venäläinen katuhuora kierroksessa.”

”Minä olen käynyt huorissa siitä lähtien, kun pääsin Tylypahkasta”, Walden tuhahti katsellen yhdellä jalalla seisovaa, harjoituspukuun pukeutunutta noitaa. ”Hiton outo huomautus Malfoyn rahoilla elävältä muijalta.”

Nainen naurahti Waldenin tokaisulle.

”Ei sinnepäinkään”, Erica totesi laskiessaan vasemman jalkansa alas. Hän heilautti vuorostaan oikean jalkansa ylös tukien sitä käsillään. ”Mutta palataan vielä tähän Nastya -nimiseen huoraan, mon ami.”

”Mistä sinä tiesit sen nimen olevan Nastya?” mustaviiksinen mies ihmetteli. ”Et ainakaan Rabastanilta.”

”Minä en kuullut siitä missään vaiheessa keneltäkään, Walden. Onnistuin lukemaan vähän Fenwickin ajatuksia.”

”Mitä vittua? Sanoitko oikeasti ’Fenwickin’?”

”Sanoinpa hyvinkin. Fenwick on tai on ainakin ollut yhdessä tämän Nastyan kanssa.”

Velho näytti vahingoniloiselta. ”Ah, Fenwick onkin sitten se ’nakkimunainen luuseri’, jota Nastya on haukkunut minulle ohimennen. Onko Fenwickilla oikeasti niin pieni muna?”

Ericalla oli vaikeuksia pysytellä tasapainossa, sillä hän tirskui äänekkäästi ja joutui tukeutumaan seinään. ”Keskimääräistä pienempi kieltämättä, ja kloppi oli muutenkin jokseenkin kehno pano.”


***

Miehen ja naisen voihkaisut ja huohotukset sekoittuivat toisiinsa. Nastyan kädet olivat uponneet miehen vahvaan selkään. Hän tunsi pellavapaitansakin läpi Nastyan kynsien terävyyden, eikä mies ollut tätä hellempi näykkiessään venakon kalpeaa ihoa. Syvät ja kovakouraiset työnnöt raatelivat kosteaksi turvonnutta lihaa saaden naisen huokailemaan sekä kivusta että vulgaarista mielihyvästä raiskausfantasian toistuessa kerta toisensa jälkeen.

Walden parahti purkautuessaan naisen sisään. Lyyhistyi koko painollaan Nastyan päälle raskaasti hengittäen. Noita makasi käpertyneenä hänen allaan. Sumeat savusilmät olivat löytäneet kiintopisteen tilavan makuuhuoneen ainoasta maalauksesta. Waldenin mieli ja ruumis olivat raukeat. Venäläinen katuhuora oli tyydyttänyt hänet jälleen kerran antamalla hänen omistaa halvan ruumiinsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Joku venäläinen katupoika oli varmaan vienyt pikku huoran neitsyyden jo ennen kuin hän oli edes kasvanut naiseksi. Vihkinyt Nastyan ammattinsa saloihin. ”Sinä satutat minua, Walden”, monet Luihuisen pikku lutkat olivat valittaneet kouluaikoina. Nämä kaikki olivat olleet samanlaisia persettään keinuttavia hutsuja, joilla oli ollut kova kiire ahtautua luutakomeroon komean Walden Macnairin kanssa. Vuorossa ollut ämmä olikin käynyt vinkumaan heidän päästyään tositoimiin.

Mies nousi vuoteeltaan ja alkoi pukeutua verkkaisesti viitsimättä napittaa röyhelöhihaista pellavapaitaansa. Hänen rintakehänsä oli lihaksikas ja hyvin muodostunut. Orgasmin jälkimainingit eivät olleet vielä vaalentaneet silmien mustuutta. Waldenin hymy oli riehakas ja leikkisä. Innostunut. Hänen lähipiirinsä olisi tunnistanut tuon hymyn ja läpäisemättömän katseen, mutta Nastya Borodavkija ei tuntenut häntä kunnolla. Walden oli hänelle tavallinen - keskimääräistä paremmin maksava asiakas. Nastya oli nähnyt pimeyden lordin polttaman pimeyden piirron noenmustat ääriviivat hänen vasemmassa käsivarressaan eikä ollut sanonut mitään. Se oli täysin loogista; ovelat Feeniksin killan hännystelijät eivät paljastaneet korttejaan kuolonsyöjille.

Hän laittaisi naikkosen paljastamaan tietonsa ja yhteytensä.

Macnair ei halunnut herättää epäilyksiä, joten hän ei lähtenyt olohuoneeseen hakemaan taikasauvaansa. Sitä vastoin hän veti pitkän hopeatikarin saappaan varresta. Mies lähestyi vuoteella makaavaa huoraa hitain ja vaimein askelin tikaria pitelevä käsi puolittain selän takana. Nastya ei edes kuullut hänen askeliaan; tämä huomasi miehen Waldenin pysähtyessä vuoteen oikealla puolelle.

”Pitääkö mun nousta?” Nastya nurkui. ”Mä en millään jaksaisi.”

Walden ei vastannut naisen kysymykseen. ”Kerro minulle mitä sinä tiedät Feeniksin killasta”, mustahiuksinen mies sanoi painokkaaseen sävyyn.

Slaavinainen siveli eebenpuisen vuoteen kaiverruksetonta päätyä aivan kuin pikkutyttö hypisteli uutta lelua. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa koko vitun kilta.”

”Aijjaa”, Walden ivasi. Tikarin terä tuntui jäiseltä hänen kämmentään vasten. ”Sinun heilasi Fenwickhan kuuluu Feeniksin kiltaan.”

”Ja teillä on pimeyden velhon merkki käsivarressanne.” Nainen pyöritteli silmiään hänelle tai hänen huomautukselleen.

”Älä kiertele.”

”En mä kiertelekään.”

”Tiedät takuulla jotain siitä helvetin killasta, joka on heitellyt kapuloita meidän rattaisiimme. Killan asioiden on täytynyt vuotaa Fenwickilta.”

”Se mulkku ei ole kertonut mulle muuta kuin, että kuuluu siihen Dumbledoren kiltaan.”

”Minä en kuule uskoa sinua. En todellakaan usko sinua”, Walden sähähti. Nuorukainen toi tikaria pitelevän kätensä esiin. Nastya ei ennättänyt sanoa mitään huomatessaan Waldenin vieneen hopeatikarin kärjen kurkulleen. Hän älähti yllättyneenä, ei sentään alkanut kirkua.

”Mitä - mitä pirua? Mitä pirua?” Nastya toisteli. Käheä ja raakkuva ääni oli kohonnut korkeammaksi.

Kuolonsyöjäaristokraatti painoi tikarin terää sen verran syvemmälle, että terä jätti pienen naarmun Nastyan kaulalle. Naarmusta ei tullut pisaraakaan verta, rosoisuuden erotti vain lähietäisyydeltä. ”Sinulle ei ole käynyt toistaiseksi huonosti, mutta kohta käy - ellet ole varuillasi”, velho totesi hyisesti.

”Ette ole tosissanne!” huudahti Nastya miehen kumartuessa lähemmäs.

”En laske ikinä leikkiä tällaisista… hmm vakavista asioista…” Mies piirteli tikarilla näkymättömiä kuvioita. Kenties kirjaimia tai numeroita.

Nastya pyristeli kuin hämähäkin tahmeaan ansakudelmaan eksynyt päiväperhonen. Walden ei käsittänyt moista vastarintaa, sillä hän ei ollut tehnyt vielä mitään. Ilmeisesti saaliista ja häikäilemättömästä saalistajasta koostuva klassinen asetelma sai Nastyan ylireagoimaan. Hänenkään taikasauvansa ei ollut käden ulottuvilla, luultavasti pienen ja kuluneen käsilaukun uumenissa muiden tavaroiden seassa. Taikuus oli kanavoimatonta ilman taikasauvaa, sillä harvat olivat kyllin voimakkaita kyetäkseen loitsimaan ilman sauvaa. Nastyan taikavoimat eivät koskaan olleet merkittävän voimakkaat; noita ei ollut käynyt taikakouluakaan kolmea vuotta kauemmin.

Nainen huitoi, rimpuili ja kiemurteli, koska hänen taikuutensa ei riittänyt vastarintaan tarvittavaksi voimavaraksi. Hän kynsi Waldenia kovemmin kuin rajujen, antiromanttisten aktien aikana tavoitellessaan tikaria. Nastyasta ei ollut potentiaaliseksi vastustajaksi täysikasvuiselle, fyysisesti hyvässä kunnossa olevalle miehelle, mutta hän ei ollut täysin avuton. Kaikista naisista ei olisi ollut edes vähäiseksi vastukseksi. Poskeen suunnattu läimäytys höllensi Waldenin otetta, ja tikari kimposi rypistyneiden lakanoiden sekaan.

”Helvetin huora!” ärähti Walden.

Nyt molemmat tavoittelivat tikaria. Välillä näytti siltä, ettei kumpikaan saisi teräasetta ja sitten se oli tilapäisesti toisella. Nastyan laiha käsi oli takertunut koristeelliseen kahvaan, eikä Walden onnistunut anastamaan sitä itselleen. Heidän kamppaillessaan vuoteella tikarin terä osui mihin sattui sohimaan. Waldenin puristaessa tummahiuksisen naisen rannetta terä painui vahingossa miehen kylkeen upoten syvälle lihaan.

”Voi saatana!” Walden sihahti. Ohuthuulinen suu oli vääntynyt tuskaiseen irvistykseen. Mies kavahti taaksepäin, sillä pahasti kirvelevää kylkeään poltteli ja kylmäsi samanaikaisesti. Kipu palautti mieleen sen päivän, jolloin hänestä oli tullut kuolonsyöjä. Pimeyden piirron polttaminen oli sattunut niin paljon, että siitä aiheutuvaa kipua oli vaikea käsittää. Paranemiseen oli mennyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jatkuvaa kirvelyä ja järkyttävää kipua, johon mikään ei ollut tuonut edes lyhytaikaista helpotusta. Tuskainen äännähdys sai Nastyan irrottamaan kuolonsyöjän veren tahriman kätensä. Walden nappasi tikarin hajamielisesti haavan viedessä hänen huomionsa. Oli outoa nähdä oman verensä pulppuavan haavasta ja värjäävän repeytyneen pellavapaidan helakanpunaiseksi. Ilman kirottua kipua lämpimältä tuntuvaa verta ei olisi uskonut hänen omakseen.

Mustaviiksinen mies tavoitteli ivahymyä heilutellessaan veren likaamaa kättään Nastyan silmien edessä, mutta hänen huulensa muotoutuivat ainoastaan kivuliaaseen irvistykseen. Hampaat paljastavaan. ”Katso mitä sinä olet tehnyt”, velho ärähti naiselle.

Venakkokin näytti siltä kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. ”En - en m-mä tarkoittanut”, maahanmuuttaja sopersi. ”Mun ote vaan…” Nainen niiskautti siristellen silmiään.

Walden nauroi kolkkoa ja ilkkuvaa naurua niska kaarella. Tummat silmät kiilsivät kuin kuumeisella. Yleensä suitut ja huolitellut hiukset olivat menneet sekaisin kamppailun aikana. Nuorukainen ei ollut varma, oliko veri hänelle itselleen samanlainen kimmoke kuin koiratappeluissa käytettäville rakeille verenpunaisen usvan täyttäessä hänen näkökenttänsä… Se saattoi johtua huimauksesta. Hänhän menetti kaikenaikaa verta, vaikka yritti tyrehdyttää vuotoa puristamalla haavan reunoja yhteen. Silti teki niin paljon mieli tappaa, nähdä toisen tuupertuvan elottomana vuoteelle tietoisena siitä, ettei syvän haavan aiheuttama veren menetys ollut hänen, Waldenin kuolemaksi. Halpa huora ei kyennyt tekemään selvää tappajaksi syntyneestä miehestä.

Ei Nastya varmaankaan ollut valehdellut hänelle tai jättänyt kertomatta mitään kertomisen arvoista. Se ei merkinnyt Walden Macnairille rahtuakaan, koska mielihaluja ei jätetty noteeraamatta. Hänen kätensä saattoi täristä, ja hänellä saattoi olla poikkeuksellisen heikko olo, mutta nuorukainen tiesi kykenevänsä käyttämään tikaria oikeaan käyttötarkoitukseensa. Tekemään oikeutta maahisten valmistamalle, siroin kaiverruksin koristetulle taidonnäytteelle.

Vain Walden kuuli Nastyan kirkaisun viiltäessään tämän kurkun auki. Asunnot oli äänieristetty tehokkaasti loitsuin, jotta asukkaat saisivat nauttia oman kodin rauhasta.

Mies tuhahti tuoreelle vainajalle, joka retkotti hänen vuoteellaan kurkku auki viillettynä. Auki repsahtaneet silmät näyttivät kauhistuneilta. Walden nautiskeli hetken näystä ihaillen ruumista kaikista mahdollisista kulmista pyyhkiessään veren kasteleman tikarin naisen hameeseen. Hän kääri ruumiin aluslakanaan. Siitä pitäisi hankkiutua eroon vielä samana päivänä, sillä hän ei halunnut jonkun huoran raadon lemun tarttuvansa isänsä ostamaan asuntoon. Walden kuvitteli jaksavansa hävittää ruumiin välittömästi, muttei pystynytkään kantamaan vainajaa tällaisessa kunnossa. Miehen oli tyydyttävä laskemaan käärö lattialle.

Hän hoiperteli olohuoneeseen ja otti taikasauvan käteensä. Hänen voimansa riittivät vielä Erican luo ilmiintymiseen.

Walden pani merkille Erican ja sisarensa hölmistyneet ilmeet naisten nähdessä hänen seisovan verisenä valoisassa rappukäytävässä.

”Hei Erica ja sisko”, mies tervehti leppoisasti.

Beatrice puri kämmenselkäänsä.

”Mitä hittoa sinulle on käynyt?” Erica hämmästeli vetäessään Waldenin sisään välttääkseen naapureiden ihmettelyn.

Mies nauroi huvittuneesti. ”Eräs huora yritti varmaan tappaa minut. No, nyt se on kuollut kuin kivi.” Hän horjahti ja joutui ottamaan tukea oven pielestä, ettei olisi kaatunut. ”Oikea villikissa… sellainen se muija todellakin oli…”

Beatrice pudisti päätään nuhtelevasti ja hyvin sisarellisesti. ”Herranen aika! Olet taas ollut sillä tuulella, etkä edes huomaa, miltä tuo kuulosti.”

”Älä jaksa saarnata, Bea”, Walden huokaisi. ”Olen tiennyt aina, etteivät minun huvitukseni ole olleet ’sopivimmasta’ päästä. Varmaan ennen kuin täytin kymmenen…”

Mies käveli hitain, epävarmoin askelin olohuoneeseen peitellen heikkouttaan naisilta. Hän rojahti makaamaan divaanille kylkeään pidellen. ”Kai jompikumpi osaa tehdä tälle jotain?” Macnair kysyi sellaiseen äänensävyyn, että piti sitä itsestään selvyytenä.

Beatrice Macnair Avery suipisteli punattuja suupieliään ja kietoi hartiahuivin paremmin vatsakumpunsa peitoksi. ”Sinä tiedät, ettemme minä ja Erica ymmärrä mitään parantamisesta. Olisit mennyt Pyhään Mungoon.”

”Pah! Pyhään Mungoon sellaisen vamman takia, jota ei voi edes luokitella taikavammaksi”, nuorukainen vähätteli ojentaessaan pitkät säärensä suoraksi raskasluomiset silmänsä suljettuina. ”Ei mitään kiirettä - enhän minä vuoda paljon verta.”

Erica polvistui tuhahtaen divaanin eteen ja alkoi napittaa miehen paitaa auki. Waldenin keskivartalo oli kuivuneen ja kostean, haavasta virtaavan veren peitossa. Tummaverikkö huomasi, ettei vuoto ollut lakannut, eikä tulisi tyrehtymään niin kauan kun haavalle ei tehtäisi mitään. Waldenin ajatukset olivat ilmiselvästi kivussa.

”Toisitko minulle pyyhkeitä ja vadillisen lämmintä vettä?” hän sanoi Beatricelle.

”Hyvä on.”

Velhotar otti sillä aikaa konjakkipullon baarikaapista. Kohta Beatrice palasi pyyhkeiden ja vadin kanssa, ja hän laski ne sohvapöydälle. Erica kastoi ensitöikseen käsipyyhkeen vedessä ja pesi sen avulla veren pois. Nainen kostutti toisen käsipyyhkeen kulmaa konjakilla, sillä hän oli kuullut alkoholin olevan antiseptistä. ”Tämä kirvelee luultavasti”, hän varoitti painellessaan pyyhkeellä haavaa. Walden säpsähti ja kirosi matalasti, mutta ei huutanut. Erica kosketti syvää haavaa kevyesti taikasauvan kärjellä lausuessaan loitsun, jota parantajilla oli tapana käyttää. Hän ei saanut loitsua toimimaan kunnolla, koska haavan olisi pitänyt kadota kokonaan eikä muuttaa sitä pienemmäksi. Verenvuoto sentään lakkasi, Erica totesi itsekseen loitsiessaan sideharsoa, jota saattoi kääriä miehen kyljen ympärille.

”Minä en ole mikään parantaja”, Erica tuhahti pyyhkiessään käsiään tahraavan veren pyyhkeeseen.

Walden kokeili kireää sidettä. ”Pääasia ettei vuoda niin pahasti”, hän totesi. ”Kaada minulle ryyppy, niin olen kohta sen verran tolpillani, että jaksan lähteä kotiin hävittämään huoran ruumiin.”


***

”Kyllä sinusta vielä kehkeytyy kelpo rakastaja”, Erica vakuutteli härnäävään sävyyn suoristaessaan turnyyrillisen leninkinsä helmoja. Nutturan jokainen suortuva oli ojennuksessa, mutta vaikutelma ei ollut ankaran suunnitelmallinen. Kaunottaren tämän hetkinen huulipuna - osuvalta nimeltään Vampyyrittaren suudelma - ei ollut edes tahriintunut lemmiskelyn aikana. Kissamaisen rivo ilme ja Benjin tuntema kliimaksin jälkeinen olotila muistuttivat nuorukaista vaatekerroksen alta löytyvistä kurvikkaista salaisuuksista.

Ohut, paikoitellen repeytynyt täkin virkaa ajava huovan raakki peitti hädin tuskin Benjin strategiset alueet. ”Kertokaa minulle suloisia valheita”, velhonuorukainen lausui. ”Kertokaa minulle enemmän valheita.”

Nainen nauroi helisevästi pää hieman kallellaan. ”Siinähän minulla on oikea pikkurunoilija”, neito kiusoitteli. ”Sinun kannattaisi pukea kohta päällesi, sillä ajattelin keittää meille kahvia.”

”Mmm… en millään jaksaisi”, Benji mankui tavoitellen vihjaavaa äänensävyä. ”Tulisitte takaisin minun viereeni, mademoiselle.”

”Enpä taida.” Neiti heilutteli toruvasti hoikkaa etusormeaan. ”Sait vasta seksiä ja heti pitäisi saada lisää.”

”Olettepa te ilkeä.”

Ilkeämpi kuin osaat ajatella, Erica ajatteli. Hän sanoi ääneen: ”Minä menen joka tapauksessa keittiöön keittämään kahvia. Voisin siivotakin samalla.”

”En osaa kuvitella teitä tekemässä kotitaloustaikoja.”

Erica ei vastannut, sillä hän oli jo mennyt mökin pieneen ja siivottomaan keittiöön. Huone oli tuskin hänen vaatehuonettaan suurempi tila. Sinne oli jollain keinolla mahdutettu puuhella, tiskiallas keittiötasoineen sekä nelikulmainen pöytä, jonka ääreen mahtui korkeintaan neljä ruokailijaa. Tuolit olivat erivärisiä - ja muotoisia - luultavasti ystävien ja sukulaisten lahjoittamia tai muiden pois heittämiä. Kirjavaan räsymattoon oli palanut reikiä, jotka kielivät huonosti päätyneistä ruuanlaittoyrityksistä. Erica päätti siivota perusteellisesti ennen kuin ryhtyisi kahvinkeittoon. Tummaverikkö käytti muutamaa äidiltään ja muilta naispuolisilta sukulaisiltaan omaksumaansa tehokasta loitsua. Taiat hävittivät likaisten astioiden röykkiön ja saivat työtason yksittäiset tavarat parempaan järjestykseen. Kuivuneet ruokatahrat katosivat sauvanheilautuksella.

Kolhiintunut kahvipannu löytyi yläkaapin perukoilta; sen puhtaus kieli ahkerasta käytöstä. Fenwick oli selvästi enemmän kahvin- kuin teenjuojia. Kohta kahvipannu kiehui vanhanaikaisella liedellä. Erica nojasi seinään katsellen kuparisesta kahvipannusta nousevaa höyryjuovaa. Kahvinkeitto oli sopivan arkipäiväistä puuhaa, mitä saattoi tehdä Rabastanin ja Waldenin yllätysvierailua odotellessa. Hermostumista ei saanut näyttää, sillä hänen piti käyttäytyä luontevasti. Vakoojatar asetteli sokeriastian ja kahvikupit valmiiksi hymyillen pahantahtoista hymyä. Nurkassa rapisteleva hiiri näkyi säikkyvän kiiluvia meripihkasilmiä, koska se pujahti vikkelästi koloonsa.

Kohta Benji kolisteli keittiöön kahvin tuoksun houkuttelemana. Nuorukainen oli saanut suorat housut ja parsitun villapaidan ylleen, ja tämä oli vetänyt villasukat jalkaansa.

”Tätä ei tunnista minun keittiökseni”, poika myhäili, ”koska täällä on aivan liian siistiä.”

Erica uskaltautui katsomaan Fenwickia silmiin saatuaan ovelan ilmeensä katoamaan. Hän naurahti kaataessaan heille kahvia peittääkseen sen, ettei keksinyt mitään sanottavaa. Erica siemaili sokerilla ja kermalla makeutettua kahviaan hieman välinpitämättömästi ja mekaanisesti, mutta Benji joi pitkän kulauksen kaksin käsin kannattelemastaan mukista. Nainen oli lukenut päivän aikana kiltalaisen ajatuksia omaksi huvikseenkin. Ei ollut yllättävää paljastua nulikan päähänpinttymäksi, mutta olisi kuvitellut tämän surevan Waldenin tappamaa venakkoa hieman enemmän. Fenwick tunsi lähinnä laimeahkoa sääliä nuorena tapettua naikkosta kohtaan, jonka verinen ruumis oli löytynyt Iskunkiertokujalta. Erica tunsi myös omanlaistaan sääliä naikkosta kohtaan; haksahtaa nyt pölkkypäiseen kiltalaiseen, jota sai olla jatkuvasti opastamassa, mikäli halusi seksin muodostuvan edes siedettäväksi.

Vähäpätöisimmätkin suunnitelmat oli huomioitu Erican urkkimien yksityiskohtien perusteella Fenwickin murhaa suunnitellessa. He tiesivät, ettei Fenwick tuntenut itseään suojattomaksi kuolleelta sukulaiseltaan perimässään metsämökissä, koska tämä aliarvioi kuolonsyöjiä niin suuresti, ettei ollut tajunnut langettaa tontille alkeellisintakaan suojaloitsua. Tänään Benji ei ollut lähdössä minnekään, niinpä kiltalainen ei odottanut ketään luokseen. Hän ei ollut kertonut kenellekään olevansa mökissään ihannenaisensa seurassa.

Lukitsemattoman oven heilahdus, kahdet lähestyvät askeleet ja kaapujen kahina yllättivät Fenwickin totaalisesti. ”Mitä pirua?” velho älähti kuulostaen siltä kuin hänen päälleen olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä. Mies ehti ainoastaan nousta kömpelösti seisomaan ivallisen naurun kantautuessa keittiön ovelta. Walden ja Rabastan astuivat matalan kynnyksen yli taikasauvat koholla. Kummallakaan ei ollut naamiota eikä kuolonsyöjän koruttoman mustia kaapuja.

”Hei Erica”, Walden tervehti aidosti huvittuneena. ”Sinä ja Fenwick näytte olevan juomassa päiväkahveja.”

Erica kilisteli lusikkaa. ”Kappas, Walden ja Rabastan”, hän hymähti. ”Olenkin odotellut teitä.”

”Oliko tuo joku helvetin vitsi?” Benji Fenwick tiuskahti kolauttaessaan kahvikuppiaan pöydälle. Hän etsi turhaan vastausta tenhottaren liljanvalkeilta kasvoilta.

”Ei todellakaan ollut”, tenhotar tuhahti.

”Sinä sen sijaan olet vitsi, Fenwick”, Rabastan ilmoitti laiskalla, alentuvalla äänellä pyyhkäistessään kiharat suortuvat silmiltään. Aristokraattinuorukainen näytti ennemmin ylimieliseltä kuin erityisen vaaralliselta.

Benji ähkäisi huomatessaan molempien miesten, kahden kuolonsyöjän osoittavan häntä taikasauvoillaan. Ei luvannut hyvää, että hänen muusansa oli puhutellut noita tunkeilijoita ”Rabastaniksi” ja ”Waldeniksi”… Hän vilkuili miehiä purren ennestään paksua alahuultaan toivoen sydämensä pohjasta voivansa puristaa omaa taikasauvaansa vasemmassa kädessään. Waldeniksi puhuteltu mies oli hänelle ja muulle killalle ennestään tuttu. Walden Macnair oli pitkä ja olemukseltaan oikein salskea ministeriön ison kihon poika. Hänellä oli kaksi vuotta nuorempi sisar, joka oli naimisissa Bordeaux Avery -nimisen aristokraatin kanssa; Averykin oli melko varmasti kuolonsyöjä. Kalseasti virnuileva Macnair oli vaarallinen mies. Jossain määrin psykopaattinen tapaus, joka oli monen raa’an surmateon takana.

Vaaleampi kuolonsyöjistä, Rabastan, ei ollut ainakaan Benjille entuudestaan tuttu. Hän oletti nuoren miehen olevan jonkun huomattavan puhdasverisen suvun vesa, joka oli liittynyt kuolonsyöjiin sukulaistensa painostuksesta. Benji ei olisi välttämättä pelännyt tätä Rabastania, ellei olisi ollut sekä tämän että Macnairin armoilla.

”Pyydän, älkää tehkö mitään neiti Lavenhamille”, Benji takelteli uskon sen, minkä halusi uskoa. Ihannenainen saattoi tuntea kuolonsyöjät, mutta tuskin muusalla oli mitään tekemistä kuolonsyöjien ilmestymisen kanssa.

Rabastan ja hänen suloisen kurvikas muusansa nauroivat yhtäaikaisesti halveksuvasti.

”Voi mon petit”, yliluonnollisen kaunis muusa leperteli äänellä, joka tihkui juoksevaa hunajaa sekä kitkerää myrkkyä, ”miten hyväuskoinen sinä osaatkaan olla - suorastaan hidasjärkinen idiootti.” Hän hymyili kujeilevasti Rabastanille ikään kuin nautiskellen jännittyneestä ilmapiiristä ja omien sanojensa herättämistä reaktioista.

Koko kehoa kylmäävät puistatuksen hyökyaallot tärisyttivät Benjia miehen vetäessä kiivaasti henkeä. Ei, ei, ei! Pelkkä hidasjärkiseksi haukkuminen ei saanut häntä uskomaan kauneusihannenaisen olevan samassa juonessa kuolonsyöjien kanssa. Rääväsuinen Nastyakin oli herjannut häntä niin alentavalla ja julmalla tavalla, että ei sellaista ei olisi olettanut kuulevansa naisen suusta. ”Ei haukkuva koira pure”, jästeillä oli tapana sanoa.

”Nulikka ei ole pelkästään hidasjärkinen, vaan kokonaan vailla älyä”, letkautti Rabastan nyrpistäen nenäänsä aivan kuin koko mökki olisi lemunnut paskalta.

Nulikka! Eihän nuori mies voinut olla häntä paljonkaan vanhempi. Neiti Lavenham, veelan verta kantava eroottisten fantasioiden ja hengentuotteiden muusa nauroi terävästi ja ilkkuen. Benji ei tiennyt kuinka kauan nainen nauroi, mutta sitten se lakkasi tämän ottaessa muutaman keinahtelevan askeleen. Erica oli niin lähellä, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan.

Noita vaikutti sipaisevan kevyesti hänen sänkisen karheaa poskeaan, mutta raapaisikin hänen kasvojaan pitkillä ja lakatuilla kynsillään, jotka olivat yhtä terävät kuin kissalla. Meripihkankellertävät silmät olivat yhtä hyytävät kuin petollisen hurmaavan vampyyrittaren kiiluvat silmät. ”Minä olen tuhonnut sinua söötimpiäkin pojuja”, Erica Lavenham ivasi. Silkkinen ääni halkoi ilmaa kuin ruoskan sivallus. ”Voin vakuuttaa, etten olisi antanut sinun koskea ikinä minuun kömpelöillä sormillasi, ellei pimeyden lordi olisi käskenyt vietellä sinua, jotta voisin samalla urkkia säälittävän kiltanne asioita.”

Erica laski pehmeän kätensä Rabastanin käsivarrelle. ”Katsos kun minun kaltaisilleni naisille kelpaa vain paras. Sellainen mies, joka on todellinen ilo silmälle ja loistava rakastaja.”

Ikkunasta tulviva valo teki oikeutta Ericalle sekä Rabastan -nimiselle velholle. Kuolonsyöjä oli jossain määrin naismainen, mutta sanainkuvailemattoman kaunis. Rivon aistikas hymy oli kuin langenneella enkelillä. Tuo mies oli hänen ihannenaisensa rakastaja, ja se teki hänet mustasukkaiseksi, vaikka petollinen neiti Lavenham oli johdattanut hänet ansaan suloisilla valheillaan. Benji olisi halunnut katua hyväuskoisuuttaan, jos olisi kyennyt siihen. Hän tiesi maksavansa kalliin hinnan eroottisten fantasioidensa kohteen kanssa vietetyistä hekuman täyteisistä hetkistä. Benji tulisi maksamaan hengellään.


***

If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But, I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies

Although I'm not making plans
I hope that you understand
There's a reason why
Close your, close your, close your eyes

No more broken hearts
We're better off apart
Let's give it a try
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies

If I could turn the page
In time then I'd rearrange
Just a day or two
Close my, close my, close my eyes

But I couldn't find a way
So I'll settle for one day
To believe in you
Tell me, tell me, tell me lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies

Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me lies, tell me, tell me lies)
Oh, no, no you can't disguise
(You can't disguise, no you can't disguise)
Tell me lies
Tell me sweet little lies
Tell me lies
Tell me sweet little lies
(Tell me, tell me lies)


Fleedwood Mac - Little Lies


perjantai 5. tammikuuta 2018

Kirjaesittely: Victoria Holtin Täysikuun metsästäjästä

Tervehdys. Tartuin härkää sarvista ja päätin herättää Hannabellan salongin eloon muutenkin kuin satunnaisesti päivittynä hengentuotteiden arkistona. Tästä lähtien tänne ilmestyy kerran kuukaudessa kirjaesittely. Holtin Täysikuun metsästäjä nyt edustaa romantiikkaa ja jännitystä, mutta tulen kirjoittamaan kirjaesittelyitä muistakin genreistä. :)


***



Cordelia Grantin hartaat vanhemmat olivat olleet lähetyssaarnaajina Afrikassa. He olivat pyhittäneet kokonaan elämänsä lähetystyölle. Mutta he olivat niin monen pyhimyksen tavoin niin syventyneet maailman parantamiseen, etteivät he tuntuneet välittävän kovin paljon pienen tyttärensä ongelmista. Grantit tulivat siihen tulokseen etteivät Afrikan viidakot sopineet lapselle, niinpä Cordelia lähetettiin Englantiin herra Grantin sisaren Patience-tädin kasvatiksi. Tytön oltua vasta kaksi vuotta Englannissa hänen vanhempansa kuolivat – ensin herra Grant ja rouva Grant kaksi viikkoa myöhemmin.

Kuitenkaan Cordelia ei sure heitä kovinkaan paljon. Hän on jo ehtinyt unohtaa heidän olemassaolonsa, ja hän muisteli heitä aika harvoin. Tyttö on täysin kotiutunut elämään Grantley Manorissa, vanhassa Elisabetin aikaisessa talossa, jonka naimaton Patience-täti oli hankkinut isänperinnöllään. Cordelia on onnellinen tätinsä kasvattina, joka on kerrassaan ihana ihminen, sellainen josta kaikkien on helppo pitää. Täti ei koskaan kohtele veljentytärtään liian ankarasti, esimerkiksi pakottamalla tekemään jotain tälle vastenmielistä.

Patience- täti omistaa tyttökoulun, joka toimii Grantley Manorissa. Hän lähettää Cordelian Schaffenbruckeniin erääseen Euroopan hienoimmista tyttökouluista ”saamaan loppusilauksen”, kuten hän asian ilmaisee. Patience olettaa kahden vuoden opiskeluajan olevan riittävän pitkä aika kasvatilleen. Kysymys ei ole niinkään siitä, miten koulu kehitti Cordeliaa, vaan siitä että ihmiset luulisivat kehittäneen ainutlaatuisesti tätä. Cordelian on tarkoitus toimia koulun jälkeen opettajattarena Patience Grantin nuorten naisten akatemiassa. Siksi tytön on saatava kaikkein parhaimmat edellytykset ollakseen sopiva tuohon tehtävään. ”Viimeisen silauksen” on tarkoitus tehdä Cordeliasta vastustamaton syötti niille vanhemmille, jotka haluavat tyttäriensä pääsevän osalliksi Schaffenbruckenista heijastuvasta hienostuneisuudesta.

Cordelian palattua kotiinsa ”viimeisen silauksen” saaneena tädillä oli huonoja uutisia kerrottavanaan. Nainen kertoo myyneensä Grantley Manorin, koska hänen yrityksensä ei ole menestynyt tarpeeksi hyvin kolmen viimeisen vuoden aikana. Kuitenkaan Cordelia ja Patience-täti eivät olleet joutumassa aivan puille paljaille, olihan tädillä varaa hankkia ihastuttava talo Moldenburystä Nottinghamin läheltä. Tietenkään talo ei ole niin suuri kuin Grantley eikä täti voisi ottaa nykyisestä palveluskunnasta kuin yhden sisäkön mukaansa. Heille jäisi riittävästi varoja elämiseen, kenties vaatimattomasti mutta kohtuullisen mukavasti.

Kirkon ympärillä pyörivä kyläelämä sopisi hyvin Patience-tädille ja hänen ystävättärelleen Violetille, mutta Patience epäilee ettei se riittäisi hienosti koulutetulle nuorelle tytölle. Patience-neiti sattuu tuntemaan Daisy Hetherington-nimisen naisen, joka omistaa erään Englannin hienoimmista sisäoppilaitoksista, Colby Abbey Academyn. Cordelia kokee että opetustyö taisi olla hänen kutsumuksensa, pitäähän hän ajatuksesta nuorten kanssa olemisesta. Cordelian keskusteltua pitkään neiti Hetheringtonin kanssa tuloksena on että Colby Abbey Academyn johtajatar ottaisi neidon mielellään töihin kevätlukukauden alusta. Cordelia ottaa hoitaakseen kirjallisuudesta muodostuvan englannin opetuksen. Sen ohella hän keskittyy kasvattamaan koulun oppilaita seuraelämään, jonka opetukseen kuuluu keskustelua, väittelyä ajankohtaisista aiheista ja tanssiharjoituksista vastaamista. Lisäksi uusi opettajatar saa tehtäväkseen valmistella kuvaamataidon opettajattaren kanssa koulunäytelmän.

Läheisen linnan omistava sir Jason Verringer ja Cordelia kohtasivat sattumalta sinä päivänä kun naisenalku saapui työpaikalleen. Siitä lähtien hän alkaa piirittää opettajatar Grantia. Sir Jasonilla on sellaiset kasvonpiirteet, joita ei voinut enää unohtaa kun ne oli kerran nähnyt, mutta tässä hurmurissa on jotain paholaismaista ja röyhkeää. Herrasmiehestä on liikkeellä valtavasti juoruja. Verringtonit olivat aina osanneet hoitaa sen puolen, sillä he olivat aina antaneet käytöksellään naapureilleen runsaasti puheenaihetta. Kerrottiin hänen naineen vastikään kuolleen vaimonsa, koska tämä toi mukanaan jonkin suurtilan. Pian lady Verringerille tapahtui metsästysretkellä onnettomuus, jolloin hän vammautui niin pahasti, ettei pystyisi antamaan miehelleen koskaan perillistä. Kuitenkaan raajarikkous ei ollut kuolemaksi koituva sairaus, joten ladyn äkillinen kuolema pisti liikkeille huhuja, joiden mukaan sir Jason oli murhannut vaimonsa puolitoista vuotta sen jälkeen kun kaunis Marcia Martindale oli ilmestynyt näyttämölle ja synnyttänyt lapsen. Ainahan sir Jasoniin on liittynyt naisia. Mitäpä muutapa olisi voinut odottaa tuollaiselta viriililtä ja miehekkäältä mieheltä? Mutta onko sir Jason kuitenkaan niin paha mies kuin juorut antavat ymmärtää?


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Lihan himo epilogi


Korkeat aallot paiskoivat pitkää puuvenettä. Suuri Azkabanin velhovankila oli jäänyt niin kauas, että se näytti hämäävän pieneltä, tummana horisonttia halkovalta rakennelmalta. Vene oli lähtenyt Azkabanin laiturista kuljettamaan muutamaa vankia: Dolores Pimentoa, Pius Sakiaa ja puolen tusinaa vangittua kuolonsyöjää taikalakineuvoston eteen. Vasta alkanut sade ja veneen laitoihin osuvat aallot kastelivat tasapuolisesti sekä valppaat vanginvartijat että vangit.

Kiinni saatujen kuolonsyöjien joukossa olivat Rodolfus Lestrange, Walden Macnair ja Bordeaux Avery. Rodolfus oli tainnutettu jo ennen Potterin ilmestymistä ja Waldenin oli ollut mahdotonta virota kyllin nopeasti tajuihinsa sen tällin jälkeen, joka oli seurannut siitä kun puolijätti Hagrid oli paiskannut hänet päin seinää. Bordeaux oli päässyt perheesensä avulla pakosalle. Hän oli ehtinyt olla vain pari päivää pakosalla aurorien saadessa hänet kiinni Normandiassa. Kellään vangeista ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä saisivatko he elinkautisen tuomion vai pääsisivätkö he vähemmällä.

Dolores Pimento oli esittänyt matkan alussa omia olettamuksiaan pikkutyttömäisellä äänellään, mutta Walden oli luonut sammakkomaiseen ikäneitoon murhanhimoisen katseen ja luvannut kuristaa tämän siihen paikkaan, mikäli Pimento ei vaikenisi. Sen seuraamuksena Dolores Pimento nökötti entistä lyhyemmän oloisen Pius Sakian ja Augustus Rookwoodin väliin kahlehdittuna. Välillä tanttamainen noita kostutti huuliaan pitkällä kameleontinkielellään.

Vanginvartijat katsoivat jokaista vankia sen näköisenä kuin olisivat halunneet heidän katuvan tekojaan. Azkabanin ahtaassa sellissä ehti miettiä muutenkin vaikka kaikkea elämänsä aikana tekemää, että kiitos vain, vangit ajattelivat kyynisesti. Walden ei ollut ikinä vaivautunut katumaan menneitä vaan hän oli elänyt hetkessä. Mies ei ollut tuntenut sääliä tai empatiaa viiltäessään viattoman lapsen kurkun auki – ei edes Kristianuksen ollessa pikkupoika. Walden oli sentään ollut isä pojalleen siinä missä muutkin, vaikkei ollutkaan piitannut tästä. Kaikilla rakastavammilla vanhemmilla ei ollut kuitenkaan tarjottavaksi yltäkylläisyyttä lapsilleen. Ensimmäinen murha oli ollut alkusoittoa iän myötä esiin pilkahtaneelle murhanhimolle. Mies muisti ensimmäisen murhaamansa ihmisiä, muttei muuta kuin etäisesti satoja muita siltä väliltä. Pitkiä, lyhyitä, vanhoja, nuoria, vaaleita, tummia, lihavia, normaalivartaloisia, rumia, vähemmän rumia... Katuiko hän sittenkin jotain, jotain muuta kuin tekemiään murhia?

Hän tiesi vastauksen itselleen esittämäänsä kysymykseen vasta sitten kun hänelle langetettiin tuomio.

”Walden Beaton Macnair, teidät tuomitaan kuudeksi vuodeksi Azkabaniin kuolonsyöjänä toimimisesta.”


***
Toiseen kutsuun oli sama yksinkertainen syy kuin edellisellä kerralla: Narcissa ei ollut kotona.

Pimeyden lordin tuhon jälkeen Lucius Malfoy oli taas herra ja valtias Malfoyn kartanossa. Lucius oli niitä harvoja Azkabanin välttäneitä kuolonsyöjiä, jotka eivät olleet saaneet edes lyhyttä tuomiota kuten Bordeaux Avery. Beatrice Macnair Averyn aviomies oli saanut neljä vuotta Azkabania, koska tämä oli kyennyt vakuuttamaan palvelleensa vastahakoisesti itsensä ja rakkaan perheensä puolesta peläten. Hän ei ollut kavaltanut ainuttakaan kuolonsyöjätoveriaan. Potterin puolustuspuhe lievensi Malfoyden tuomion (myöskin kullan ja statuksen avittamina) yhteiskuntapalveluksi jästien oikeusjärjestelmän tapaan. Sydän oli ollut Malfoyden motiivina pahan  leirissä olemiseen.

Erica oli saatettu kartanon musiikkihuoneeseen, hänelle vieraaseen huoneeseen. Musiikkihuone oli kartanon jäisen eleganttia peruskaavaa värikkäämpi. Luumunpunaiset silkkitapetit ja musta marmorilattia loivat pienentävän vaikutelman, joskaan sitä ei huomannut niin suuressa tilassa. Käpäläjalkaiset tuolit oli asetettu hevosenkengän muotoon kolmeksi riviksi kompensoimaan avaruutta. Lucius lepuutti kättään flyygelin kiillotetulla pinnalla. Erican nähdessään mies lähti kävelemään häntä kohti kasvot totisina ja hopeasilmät hivenen laajenneina. Naisen pieni hymy tartutti hymynhäiveen Luciuksenkin huulille.

Velho kumarsi Erican käden yllä punakorkoiset solkikengät marmorilattiaan kalahtaen. Hän suuteli Erican kättä, ja sai vieraansa hymyilemään leveämmin. Kapeat huulet tuntuivat säväyttävän pehmeiltä kämmenselällä. Vaaleaverinen aristokraatti puristi velhottaren lähelleen tiukkaan koteloon. Lempeät huulet sivuuttivat karmosiininpunaisiksi maalatut huulet, ja sen sijaan ne liukuivat kaulalla. Erica tunsi silmäluomensa raskaiksi aivan kuin hänen pitkät ja tuuhean tuuheat ripsensä olisivat painaneet tavallista enemmän ja sulki silmänsä.

Lucius hieroi hänen yläselkäänsä lapaluiden välistä. Useat sormukset osuivat kevyesti hänen nikamiinsa. Kuinka hyväileviksi tämän kartanon itserakkaan valtiaan hyväilyt ja suudelmat olivatkaan muuttuneet... Nähtävästi Lucius Malfoy halusi olla unelmarakastaja muillekin kuin kalliille Narcissa-vaimolleen. Hekumalliset unelmat ja Lucius olivat viemässä Erican mukanaan. Noidan ylävartalo oli taipunut taaksepäin, toinen jalka liukumassa lattialle, kunnes se lukkiutui paikalleen.

Yhden sydämenlyönnin aikana Erica avasi silmänsä. Huudahdus ei koskaan karannut hänen suustaan. Hän irrotti miehen kädet ympäriltään ja vetäytyi taaksepäin. Vasta nyt hän katsoi perusteellisesti miestä, joka oli pitkää kotitakkia lukuunottamatta täysissä pukeissa. Vasta nyt hän oivalsi.

Herra Malfoy piti kättään lantiollaan. ”Kutsuni hyväksyminen tarkoitti sitä, että vietät päivän kanssani”, Lucius huomautti hieman ärtyneesti.

”Olen aina tiennyt, mitä myöntyminen tarkoittaa.”

”Mistä sitten on kyse?” tivattiin sinnikkäämmin. Väsymys oli painanut leimansa aatelismiehen olemukseen. Silmien alla oli harmahtavat varjostukset, kylmänharmaissa silmissä oli sameutta ja kireäksi valahtanut ilme korosti hienoisia juonteita silmäkulmissa ja suupielissä. Aristokraattinen ulkonäkö ja platinanvaaleiden hiusten elinvoimaisuus eivät saaneet Lucius Malfoyta enää Lucius Malfoyta näyttämään nuoremmalta. Lucius oli saanut valta-asemansa takaisin, joten puitteiden piti olla kohdallaan. Ikääntyminen sattui olemaan väistämätöntä jokaisen elonpolulla. Erica näki juonteet muunakin kuin merkkinä ikääntymisestä; näki pinnan nähdäkseen pinnan alle. Hän luki miestä sekä ruumistaan ja reaktioitaan kuin avointa kirjaa, tulkitsi niin kuin ennustaja teenlehtiään.

Lucius oli aina ylläpitänyt vaikuttavia kulisseja viemään huomion pinnanalaisesta minäkuvastaan. Helliä suudelmia ja kosketuksia tai ei.

Vulgaari vetovoima oli tiessään. Ilman mieltä tyrannisoivaa halua ei ollut raiskauksia lähenteleviä aktejakaan todistamassa ihmiskunnan eläimellisyydestä.

”Erica, mutta Erica”, Lucius mutisi käsiään heilutellen käsittäen etukäteen rakastajattarensa aikeet. ”Sinä et voi tehdä niin kuin olet tekemässä.”

”Kuule Lucius”, tummaverikkö virkkoi sointuvaan ja lopulliseen sävyyn tehdessään lähtöä huoneesta, ”minä voin tehdä ihan mitä tahansa.”

Mies seurasi häntä huoneesta käytävään, sieltä portaikkoon ja alakertaan. Ulko-ovelle asti toivoen voivansa kääntää Erican pään.

”Sinä olet nainen vailla vertaa enkä suostu sanomaan ’hyvästi’ sinulle!” mies huudahti kiihkeästi.

”Sanokaamme sitten toisillemme ’au revoir, mon chér Lucius.”

Erica ei huomannut Luciuksen tarjoaman viimeisen kerran kättään hänelle, sillä hänen ajatuksensa olivat matkanneet Ranskaan, äidin synnyinmaahan. Ranska voisikin olla se maa, jonne hän halusi asumaan. Veri veti häntä maahan, jossa äidinpuoleiset sukulaiset olivat asuneet siitä pitäen, kun jästisyntyiset esivanhemmat olivat saaneet taikavoimansa.

Hänen nimensä kuoli Luciuksen huulille Erican astuessa ulos ovesta niin kuin pyöveliltään armoa rukoilevan uhrin anelut. ”Erica!”



***

Fortunan pelisali oli suuressa suosiossa New Orleans’n ranskalaisjuurisen velhoväestön keskuudessa. Kolmen sukupolven aikana paikan liikevaihto oli kymmenkertaistunut kahteenkymmeneen kaljuunaan vuodessa. Fortunan pelisali oli alkujaan ollut ranskalaisten emigranttien (jästien) kartano, hiukan Malfoyn kartanoa pienempi, mutta tässäkin talossa kolme kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa toimi itse pelisali, toisessa oli vaari ja omistaja perheineen asutti kolmatta kerrosta. Rabastan työskenteli yhdessä pelipisteessä. Hän sai jatkuvasti enemmän vastuuta ja ennen pitkää Foxwoodit antaisivat koko pelisalin hänen valvottavakseen. Näin menettelemällä Foxwoodit saisivat keskittyä paremmin hallinnollisen puolen asioihin.

Rabastan oli päässyt pakenemaan Yhdysvaltoihin ilman perässä olevaa auroripartiota. Hän oli vaalentanut keskiruskeat hiuksensa kullanvaaleiksi, alkanut kasvattaa niitä hartiolle kihartumaan ja viiltänyt pitkän haavan poskeensa, nyt jo arpeutuneen. Vaaleampi hiusten väri ja arpi muuttivat jonkun verran hänen ulkonäköään, niinpä häntä ei voinut väittää vuorenvarmasti etsintäkuulutetuksi Rabastan Lestrangeksi. Paitsi kiskomalla hihan kyynärtaipeeseen asti ja rikkomalla haalistuneen piirron kätkemän taian. Lisäksi herra Lestrangella oli uusi henkilöllisyys hämäämässä. Uudet tuttavat ja Fortunan väki tunsivat hänet Raymond Amberlyena, puoliverisenä velhona.

Hän ei ollut hakenut töitä ihan heti päästyään Yhdysvaltoihin vaan oli tarkkaillut ihmisiä ja opetellut ääntämään amerikkalaisittain. Ylhäinen brittiaksentti ei sopinut ”keskiluokan” amerikkalaisvelholle. Vaivannäöstä oli hyötyä, koska hänen natiiviuttaan ei epäilty kertaakaan aatelismiehen alettua esiintyä amerikkalaisena.

Herra Foxwood laski satunnaisesti leikkiä työntekijänsä kustannuksella. ”Joskus minusta tuntuu, että sinä kuvittelet olevasi muita parempi, Raymond.” Esimiehellä oli tapana taputtaa sanojensa päätteeksi, nauraa hohottaen Rabastania selkään. Silloin alaisen olisi tehnyt mieli sanoa: ”Voi minähän olen. Minä sentään synnyin erittäin rikkaan ja vaikutusvaltaisen, ranskalaista alkuperää olevan puhdasverisen perheen toiseksi pojaksi toisin kuin sinä.” Mutta kaikkia mielihaluja ei voinut toteuttaa (paitsi makuuhuoneen puolella), joten hän tyytyi nauramaan työnantajansa kanssa alaisen tavoin mielistellen. Koskaan hän ei unohtanut joutuvansa työskentelemään miehelle, jonka isoäiti oli kuraverinen ja suhtautumaan vertaisiinsa ja pyrkyreihin ylentyvästi.

Pah, omistajan tytär miss Foxfood oli korniuden huipentuma liihotellaan nokka pystyssä pelisalissa tai toisen kerroksen cocktailbaarissa. Tämä ei ollut luuloistaan huolimatta edes sievää nähnyt. Amerikkalaisneidillä oli kapea, pitkä ja kuperahko nenä, eri korkeudella olevat silmät, notkoselkä ja tavattomat isot jalat. Hänen kengännumeronsa oli yhtä iso kuin miesten jalkineiden pienimmät koot. Rabastan nauroi salaa miss Foxwoodille tehden sen alentuvasti ja omahyväisesti.

Ei New Orleans’ssa ollut mahdotonta elää. Nykyinen työ menetteli eikä kukaan päättänyt hänen kaikista tekemisistään. Hänellä ei ollut enää palaamista Englantiin, sillä hän ei halunnut siedettävämmäksi muuttuneeseen Azkabaniin. Ericalla oli sormensa pelissa sen kanssa, ettei häntä etsitty enää. Rakastajatar oli juottanut jollekin jästimiehelle monijuomalientä, jossa oli Rabastanin hius ja tappanut ”jästi-Rabastanin”. Kuollut kaksoisolento oli mennyt täydestä sen löytäneisiin auroreihin. Erican lähettämässä, Profeetasta leikatussa artikkelissa oli ollut maininta kuolonsyöjä Rabastan Etienne Lestrangen kuolemasta ja katkelma Neville Longbottomin haastattelusta. ”Olen niin helpottunut, kun yksi vanhempieni kiduttamisessa mukana ollut kuolonsyöjä on kuollut! Saipa paha palkkansa.”

Osa pimeyden lordin entisistä kuolonsyöjistä tiesi totuuden. Muille Rabastan Lestrange oli mielellään kuollut.

”Bonjour, mesdames”, herra Foxwood kuului sanovan kahdelle naiselle kohtalaisella ranskallaan.

Bonjour”, toinen rouva vastasi ranskaksi, toinen puolestaan englanniksi.

Molempien äänet olivat tutut.

C’est moi monsieur Foxwood ”, Rabastanin työnantaja sanoi Ericalle ihailuista lumoutuneena.

Enchánte, monsier Foxwood; c’est moi madame La Belliere ”, Erica virkkoi ojentaessaan kätensä amerikkalaisvelhon suudeltavaksi. ”Tässä on ystävättäreni rouva Avery”, hän jatkoi esitellen Beatricen englanniksi.

Herra Foxwood tervehti kohteliaasti Beatriceakin ja huikkasi Rabastanille. ”Tuletko tänne, Raymond? Voisit esitellä rouva Averylle ja madame La Bellierelle pelisalia, jos rouville sopii?”

”Tutustumme mielellämme pelisaliinne, mister Foxwood”, Erica sanoi hunajaisella äänellä.

Rabastan jätti kortinpeluunurkkauksen ja tuli heidän luokseen.

Mesdames, tässä on Raymond Amberley – luottotyöntekijäni.

Beatrice ja Erica nyökyttelivät suopeasti muka vieraalle henkilölle. Rabastanin mustista polvihousuista, valkoiset röyhelöhihat omaavasta pellavapaidasta, polven yläpuolelle tapaavasta liivistä ja solmiosta muodostuva työasu sekä koko asetelma huvittivat heitä.

”Toivottavasti arvon rouvat tulevat viihtymään casinollamme”, Rabastan sanoi kumartaen.

Foxwood luuli alaisensa ainoastaan haluavan olla kohtelias ylhäisille asiakkaille, vaikka tämä näytteli hänen tietämättään mukana. Rouvien ja Raymond Amberleyn lyhyessä, esittelykierroksen aikana käydyssä keskustelussa lausutut repliikit olivat oikeasti vuorosanoja. Fortunan väki oli heidän yleisönään ja herra Foxwood näytelmän kunniayleisönä.


***

Azkabanin velhovankila oli kuin toinen vankila sen jälkeen kun Kingsley Kahlesalvasta oli tullut taikaministeri. Muutokset eivät olleet päättyneet ankeuttajien poistamiseen vanginvartijoiden tehtävistä, sillä muutamat taikaministeriön työntekijät tekivät salaa vierailuja jästivankiloihin. Heidän näkemänsä pohjalta saatiin ideoita Azkabanin inhimillistämiseen. Azkabanin olot olivat aikaisemmin olleet kuin 1700-luvulla: vangit olivat olleet kaiken aikaa ahtaissa ja vetoisissa kiviselleissään.

Tyrmiä laajennettiin ja ikkunoihin laitettiin lasit poistamaan tauottoman läpivedon. Olkien ja taitettavan puulaverin sijasta sellit kalustettiin kapeilla sängyillä, puukirstuilla henkilökohtaisia tavaroita varten, jakkaroilla ja pienillä pöydillä. Vangit saivat ulkoilla kahdesti päivässä yhteensä neljäkymmentä minuuttia velhovankilan pihalla valvonnanalaisina. Lisäksi jokaiseen kerrokseen rakennettiin vierailutila, jossa vangit ja vierailijat saivat keskustella lasin läpi.

Percy Weasleysta oli tehty vankilanjohtaja. Nuori mies oli osoittanut olevansa oikea valinta, sillä hän oli aina ollut pikkutarkka, ja kunnianhimo piti hänen työpanoksensa sataprosenttisena. Nyt herra Weasley oikoi solmiotaan peilin edessä, vaikka hänen ulkoasunsa oli ennestäänkin liioitellun siisti. Hiukset olivat paikoillaan eikä kaavussa ja prässätyissä housuissa ollut ryppyjä tai likatahroja. Mutta velho halusi antaa hyvän vaikutelman Itävallasta saapuville vieraille, joiden vierailua lehdistö tulisi seuraamaan. Itävallan taikaministeriön lähettämä seurue halusi vuorostaan sada ideoita kehittääkseen oman maansa velhovankilaa.


***

Monet olivat ihmetelleet miksi Erica oli mennyt naimisiin raihnaisen Armandus La Bellieren kanssa, sillä seitsemänkymmentäviisivuotiaalla miehellä oli molemmat jalat haudassa. Kolmesta syystä: Armandus La Belliere oli puhdasverinen, rikas kuin Kroisos ja ikäloppu. Armandus oli lisäksi vanhuudenhöperö ja ollut aina hidasjärkinen. Siinä oli peräti viisi ominaisuutta. Erica oli pyrkinyt niiden tähden puhdasveriseen sukuun ja saavuttanut tavoitteensa eikä se ollut mitään sen rinnalla, että Armandus La Belliere oli velhomaailman kolmanneksi rikkain mies. Esimerkiksi Malfoyden ja Armanduksen varallisuudesta ei voinut puhua samana päivänäkään.

Ennen avioitumistaan Erica oli ostanut Philippe-vainajalta jääneellä perintösiivulla kolmion Pariisista. Perinnöstä oli jäänyt sen jälkeen niin paljon jäljelle, ettei hänen täytynyt mennä töihin ainakaan vuoteen; seurapiiritilaisuudet korvasivat töissä käymisen. Ericalla oli poikkeuksellinen menolippu jetset-piireihin: nimittäin kauneutensa. Kyllin elegantti ja viehättävä puoliverinen kaunotar pääsi Ranskassa mihin tahansa tilaisuuteen toisin kuin vanhoillisessa Englannissa.

Kerran Ranskan menoon tottunut Erica tapasi Armandus La Bellieren erään rouvan puutarhakutsuilla, joiden emäntä esitteli heidät toisilleen. Erica oli tajunnut laittaa kaiken peliin. Hänen sulokkuutensa ja magnetisminsa saivat ukon kiinnostumaan välittömästi mademoiselle Lavenhamista. Kiinnostus eteni tuttavuudeksi, lyhyt tuttavuus edelsi kosiskelua. He olivat menneet vajaan kuukauden kuluttua ensitapaamisestaan kihloihin. Armandus La Belliere ja Erica Lavenham avioituivat jo seuraavan kuukauden tienoilla vain muutaman todistajan läsnä ollessa. Siinä että suureellisia ja loistokkaita tilaisuuksia rakastava noita halusi pienet häät, riitti ihmettelemistä Englannissa ja Ranskassa. Toisaalta syys oli itsestään selvä hänen päästessään nopeammin miljonäärin vaimoksi.

Aviomiehen veri kuohahteli yli kolmekymmentä vuotta nuoremman vaimon seurassa. Ukko oli mennyt mahtailemaan rouva Armandus La Bellierelle, ettei hänen miehinen suorituskykynsä ollut edes nuorena ollut yhtä korkealla kuin nyt, yli 70-vuotiaana. Tuore madame La Belliere oli aviomiehen mukaan nuorentanut häntä ainakin parikymmentä vuotta. Makuukamarin puolella tuli kuitenkin ilmi, ettei nuorentava vaikutus ulottunut ihan jokaiseen paikkaan. ”Potenssiongelma” oli kaunisteltu kuvaus falloksesta, joka ei nuokkunut, vaan riippui täysin elottomana ukon jalkojen välissä kuten kuivettunut makkara.

Avioliitto jäi ilman luonnollista täyttymystään. La Belliere korvasi tämän puutteen antamalla vaimolleen kaiken tämän haluaman ja enemmänkin. ”Toivottavasti tämä topaasitiaara suo minulle edes rahtusen anteeksiantoa, koska monet velhonuorukaiset kilpailevat siitä että pääsisivät antamaan madame La Bellieren sen ainoan, johon aviomies ei kykene.” Erica kuitenkin tapasi salaa rakastajiaan jopa Bellieren sukulinnassa ukon tajuamatta mitään. Tämä luuli vaimonsa potevan huoneistossaan migreeniä.

Erica keksi nopeasti hyödyntää miehensä suhteita ja kultaa muuhunkin kuin omiin tarpeisiinsa. Armandus ei paljon kysellyt vaimon lahjoessa Britannian taikaministeriön parista miljoonasta lyhentämään Walden Macnairin sekä Bordeaux Averyn tuomioita, jolloin entisten kuolonsyöjien tuomioita lyhennettiin puolella. Erica osti Kristianukselle kansainvälisen kauppaketjun, jonka tuottoisuus teki varakkaasta nuorukaisesta melkoisen rikkaan. La Belliere piti tätä tekoa jalona; oli luonnollista auttaa nuorta miestä etenemään liikemaailmassa.

”Saahan lapsuudenystäväni Beatrice tulla vieraaksemme?” Erica-rouva kysyi usein näönvuoksi.

”Tietenkin saa”, La Belliere vastasi. ”Se brittilady kaipaa totisesti piristystä miehensä viruessa vankilassa. On hienoa että sinä jaksat ajatella muiden parasta.”

Ranskassa oleskelu kohotti Beatricen mielialaa, vaikkei hän antanutkaan masennuksen riepotella itseään. Kanaalin toisella puolella ei juoruttu Averyista ja Macnaireista toisin kuin saarivaltiossa.

Erica oli perillä Rabastanin vaiheista ja olinpaikasta. Hän oli käynytkin New Orleáns’ssa yksin ennen hänen ja Beatricen yhteistä Amerikan matkaa. Hänen ansiostaan Rabastania pidettiin kuolleena – eikä rahalla ollut mitään tekemistä kyseisen seikan kanssa.

Tuore rouva ihmetteli usein, miksei ollut tajunnut mennä nuorempana rikkaisiin naimisiin. Päälle kaksikymmentävuotiaana, jolloin hän oli ollut sokaisevan upea, loppukevättään elävä kaunotar. Kenties hän olisi saanut miehen, jolla olisi ollut myös komea ulkomuoto. Jäisen kauniin kuten Lucius Malfoy, miehekkään miehen, jolla oli ohuet viikset kuten Waldenilla tai suloisen ja aistikkaan hurmurin kuten Rabastan. Muistikuva viimeisestä miehestä nuorukaisena nostatti kaihoisen hymyn Erican huulille. Femme fataletkin saattoivat menettää osan sydämestään saamatta menettämäänsä osaa takaisin.

La Belliere oli laadituttanut uuden testamentin. Erica tulisi perimään käytännössä kaiken muun La Bellierelle kuuluvan paitsi ei muutamaa kiinteistöä, jotka menisivät kaukaisille sukulaisille. Omaisuuden jakaminen aviomiehen kanssa ei riittänyt Ericalle. Hän halusi omistaa kaiken yksin eikä olla ainoastaan velhomaailman kolmanneksi rikkaimman miehen vaimo. Hän halusi olla itse velhomaailman kolmanneksi rikkain ja ollakseen tuo henkilö hänen oli raivattava La Belliere tieltään.

Murhaamalla tämän niin kuin pimeyden lordi oli tehnyt halutessaan jostain ihmisestä eroon. Ensialkuun Erica oli harkinnut ulkopuolisen murhaajan palkkaamista, mutta hän oli hylännyt ajatukset. La Bellieren kuoleman piti näyttää luonnolliselta huolimatta siitä, että niin rikkaalla velholla löytyi veritekoa harkitsevia vihamiehiä. Yksin Erica kykeni suunnittelemaan ja toteuttamaan murhan ilman että kukaan tulisi edes ajatelleeksi  henkirikoksen mahdollisuutta.

Sinä iltana ihastuttavaan ateljeeluomukseen pukeutunut madame La Belliere tarjoutui viemään monsieur La Bellieren iltakaakaon kotitonttujen puolesta. Kaikki oli niin naurettavan helppoa, että tyhmempikin olisi kyennyt samaan. Erica kikatti itsekseen lorauttaessaan suklaasta keitetyn kaakaon sekaan piskuisen lasipullon sisältämän värittömän nesteen. Myrkky muistutti vettä muunkin kuin värittömyytensä puolesta; se ei maistunut miltään.

Erica hillitsi kikatuksen puuskansa koputtaessaan aviopuolisonsa makuuhuoneen oveen. ”Minä tässä, Armandus. Tulin tuomaan iltakaakaosi.”

”Olisihan kotitonttu voinut tuoda sen”, Armandus hymähti nojatuolistaan.

”Niillä on ennestäänkin töitä, mon ami”, Erica virkkoi leijuttaessaan tarjottimen Armanduksen luo. ”Usko tai älä, mutta halusin keventää vähän otusten työtaakkaa.” Ja nähdä omin silmin sinun kuolevan.

”Ranskassa ei taida olla toista noitamadamea, joka on yhtä hyvä kotitonttuja kohtaan.”

Erica istui vapaaseen nojatuoliin, asetti savukkeen holkkiin ja sytytti sen kykenemättä olemaan hihittämättä. Aviomies kuvitteli vain hänen hihittelevän otettuna kehuista ja otti kultaruusuisen kupin kurttuiseen käteensä. Hörppäisi ensimmäisen kerran, sitten toisen ja kolmannen... ja muutaman minuutin kuluttua posliinikuppi oli tyhjä.

”Oireet ilmenevät heti kun myrkky on juotu”, myyjä oli sanonut. Hiki alkoikin kihota heti vanhuksen otsalle. Maksaläiskäinen käsi hakeutui rinnalle.

”Tuntuu oudolta... ikään kuin jokin painaisi rintaa...”

Erican silmät välähtivät huomaamattomasti hänen täyttäessään keuhkonsa mentholisavulla. Hiki alkoi valua vuolaammin vanhuksen uurteisilla kasvoilla, ja tämä läähätti kädet nykien.

”Kaakaossa oli myrkkyä, ja minä kaadoin sitä siihen.”

Sietämättömät kivut pyyhkivät höperyyden La Bellieren kasvoilta. ”M-mutta miksi?” aatelismies kakoi.

”Jotta sinä kuolisit”, Erica ilkkui ja hipaisi jalallaan miehensä laihaa säärtä.

”En saata ymmärtää... Mehän olemme – olimme niin onnellisia...”

”Hah!” Velhottaren ei täytynyt sanoa uuta kouristelevalle miehelle. Myrkystä ei jää mitään jälkiä. Peittelen ukon vuoteeseen hänen kuoltuaan, jolloin kotitontut luulevat hänen nukkuneen pois yön aikana, kun ne tulevat tuomaan aamiaista.

Armandus ei pystynyt enää puhumaan, pelkästään kähisemään sekavia tavuja. Hän näytti kauhistuneelta – mutta vähemmän typerältä kuoleman nojatessa viikatteeseen Erican vierellä. Vanha mies tajusi menneensä naimisiin kavalan ja laskelmoivan syöjätärnaisen kanssa. Lasittuvien silmien edessä olevat ulkoiset todisteet paljastivat femme fatalen liian myöhään.

”Minä olin lordi Voldemortin eli pimeyden lordin palveluksessa. Olin ja olen edelleen yksi taitavimmista lukilitiksen taitajista. Toimin vakoojana ja olin niin ovela, ettei kukaan vaivautunut koskaan tutkimaan minun osuuttani”, Erica ilkkui silkkisesti, kihelmöintiä aiheuttavalla äänellä lukien kuolevan ajatukset.

Petkutti kaikkia. Se kyykäärme.

Naisen vahvasti ehostetut meripihkasilmät olivat kuin peilit vangitessaan kuolevan miehen kuvajaisen.


***
Diamonds are forever,
They are all I need to please me,
They can stimulate and tease me,
They won't leave in the night,
I've no fear that they might desert me.
Diamonds are forever,
Hold one up and then caress it,
Touch it, stroke it and undress it,
I can see every part,
Nothing hides in the heart to hurt me.

I don't need love,
For what good will love do me?
Diamonds never lie to me,
For when love's gone,
They'll luster on.

Diamonds are forever,
Sparkling round my little finger.
Unlike men, the diamonds linger;
Men are mere mortals who
Are not worth going to your grave for.

I don't need love,
For what good will love do me?
Diamonds never lie to me,
For when love's gone,
They'll luster on.

Diamonds are forever, forever, forever.
Diamonds are forever, forever, forever.
Forever and ever.


Shirley Bassey – Diamonds Are Forever

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Lihan himo 24.luku


Suotuisa loppu


Kalju mies levitti pöydälle tavattoman suurikokoisen maailmankartan. Hän piteli levollisen näköisenä harppia kädessään. ”Istu, neiti Lavenham”, mestari käski, ”minun viereeni.”

Erica noudatti käskyä niin nopeasti että kykeni salaamaan lievän hämmästyksensä herraltaan. Hän katsoi tarkkaavaisena luisevia, harpilla leikitteleviä sormia, joissa oli ylikasvaneet, liuskoittuneet ja kärjistään keltaiset kynnet. Nainen sävähti kuulleessaan sihinää oikealta puoleltaan, ja valtava käärme hipaisi hänen tuoliaan.

”Ei se tee sinulle mitään”, pimeyden lordi tuhahti ja sanoi sihisevällä kärmeskielellä jotain käärmeelleen, koska se luikerteli sävyisästi isäntänsä luo, kauemmas Ericasta. Velhon silmissä asui sillä hetkellä levollisuus. ”Britannian herruus on ollut jo pidemmän aikaa minun, vaikka se kirppu – Harry Potter onnistuikin pakenemaan herrasväki Malfoylta.”

”Veikkanpa ettei Potter kestä enää kovinkaan kauan”, Erica virkkoi sovittelevasti.

”Lordi Voldemortilla ei tästä syystä ole tarvetta tyytyä pelkästään Ison-Britannian hallitsemiseen. Hänellä on vielä monia maita valloitettavanaan – kenties koko maailma.” Harppia pyöriteltiin summittaisesti kartalla, kunnes pimeyden lordi kuljetti sitä Ranskan yllä. ”Kronologisesti ajateltuna on järkevintä hankkia ensimmäisenä jalansijaa juuri Ranskasta, sillä vain yksi kanaali erottaa meidät tästä valtiosta ja yleensäkin Manner-Euroopasta. Sinä lähdet kiertelemään Ranskaan; katsastamaan mitä tuolla valtiolla on tarjottavanaan ja tekemään tiedusteluja. Vielä en ole päättänyt matkasi ajankohtaa, mutta matkakulusi tullaan korvaamaan.”

Hänen mestarillaan ei ollut muuta asiaa, joten Erica sai lähteä. Vakoojatar oli pyytänyt matkaviittansa yhdeltä kartanon kotitontuista ja oletti saavansa sen melko pian, mutta hän kuulikin askelia takaansa. Joku ihminen auttoi viitan hänen hartioilleen. Niillä viipyvissä käsissä olevat sormukset olivat hyvin tutut.

”Lucius.”

Mies tuli hänen vierelleen, jolloin Erica saattoi nähdä hänet kunnolla. Se miltä Lucius näytti nyt, sai noidan ähkäisemään. Tämän kapeissa kasvoissa oli useita syviä haavoja ja huuli oli halki. Lucius ei ollut enää lähellä murtumista – vaan kokonaan murtunut ja piestymmän näköinen kuin pahainen kulkurakki.

”Mitä sinulle on tehty? Miksi, Lucius?”

”Voit lukea vastauksen minun silmistäni”, Lucius sanoi ontolla ja synkällä äänellä.
Ihmissusi Harmaaselkä lymysi nojatuolin takana. Narcissa ja Draco Malfoy turvautuivat Luciukseen, jonka takana he piilottelivat hätääntyneinä, kasvot vääristyneinä. Muistaen mitä pimeyden lordi teki Dolohoville ja Rowlelle Potterin, Grangerin tytön ja Weasleyn pojan päästyä heiltä karkuun... Kartanonherra oli kaikkein hätääntynein, ja hänen oikea kätensä oli kangistunut kohoilevaa rintaa vasten.

Pimeyden lordi raivosi verenpunaiset silmät kytien Bellatrixin rääkyvän selittelyn yli. ”Vai kutsuit sinä minut tänne, jotta minä antaisin sinulle ja sinun perheellesi anteeksi, Lucius! Sinulle, joka päästit jopa ne kolme edellistä vankia pakenemaan!”

”Dobby, se lankoni perheen entinen kotitonttu -”

”Vaiti, Bellatrix!”


Malfoyden taru taitaa olla lopussa”, Lucius ilkkui itseään. ”Minä ja Narcissa olemme nyt kokonaan vankeja omassa kodissamme. Draco on sentään Tylypahkassa, mutta... Kunpa, voi kunpa...” Herra Malfoy ei uskaltanut sanoa lausetta loppuun pimeyden lordin oleskellessa edelleen hänen kodissaan. Vieläpä salissa, jossa oli yhteen aikaan tanssittu.

Erican harallaan olevat sormet kulkivat ruhjeilla olevien kasvojen molemmilla puolilla roikkuvien, platinanvaaleiden hiusten läpi. Naisen kynnet raapaisivat kevyesti Luciuksen poskia. Hän suuteli tämän rohtuneita, arkoja huulia viileästi ja ilman kiihkoa. Yhtä hyvin se olisi voinut olla muodollinen otsasuudelma, joka annettiin vainajalle. Rahan ja vallan makuun päässeen lutkan versio.

”Minun pitää nyt lähteä laittautumaan, että olen valmis Rabastanin tullessa hakemaan minua Sakian syntymäpäiville. Näkemiin vaan, Lucius. Koettakaa nyt säilyä hengissä”, Erica sanoi keveään sävyyn erkaantuessaan miehestä.

Hän lähti tietämättään Narcissa Malfoyn katselleen häntä ja miestään kaiteeseen nojaten, pudistaneen päätään suunnatessaan askelensa omiin huoneisiinsa.

Sakian syntymäpäivät pidettiin ministeriön vuokraamassa kartanossa, jossa järjestettiin usein taikaministeriön vuotuisia juhlia, esimerkiksi pikkujoulut. Yaxley oli langettanut niin taidokkaan komennuskirouksen, ettei Sakia vaikuttanut aivottomalta marionettihaamulta. Taikaministerihän käyttäytyi äärimmäisen tavallisesti – vaikka pelasi tietämättään pimeyden lordin pussiin.

Herra taikaministerille jaettiin osastoittain lahjoja ja jokaisen osaston päälliköt pitivät vuorotellen omat onnittelupuheensa. Kutsuilla sai olla muuten melko vapaasti; virallinen ohjelma pelkästään jaksotti paikoitellen syntymäpäiväjuhlintaa.

Averyt lapsineen sekä Walden, Kristianus ja leskirouva Macnair olivat saaneet kutsun muiden silmäätekevien ohella. (Kotiarestissa olevat Malfoyt oli tietenkin jätetty kutsumatta.) Beatrice edusti moitteettomasti aviomiehensä rinnalla, Beaugard, Malraux ja Beata seurustelukumppaneineen ja tavallista hillitymmin pukeutunut Waldenne-serkkunsa. Hänellä oli lyhythihainen, syvänpunainen turnyyrileninki, ja kiharat oli kammattu tyylikkään huolettomalle nutturalle. Erica ja Rabastan olivat Averyjen ja Macnairien seurassa.

Korkeiden ikkunoiden luona seisoskeli kolme vanhaa ystävystä, jotka tunnettiin Ison-Britannian taikayhteisön pahimpina juorukelloina: Susannah Seismom (omaa sukua Zabini), Eleanor Warrington (omaa sukua Parkinson) ja Purillla Oraklus (omaa sukua Yaxley).

”Averyn Beata, Beatrice ja leskirouva Macnair voisivat olla sama ihminen eri ikävaiheissa”, Susannah tuumi ja siemaili cocktailiaan.

”Kaikki kolme ovat – miten sen nyt sanoisi – hivenen värittömiä”, Eleanor sanoi maireasti. ”Tuo nuorin tytär... Valeriekin hän nyt oli?”

”Waldenne Nasty”, Eleanor auttoi. ”Nykyään Macnair otettuaan äitinsä tyttönimen.”

Purilla-rouvan kuperaluomiset silmät siristyivät ikään kuin hän ei olisi nähnyt kunnolla. ”Miehet sanovat Waldenne Nastya ’komeaksi naiseksi’. Ehkä se on oikea ilmaisu, sillä tyttö on auttamatta liian miesmäinen. Tuo kyömynenä ja tuo pituus, yleensäkin se tapa, miten hän käyttäytyy.”

Rouva Warringtonin ohuthuulinen suu suipistui. ”Ei tuo vielä mitään. Muistelepa hieman, millainen Waldenne Nasty oli kouluaikoinaan!”

”Hah, kouluaikoinaan. Eihän tyttö edes käynyt Tylypahkaa loppuun Dumbledoren erotettua hänet erään välikohtauksen takia. Hän olisi ehkä voinut jatkaa valmistuakseen, jos Macnair ja Avery eivät olisi viruneet Az -”

”Vanha juttu”, rouva Seismon tuhahti. ”Mitä olitkaan selittämässä Waldenne Nastyn aikaisemmista tempauksista – ennen kuin Purilla keskeytti sinut, Eleanor?”

”Sitä ainakin että Waldenne Nastylla oli tapana livahtaa kutsuilla milloin kenenkin pojan kanssa omille teilleen ja tulla myöhemmin takaisin jokseenkin peuhanneen näköisenä. Ja mitäs muuta...” Juorumuisti oli pettää hetkeksi aatelisrouvan. ”Hmmm... Niin tosissaan, tytöllä oli tapana naukkailla naistenhuoneessa ja livahtaa parvekkeelle tupakoimaan. Kerran tehdessäni pienen yllätysvisiitin Averyjen somaan kartanoon, niin tämä letukka retkotti olohuoneen antiikkisohvalla polttamassa. Äitinsä nähden.”

”Moista ei olisi suvaittu meidän aikanamme”, rouvat Orakslus ja Seismon päivittelivät. Vanhemmiten oli tapana vaieta omista, vastaavista teoista. Sen mitä tämän edellisen sukupolven vanhemmat eivät olleet nähneet, saattoi kiistää.

”Macnairin poika ei päässyt edes vaarallisten eläinten hävityskomitean teloittajaksi. Osti reilu vuosi sitten pahaisen räkälän Iskunkiertokujalta”, rouva Seismon päivitteli kimeähköllä äänellään.

Averyjen ja Macnairien seurue olisi tarjonnut enemmänkin mahdollisuuksia vanhempien juorujen uusiokäyttöön, ellei itse taikaministeri Sakia olisi harpponut näiden luo isot kihot vanavedessään. He kättelivät miehiä ja suutelivat jokaisen naisen kättä. Sakia suorastaan viivytteli pitämällä Erica Lavenhamin kättä pitkään kourassaan, ennen kun suuteli marmorikättä. ”Neiti Lavenham on ehdottomasti juhlien kirkkain tähti”, harmaantuva taikaministeri ylisti.

”Noh, noh”, tenhotar naurahti palkiten Sakian ja päälliköt säihkyvällä hymyllä.

”Noin suurenmoisen kaunottaren on ehdottomasti päästävä taikaministerin juhlista kertovaan lehtijuttuun”, yksi päälliköistä keksi ja virnisti Rabastanille, Averyille, Macnaireille ja Rabastanille. ”Teidäthän voisi mahduttaa samaan kuvaan kaunottaremme kanssa.”

Sakian silmät suorastaan tuikkivat, ja hänen äänensä oli yhtä öljyinen kuin hyvin voidellut saranat. ”Aivan loistava idea – josta vain herrasväelle sopii.”

”Profeettaan pääsy onkin yksi minun ei-salaisista unelmistani, herra taikaministeri”, Erica virkkoi pää kallellaan.

”Eikä meilläkään ole mitään ehdotusta vastaan”, Bordeaux ja Beatrice virkkoivat muun seurueen puolesta leskirouva Macnairin nyökytellessä armollisesti.

”Se onkin sitten päätetty”, Sakia myhäili mustanharmaaseen raitapartaansa. ”Hoi, neiti Luodiko, tulkaapa tänne sen valokuvaajanne kanssa!”

Komeanpuoleinen nainen pyyhälsi yhdessä hujauksessa seurueen luo valokuvaaja kintereillään. Tällä oli platinanvaaleiksi vaalennetut, puolipitkät kiharat. Kasvonpiirteet olivat säännölliset, jotain selväpiirteisyyden ja raskaspiirteisyyden väliltä. Vahvuudettomat, tekojalokivin koristellut silmälasit olivat olleet Rita Luodikon tavaramerkki jo silloin, kun Erica oli työskennellyt vähän aikaa toimituksessa. Pergamenttikäärö ja myrkynvihreä sulkakynä leijuivat Rita Luodikon vierellä. Savua pölläyttelevää kameraa pitelevä punkero miekkonen tähyili Waldennea, mutta tämän ime muuttui ahneen kiinnostuneeksi kameramaakarin huomatessa Erican.

”Te kirjoittanette jonkin sorttisen jutun tästä seurueesta?” Sakia kysäisi viitaten seurueeseen.

Rita Luodiko hymyili ja tarttui muitta mutkitta Erican olkavarteen pedonkynsillään. ”Entinen – lyhytaikainen työtoverini seurueineen sopivatkin juttuni aiheeksi oikein hyvin”, platinablondiini vakuutti imaistuaan vihreän sulkakynänsä kärjen suuhunsa, jonka asetti tasapainoilemaan pergamentille.

”Esimerkiksi tähän tyyliin: etusivun kansalaiset, Ison-Britannian velhoaristokratian edustajat nauttivat täysin rinnoin juhlinnasta.” Noidan puhuessa vihreä sulkakynä luisteli paperilla muotoillen vaaleaverikön lausetta ja syytäen lisää tekstiä. Tummaverinen kaunotar neiti Lavenham, 41 vuotta osallistuu oikeutetusti ministeriön työntekijänä juhliin... Vaaleaverikkö haastatteli vielä osaa seurueesta, ja lihava miesvalokuvaaja näpsäisi lopuksi pari kuvaa kokoonpanosta värittämään artikkelia.

Eleanor, Purilla ja Susannah suuntasivat kiireenvilkkaa haastateltujen luokse paistatellakseen lehteen pääsevien loisteessa. Valitettavasti Rita oli löytänyt tähän mennessä uusia haastattelukohteita.

”Täälläpä on enemmänkin vanhoja tuttuja!” Purilla sirkutti nyökytellen jokaiselle hymy kasvoilleen liimattuna samoin kuin kahdella ystävättärellään.

”Mitä sinulle ja Ericalle kuuluu, Beatrice hyvä?” Eleanor kysyi.

”Tässähän tämä”, vastasi Beatrice. ”Lapset ovat lentäneet pesästä, mutta perheemme on vaihteeksi koolla.

”Voin vakuutta, että minullekin kuuluu oikein hyvää”, Erica sanoi.

Rouva Seismon kyseli Bordeaux’n, Waldenin ja Patricia-rouvan kuulumisista. Rouva Oraklus puolestaan jututti vuorotellen Averyn sisaruksia ja Kristianusta, Waldenin nuorempaa painosta. ”Puhutaan sinulla olevan ah-niin-mielenkiintoinen uravalinta, Waldenne Nasty.”

Waldenne kohautti paljaita olkiaan. Hänen lähipiirinsä ei käyttänyt liiemmälti hänen kaksiosaista etunimeään puhuessaan hänelle. ”Mielenkiintoinen ja samalla tuottoisakin, rouva Oraklus.” Neito pyöritteli merkitsevästi silmiään. ”Yhtä mielenkiintoinen kuin teidän olettamuksenne.” Hän alensi karhean äänensä kuiskaukseksi. ”Muistaakseni miehenne serkku rouva Roseley maksoi minulle siitä hyvästä että hankin erästä harvinaista myrkkyä, josta ei jää jälkeä. Ja kappas: saimme lukea hiljattain miehenne serkun isotädin kuolleen. Ja rouva Roseley sai suuren perinnön, josta riitti hänen aviomiehensä pelivelkojenkin jälkeen tuhlattavaa.”

”Minä... hän tuota.” Noitarouvan kristallilasia pitelevä käsi nytkähti ikävästi saaden viiniä läikkymään persikanväriselle leningille. ”Heh.” Hän sanoi hivenen kömpelösti Kristianukselle: ”Onko krouvihankintasi tuottanut hyvin?”

”Tarkoittanette varmaan Iskunkiertokujan krouvia?” Kristianus lausahti uskaltamatta katsoa Waldenne-serkkuaan, sillä aatelisnuorukainen pelkäsi purskahtavansa nauruun.

”Ah, se on siis sen nimi – juuri sitä.”

”Jäähän minulle ihan kivasti jotain käteen, vielä Ritan palkankin jälkeen.”

”Puhutpa sinä tuttavalliseen sävyyn tästä Ritasta. Ei kai sinulla ja hänellä vain ole jotain meneillään? Kyseinen nainen ei taida olla kovinkaan hyvästä perheestä.”

”Saahan sitä aina huvitella”, nuoriherra Macnair totesi piikitellen waldennemaisesti rouva Oraklusta.

Purilla naurahti kankeasti tarkastellen punaviinitahraa.
 

Erican toinen noenmusta kulmakarva oli koholla. ”Sinun kannattaa minun mielestäni mennä pikimmiten naistenhuoneeseen siistiytymään, Purilla-chérie. Siltä varalta, jos sinä, Eleanor ja Susannah vaikka sattuisitte pääsemään Päivän Profeettaan tai Saarivaltion seurapiiriin.”

Tällä kerta Purillan käsi nytkähti entistä pahemmin. Nestettä tippui jo hänen rinnuksilleen. ”Sinä olet tosiystävä, Erica!” nainen ähkäisi singoten tiuskeita mulkaisuja parhaisiin ystävättäriinsä, jotta he saisivat lievitettyä hänen kiukkuaan liehittelyllä.

”Tapaamisiin”, vallasnaiset huikkasivat nopeasti purjehtiessaan matkoihinsa suut kapeina viivoiva.

Walden läimäytti paksujen kultasormusten koristamat kätensä yhteen liiskaten seurueen kimpussa pörränneen kärpäsen kuoliaaksi. ”Hah!” hän tuhahti, ”ensin Orakluksen akka juoruaa meistä noiden kahden muun kanan kanssa, mutta se tuleekin viivana meidän luoksemme nähdessään meidän päässeen lehteen.” Mustahiuksinen mies sipaisi viiksiään. ”Yaxleyn sisar onkin rupsahtanut lyhyessä ajassa.”

”Lihonutkin vielä”, Rabastan lisäsi. ”Ei ikinä uskoisi juorukerhon olevan samanikäisiä kuin Erica ja Beatrice.”

Silloin Erica tarttui Rabastanin käteen. ”Hei, nehän alkavat soittaa valssia!”

Rabastanin suupieliä nyki. ”Neiti Lavenham suonee minulle tämän tanssin?” Mies laittoi toisen kätensä valmiiksi naisen kapeaakin kapeammalle vyötärölle. Hän olisi saanut vieläkin molemmat kätensä lähes kokonaan tuon ampiaisvyötärön ympärille.

”Tässä kartanossa kerrotaan olevan näkemisenarvoinen taidegalleria, johon voisimme tutustua”, Rabastan sanoi hyväilevän kaksimielisesti heidän tanssiessa.

Erica heitti päätään taaksepäin ja nauroi huikean pitkät ripset väristen. Velhotar läimäytti kihertäen Rabastania timantein koristellulla, maisema-aiheisella viuhkallaan.


***

Resuinen Lucius Malfoy istui kädet polvien ympärillä eräässä Rääkyvän röttelön huoneen nurkassa puoleksi varjoihin vajonneena. ”Herrani... pyydän... poikani.”

”Jos sinun poikasi on kuollut, se ei ole minun vikani”, pimeyden lordi tuhahti. ”Hän ei tullut muiden luihuisten mukana eikä liittynyt joukkoihini. Ehkä hän onkin päättänyt ystävystyä Potterin kanssa?”

”Ei – ei ikinä”, Lucius kuiskasi sortuneella äänellä toinen ruhjeinen käsi kalmankalpeiksi valahtaneilla kasvoillaan. Hänen toinen silmänsä oli puoleksi umpeutunut.

”Sinun on syytä toivoa sitä.”

Kuin ruoskansuomaisu.

”Eikö – eikö teitä pelota, herrani, että Potter voi kuolla jonkun muun kuin teidän käsiinne?” vaaleaverinen velho henkäisi ääni säröillen. ”Eikö olisi... suokaa anteeksi... sopivampaa keskeyttää tämä taistelu mennäkseen etsimään s-sitä itse linnasta?”

”Älä huijaa, Lucius. Sinä toivot taistelun lakkaavan, jotta saisit tietää miten pojallesi on käynyt. Sitäpaitsi minun eit tarvitse etsiä Potteria; poika löytää minut ennen yön päättymistä.”
”Tahdotko sinä, Lucius Sylvanus Malfoy ottaa Narcissa Druellene Mustan lailliseksi vaimoksesi?” velhopastori kysyi.

”Tahdon”, Lucius kajautti. Hän katseli morsiantaan silmänurkastaan.

”Tahdotko sinä, Narcissa Druellene Musta ottaa Lucius Sylvanus Malfoyn lailliseksi aviomieheksesi?”

”Tahdon”, Narcissa vastasi heleällä äänellään.

Pastori kohotti taikasauvansa korkealle, Luciuksen ja Narcissan yläpuolelle. ”Täten julistan teidät iäksi toisiinne sidotuiksi. Hopeaa hohtavat tähdet satoivat Malfoyden ylle ja kiertyivät toisiaan syleilevän ja suutelevan miehen ja naisen ympärille.


”Painu hakemaan Kalkaros?”

Lucius säpsähti. ”Kalkaros, h-herrani?” hän ihmetteli.

”Kalkaros. Heti. Minä tarvitsen häntä, sillä olen vaativa häneltä erään palveluksen. Mene jo.”

Malfoy säikähti ja lähti huoneesta kompastellen hämärässä.
Abraxas Malfoy makasi kuolleena seitinohuen, mustan harson alla eebenpuisessa ruumisarkussa, jonka kansi oli nojallaan mustalla kankaalla verhottua pöytää vasten. Korkeiden hopeakynttelikköjen kynttilät paloivat Abraxasin arkun ympärillä.

Lucius katseli vainajaa, isäänsä, joka oli kuolleenakin majesteetillinen näky. Narcissa ja pikku Draco seisoivat Lucuksen vierellä. Cissy oli jäykän arvokas niin kuin marmorikuningatar, mutta Dracon suuret hopeasilmät olivat täynnä hämmästystä. Jo kahdeksanvuotias poika tajusi kyllä isoisän kuolleen, kuolleen lohikäärmerokkoon. Oli silti outoa ajatella, ettei suuressa kirjastossa hallinnut etäinen ja pelottava mies enää jatkaisi elämäänsä. Malfoyn isältä pojalle periytyvä sukusormus kimalteli vuorostaan suurenmoisen Lucius-isän sormessa. Lucius Malfoysta oli tullut suvun päämies ja sen lisäksi yksi velhomaailman kuninkaallisista.



***

Tylypahkan puolustajat eivät kiinnittäneet huomiota yksittäiseen, paikalta poistuvaan pitkään ja naamioituun kuolonsyökään.

Pimeyden lordin kuolema oli niin suuri järkytys kaikille paikallaolijoille, niin kuolonsyöjille kuin Tylypahkan koulua puolustaneelle roskaväelle. Rabastan ei keksinyt mitään muutakaan sanaa. Potterin pojan piti olla kuollut. Kuolonsyöjät olivat nähneet omin silmin pimeyden lordin langettavan vihreänä leimunneen tappokirouksen. Sen jälkeen mestari oli lyyhistynyt nurmikolle tajuntansa hetkeksi menettäneenä, ja silloin Rabastan tiesi jotain selittämätöntä tapahtuneen. Epäillytkin. Pimeyden lordi oli määrännyt Narcissa-rouvaa tutkimaan Potterin ruumiin varmistaakseen tämän kuolleen. Luciuksen vaimo olikin valehdellut, sillä hän tiesi pääsevänsä kouluun etsimään Dracoa ainoastaan kuolonsyöjien armeijan mukana. Potter oli totisesti näyttänyt kuolleelta roikkuessaan velttona ilmassa pimeyden lordin kiduttaessa tätä kokeeksi.

Valloittaja-armeijan sorruttua ja kärsittyä tappioita tappioiden perään Harry Potterin kuolema oli iskostunut molempien puolien tajuntaan. Silloin pieni ääni johdatti Rabastanin teeskentelemään tainnutettua. Onko sillä väliä voittaako vai häviääkö pimeyden lordi? Eikä ääni suostunut vaikenemaan olemalla itsepäinen ja taistelun ääniä kantavampi.

Kälyn ja Weasleyn matamin kaksintaistelu ja sen lomassa käymä sananvaihto vangitsivat Rabastanin huomion.

”Miten sinun lastesi käy minun tapettua sinut?” Bellatrix härnäsi yhtä mielipuolisesti kuin pimeyden lordi loikkiessaan aina sinne, minne Weasleyn matamin kiroukset hyppyyttivät häntä. ”Kun äiskä on mennyt samaa tietä kuin Freddie?”

”Sinä – et – enää – ikinä – koske – meidän – lapsiin!” Weasleyn matami kiljahti.

Bellatrix nauroi kevyttä naurua. Silloin lyhyen naisen kirous lehahti Bellatrixin levitettyjen käsivarsien väliin ja osui suoraan sydämen kohdalle hyydyttäen kuolonsyöjälle ominaisen, vahingoniloisen hymyn. Naisen silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan; maailman lyhyimmän hetken käly tiesi, mitä oli tapahtunut ja sitten pitkä ja komea nainen kaatui. Ympärillä katseleva joukko mylvi Bellatrixin kuolemalle, ja pimeyden lordi rääkäisi. Kuhnusarvio, muodonmuutosten opettajatar McGarmiwa ja mustaihoinen kiltalainen paiskautuivat taaksepäin huitoen ja rimpuillen ilmassa, kun lordi Voldemortin raivo räjähti vuolaana tämän uskollisimman palvelijan kaaduttua. Mestari kohotti slejasauvan ja tähtäsi paksua Weasleyn vaimoa.

”Varjelum!” karjaisi tuttu, pojalle kuuluva ääni. Keskelle salia levittäytyi kilpiloitsu, jonka langettajaa pimeyden lordi haki polttavalla katseellaan.

Näkymättömyysviitan alta paljastui kuolleeksi luultu Harry Potter. Rabastan liikahti tahtomattaan, joskin kenenkään huomaamatta. Riemunkiljahdukset, tyrmistyneet kirkaisut ja joka suunasta kuuluvat ”Harry!” HÄN ON HENGISSÄ!” -huudot tukahtuivat alkuunsa. Tylypahkan puolustajat olivat peloissaan, ja hiljaisuus lankesi yllättäen pimeyden velhon ja Potterin katsoessa toisiinsa ennen kuin he alkoivat kiertää toinen toisiaan.

”En tahdo apua”, Potter sanoi lujaa roskaväelle kierrellessään. ”Tämän on mentävä näin. Minun on tehtävä tämä.”

Lordi sähisi kuin myrkkykäärme. ”Potter puhuu roskaa”, hän tokaisi punaiset silmät levällään. ”Ei hän toimi näin. Ketä sinä aiot käyttää tällä kertaa kilpenäsi, Potter?”

”En ketään”, Potter totesi. ”Hirnyrkkejä ei ole enää. On vain minä ja te. Kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä, joten jompikumpi poistuu pian lopullisesti.”

”Jompikumpi?” pimeyden lordi ilkkui. Hänen koko vartalonsa oli äärimmilleen jännittynyt, ja silmät tuijottivat kuin iskuun valmistuvalla käärmeellä. ”Olisitkohan sinä, poika, joka on jäänyt henkiin Dumbledoren vedeltyä naruista?”

”Vahinkoko se oli, kun äitini kuoli säästääkseen minut?” Molemmat liikkuivat yhä sivuttain täydellistä ympyrää pitäen muuttumatonta etäisyyttä toisiinsa. ”Vahinko, etten puolustautunut tänä yönä enkä silti kuollut, vaan palasin taistelemaan?”

”Vahinkoja!” pimeyden lordi lähes kirkui, mutta ei iskenyt edelleenkään. Katselijat olivat jähmettyneet kuin kiveksi. ”Vahinkoa ja tuuria että kyyristelit ja lymyilit itseäsi suurempien miesten ja naisten helmoissa ja annoit minun tappaa heidän sinun sijastasi?”

”Tänään te ette tapa enää ketään.”

Harry Potter ja pimeyden lordi tuijottivat toisiaan silmiin kiertäessään toistuvaa kehää. ”Te ette pysty tappamaan enää koskaan ketään heistä. Ettekö käsitä? Minä olin valmis kuolemaan, jotta te lakkaisitte satuttamasta näitä ihmisiä -”

”Muttet kuollut.”

”- aioin kuolla, ja se merkitsi. Tein saman minkä äitini teki, joten he ovat turvassa teiltä. Ettekö ole huomanneet, miten teidän langettamanne taiat eivät pidä? Ette pysty kiduttamaan heitä. Ette pysty koskemaan heihin. Te ette taida oppia virheistänne, Valedro?”

”Älä uskallakaan -!”

”Kyllä minä uskallan. Tiedän sellaista, mitä te ette tiedä, Tom Valedro. Tiedän paljon tärkeitä asioita, joita te ette tiedä. Haluatteko kuulla niistä muutaman, ennen kuin teette seuraavan, ison virheenne?”

Rabastan ei uskonut nulikan tietävän oikeasti mitään, vaikka tämä oli sanonut tuhonneensa (jotkin) pimeyden lordin luomat hirnyrkit – mutta hän kuunteli. Nulikan täytyi bluffata. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään tavatonta, etteivät pimeän lordia vuosikausia palvelleet kuolonsyöjät päässet selville mestarinsa salaisuuksista. Hirnytkitkin sopivat kuvaan, ne esineet ja käärme, joiden vuoksi hänen herransa oli ollut kovin raivoissaan. Mutta hirnyrkeissä ei ollut tarkemmin ajateltuna mitään arvaamatonta toisin kuin muissa Potterin kertomissa, shokeeraavissa paljastuksissa. Hänen herransa ei ollutkaan esimerkiksi järjestänyt Dumbledoren kuolemaa. Albus Dumbledore olikin valinnut itse kuolintapansa kuukausia ennen kuolemaansa miehen kanssa, jota Rabastan oli pitänyt muiden lailla pimeydelle lojaalina. Kuolleen Severus Kalkaroksen. Mies oli ollut Dumbledoren puolella siitä lähtien, kun pimeyden valtias oli alkanut vainota Potterin kuraveristä äitiä. Kalkaros oli rakastanut Lily Evansia koko ikänsä, ja nimenomaan rakkaus oli ajanut ryhtymään Dumbledoren vakoojaksi.

Dumbledoren viimeinen suunnitelma ei kostautunut Potterille. Se kostautui pimeyden lordille itselleen. Kauan haviteltu seljasauva ei Potterin mukaan toiminut vieläkään pimeyden lordin käsissä, koska tämä oli murhannut väärän miehen. Severys Kalkaros ei ollut koskaan ollut seljasauvan todellinen isäntä. Tämä ei ollut kukistanut Dumbledorea, jonka oli määrä kuolla kukistamattomana, seljasauvan viimeisenä todellisena isäntänä. Mikäli kaikki olisi mennyt velhovanhuksen suunnitelmien mukaan, seljasauvan voima olisi mennyt hänen mukanaan kenenkään voittamatta sauvaa häneltä. Pimeyden lordi oli varastanut sauvan sen viimeisen isännän haudasta, mutta pelkkä omistaminen ei riittänyt eikä sitä saanut omakseen kantamalla tai käyttämällä, koska taikasauva valitsi velhon. Vähän ennen Dumbledoren kuolemaa seljasauva tunnusti uuden isännän, joka ei milloinkaan käyttänyt sitä Draco Malfoyn riistäessä sen vastoin entisen omistajan tahtoa. Potterista oli puolestaan tullut seljasauvansa seuraava, todellinen isäntä riisumalla Dracon aseista.

Suuren salin lumottu taivaskatto sävyttyi kullanpunaisella hehkulla aamuauringon noustessa pilkistämään lähimmästä ikkunasta ja valaisemaan taistelijat.

Miltä tuntuisi olla kokonaan vapaa?

Potter ja käärmekasvoinen velho kohottivat taikasauvansa samanaikaisesti ja lausuivat loitsunsa.

”Avada kedavra!”

”Kartotaseet!”

Pamaus oli yhtä äänekäs kuin tykinlaukaus avada kedavran vihreän valosuihkun ja karkotaseet-loitsun törmätessä.. Kultaiset liekit purkautuivat kierretyn kehän keskipisteeseen merkitsemään loitsujen törmäyskohdan. Seljasauva liisi ylhäällä tummana, auringonnousu taustanaan. Kieppui lumotun katon poikki ja ilman halki kohti isäntää, jota se ei tappaisi, koska tämä oli viimein tullut ottamaan sen kunnolla omakseen. Potter nappasi kuolonkepin vapaaseen käteensä samalla kun pimeyden lordi kaatui kädet levällään taaksepäin. Mestarin verenpunaisten silmien pupillit pyörähtivät ylöspäin; velhomaailmaa lyhyen aikaa hallinnut diktaattorivaltias rojahti lattialle maallisen lopullisesti, ruumis elottomampana ja riutuneempana kuin Azkabanin vangilla. Pelottavan käärmemäiset kasvot olivat tyhjät ja mistään tietämättömät. Rabastanin, hänen kuolonsyöjätoveriensa ja muiden tuota miehen irvikuvaa palvelleiden herra oli kuollut saatuaan surmansa omasta, kimmonneesta taiastaan. Siksi Harry Potter piteli nyt kahta taikasauvaa paksuissa käsissään.

Rabastan hivuttautui varovasti ylös. Potterin ympärille puhkeava mekkala oli viedä kuulon naamionsa takana irvistävältä kuolonsyöjältä. Ah, Potter oli tämän roskajoukkion sankari ja suunnilleen kaikki halusivat välttämättä koskettaa poikaa, joka elää. Aristokraatti ei jäänyt katselemaan moista, sillä se mitä hän olisi tekevä elämälleen olisi hänestä itsestään kiinni. Päättäväisyys ajoi häntä ulos linnasta kohti Tylypahkan laajoja tiluksia. Rabastan juoksi niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi mustan kaavun lepattaessa hänen ympärillään. Vasta portin ulkopuolelle päästyään velho tiedosti olevansa hengästynyt ja sydämen lepattavan rinnassaan. Kaapu oli tukalan kuuma tällaisen juoksun jälkeen.

Hän riisui naamionsa, laski hupun niskaan ja haroi hiostuneet luonnonkiharat otsaltaan vetäen raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa. Tuskin aatelismies tulisi ikinä kertomaan kenellekään olevansa salaa kiitollisuudenvelassa Potterin nulikalle – vain hiukan.

Veistoksellisen mies piteli kuolonsyöjän naamiota suippokärkisissä sormissaan. Kuivuneet ja väsyneet silmät saattoivat huijata, mutta nuorempi Lestrange oli näkevinään naamiossa edesmenneen Xavier-isänsä piirteitä. Sen täytyi olla harhaa. Ja se olikin, sillä miehen katsoessa viimeisen kerran naamiota, siinä ei ollut häivääkään isää eikä ylipäänsä ihmistä.

Kultakello kävi kaiken aikaa ja muistutti siitä, ettei aikaa ollut haaskattavaksi. Pitäisi lähteä mahdollisimman kauas Ison-Britannian kamaralta, mieluiten koko Euroopasta... Aurorit eivät tulisi aivan heti hänen kotiinsa, mutta ilmestyisivät viimeistään parin tunnin kuluttua.

Kuolonsyöjän naamio jäi hylättynä nurmikolle, kun Rabastan oli jo kaikkoontunut.


***

Beatrice syöksi kirosanoja suustaan. Hartiahuivi valahti hänen olkapäiltään ja jäi roikkumaan käsivarsien varaan.

”Avatkaa! Avatkaa lain nimessä!” Aurorit olivat kartanolla, mutta kartanonrouva sulki korvansa äänekkäiltä vaateilta ja kolkutukselta.

Kaikki hänen lapsensa olivat ryhmittyneet tiiviisti. He olivat yhtä väsyneitä kuin äitinsäkin, sillä pimeän lordi oli pakottanut Beaugardin, Malraux’n ja Waldenne Nastyn osallistumaan tappiolliseksi kääntyneeseen Tylypahkan taisteluun. Beatrice ja Beatakaan eivät olleet nukkuneet parina yönä kovinkaan hyvin, vaikka olivat saaneet jäädä kotiin. Sisarukset ja Bordeaux olivat niitä onnekkaita, jotka olivat ehtineet kaikkoontua paikalta. Kenellekään ei ollut käynyt pahasti, ja muutamat naarmut tulisivat paranemaan yhdessä hujauksessa.

Beatrice oli tiennyt heti miehensä ja lastensa palattua, että Bordeaux’n oli lähdettävä välittömästi maasta. Hän seuraisi jossain vaiheessa miestään ja vanhin poika Beaugard saisi kartanon isännyyden. Herra Avery oli siitä syystä yläkerrassa pakkaamassa jo ennen aurorien saapumista, niinpä miehen olisi odottanut aivan hyvin pääsevän karkuun. Bordeaux oli livahtanut Tylypahkastakin, jonne Walden oli jäänyt tajuttomana. Ensin Beatrice-rouva oli kiljunut syytöksiä miehelleen ja lapsilleen: heidän olisi pitänyt ottaa hänen veljensä mukaan eikä jättää Waldenia roskasakin vangittavaksi. Syvään huokaistuaan ja konjakkia juotuaan kartanon emäntä oli hylännyt haihattelun ja keskittynyt miehensä auttamiseen. Bordeaux meni aviomiehenä isoveljen edelle.

Kaikki oli juuri loksahtamaisillaan paikoilleen aurorien ilmaantuessa. Ristiverikkö ei kuitenkaan aikonut luovuttaa niin helposti kuin aurorit kuvittelivat.

”Avatkaa lain nimessä!” aurorit ärjyivät ties kuinka monennetta kertaa.

”Mitä me teemme, äiti?” Beata kysyi hermostuneena.

”Kunpa tietäisinkin, kultaseni”, Beatrice vastasi.

”Luulisi meidän pärjäävän viidestään niille, ellei niillä ole kovinkaan suurta partiota”, Waldenne tuumasi.

”Sinä tiedän, etten minä ole hyvä kaksintaistelemaan”, Beata sanoi hiljaa.

”Onneksi sinut on kasvatettu isän ja äidin pikkudebytantiksi”, Waldenne ilkkui suu vinossa. ”Siitä onkin vitusti hyötyä! Paskanmarjat. Painu äkkiä yläkertaan varoittamaan isää ja sano hänelle, että lähtee takaoven kautta. Sillä aikaa kun moukat ratsaavat taloa, isä ehtii häipyä.”

”Tee kuten sisaresi sanoi”, rouva Avery käski tiukkaan sävyyn, vaikka ei hyväksynyt nuorimmaisensa töykeää kielenkäyttöä. ”Se saattaa onnistuakin. Nopeasti! Ja te loput olette olevinanne vain kotona käymässä. Luotan erityisesti siihen, että sinä näyttelet tarvittaessa, Waldenne.”

”Voit olla varma siitä, äiti.”

”AVATKAA LAIN NIMESSÄ! TIEDÄMME ETTÄ JOKU ON KOTONA!”

Beata ampaisi yläkertaan raskaita helmojaan kannatellen, kaksoispojat ja Waldenne Nasty menivät salonkiin ja Beatrice suuntasi ovelle viileän kärttyisä ilme kasvoilleen sommiteltuna. Nainen kietoi hartiahuivin paremmin ympärilleen. ”Mitä asiaa?” hän kysyi kalseasti yläluokkaisella englannillaan.

Auroreita oli kolme, yksi nainen ja kaksi miestä. Kolmikko nyökkäsi. ”Epäilemme että miehenne Bordeaux Avery on täällä, hyvä rouva ja tu -”

”- litte siksi tarkistamaan pitävätkö epäilyksenne paikkansa.”

”Niin, rouva.”

”Mitä jos tulisitte ensin salonkiin, niin voitte alkajaisiksi kuulustella lapsiani?” Hänen ivaava sävynsä sai aurorit kurtistelemaan kulmiaan, mutta kolmikko ei sanonut mitään.

”Mitä nuo täällä tekevät?” Malraux kysyi venytellen aurorien harppoessa salonkiin tuli hännän alla.

Beata istui Waldennen vieressä. Hän oli ehtinyt varoittaa isäänsä näinkin lyhyessä varoitusajassa.

”Tulivat katsomaan, jos isäsi oli kotosalla”, Beatrice oli selittävinään.

”Ai, onko isä muka kotona?” Waldenne näytti kohdistavan kysymyksensä sohvatyynylle.

”Älkää viitsikö, neiti Avery?” toinen miespuolisista auroreista sanoi.

”Neiti Macnair”, neiti korjasi. ”Otin nimittäin äitini tyttönimen.

”Aivan sama, mikä sukunimenne on.”


***

Kaksi pöllöä toi Ranskassa oleskevan Erican aamupostin; toinen oli vieras postipöllö ja toinen Beatricen Mercy-niminen helmipöllönaaras. Rullalla olevasta Päivän Profeetasta erotti pääotsikon: HÄN-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ ON KUKISTUNUT. Erica tuijotti otsikkoa epäuskoisena hautautuneea mietteisiinsä, kunnes havahtui postipöllön äkäiseen nokkaisuun. ”Voi helvetti!” hän manasi peukaloaan puhallellen. ”Oliko sinun pakko?” Pöllö tapitti häntä syvänkeltaisilla silmillään ja ojenteli merkitsevästi koipeaan.

”Niin, niin. Saat kyllä maksun.” Nainen laittoi viisi pronssisulmua linnun koipeen kiinnitettyyn nahkapussukkaan päästen käsiksi lehteen.

Harry Potter on totisesti koko velhomaailman sankari, valittu ja poika, joka elää. Hän kukisti eilen lopullisesti aikamme pelätyimmän pimeyden velhon: hänet-joka-jääköön-nimeämättä. Myöskin pimeyden lordina tunnettu velho kukistui Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa käydyssä taistelussa. Hänen kuolonsyöjiään pakenee ja pidätetään par’aikaa, sillä heidät tullaan saattamaan oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.--

Erica lukaisi muutkin otsikot. KAIKKI HÄNESTÄ-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ, ETSINTÄKUULUTETUT KUOLONSYÖJÄT ja PIMEYDEN LORDIN HIRMUTEOT. Moni, Potter etunenässä oli antanut lausuntonsa Profeetalle. Noiden lausuntojen pohjalta kootut artikkelit – etenkin KAIKKI HÄNESTÄ-JOKA-JÄÄKÖÖN-NIMEÄMÄTTÄ – toivat esille lähes koko velhomaailmalta piilossa olleita asioita ja muun muassa sen, ettei Kalkaros ollutkaan ollut pimeyden lordin puolella.

Seuraavaksi tummaverikkö avasi Beatricen kirjeen.
Hei Erica.

Tarvitsee tuskin kertoa sinulle pimeyden lordin kukistumisesta. Siitä nyt voi lukea mistä tahansa lehdestä, kuulla miltä tahansa radiokanavalta. Tällä kertaa ainakin on varmaa, ettei mestari palaa.

Kävi ilmi että pimeyden lordi oli aikanaan tehnyt jotain hirnyrkkejä – jakanut sielunsa – ja tämän takia hän ei kuollutkaan silloin 80-luvun alussa. Potter onnistui jotenkin tuhoamaan kaikki hirnyrkit, ja sen takia pimeyden lordi oli ennen kukistumistaan jälleen kuolevainen.

Minä olen jokseenkin helpottunut päästyämme hänestä eroon enkä häpeä tuoda sitä julki. Mutta nyt roskaväki on taas vallan kahvassa. Kiltalaisvaltainen taikaministeriö. Pian Walden on jo Azkabanissa tutkintavankeudessa kuten moni muu. Ainakin Rabastan onnistui pääsemää pakoon, koska häntä ei ole löydetty elävänä eikä kuolleena.; eiköhän hän ole jo kaukana Brittein saarilta. Bordeaux ja lapset osallistuivat Tylypahkan taisteluun, ja he kaikki ovat nyt kotona. Bordeaux pakkaa yläkerrassa. Hän aikoo ulkomaille. Minä rukoilen hänen pääsevän livistämään auroreilta, sillä Azkabanin selli ei voi olla hänen kohtalonaan uuden kynnyksellä.

En usko kenenkään tietävän sinun olleen pimeyden lordin vakooja, joten Rymistyir taisi viedä salaisuuden hautaansa. Taikaministeriö onkin keskittynyt tällä hetkellä lähinnä kuolonsyöjien saattamiseen oikeuden eteen. Tuskin he ovat kiinnostuneet tälläkään kertaa sinun kaltaisistasi pikkutekijöistä.

Minun lienee parasta lopetella. Toivoisin kuitenkin näkeväni sinut mahdollisimman pian sen jälkeen kun olet palannut Englantiin.

Sinun,
Beatrice


Laskettuaan luetun kirjeen käsistään Erica hypisteli Lucius Malfoyn lahjoittamaa, kolmerivistä helminauhaa kuten muitakin kaulakorujaan ollessaan hermostunut. Nainen sytytti tikunohuen savukkeen ja imi savukeholkkia täyteläiset huulet mutrussa.

Jästeillä taisi olla tapana sanoa, että kolmas kerta toden sanoi -. tai jotain sinne päin. Tosin Erican maailma oli kääntynyt neljästi päälaelleen. Pimeyden lordin ensimmäinen valtakausi, välikausi tai niin sanotut rauhan vuodet, pimeyden lordin toinen lyhyempi valtakausi ja mestarin lopullinen tuho, samalla uusi alku.

Erica oli sopeutunut loistavasti kolmelle ensimmäiselle aikakaudelle käyttämällä taikakykyjään sekä naisellista tenhovoimaansa ja myötäilemällä valtaa pitäviä sopivalla työpanoksella. Hän voisi pärjätä neljännelläkin valtakaudella miltei yhtä hyvin kuin tähän asti, ehkä paremminkin. Taikamaailma saattoi olla muuttumassa eikä mahdollisuuksia saanut haaskata.

Ylellinen, luksustason hotellihuoneisto oli kustannettu hänelle Pariisista, Ranskan matkan viimeistä etappia varten. Jokaiselta paikkakunnalta oli löytynyt potentiaalisia seuraajia pimeyden lordilla, sillä ranskalaiset olivat olettaneet tämän toiminnan rantautuvan seuraavaksi heidän maahansa – halusivat tai eivät. Heistä oli ollut parempi osoittaa myötämielisyyttä niin mahtavalle miehelle. (Jästien sotien raakuudet kielivät siitä, miten valloittajat kohtelivat miehittämiensä maiden vastahakoisia.) Mademoidelle Lavenhamin kasvot sopivat hyvin käännyttäjälle eikä hänen täytynyt agiteerata tuodakseen poliittisia kantoja esiin. Keskiverto ranskalainen noita tai velho ei suhtautunut puoliksi ranskalaiseen naiseen pelkkänä vieraana, joka oli edesauttanut häntä.

Nyt Ranskassa oleskelu saisi riittää. Erican ei tarvinnut enää olla suorittamassa tehtäviä kuolleelle herralleen, ei täällä ei muualla, joten Ranskassa nähty vaiva oli heitetty hukkaan. Kuolleet johtajat eivät tehneet mitään seuraajilla.

Englantiin palattuaan Erica meni ensitöikseen käymään vanhemmillaan.

”Erica-neiti tuli, herra ja rouva”, vanha Muffy ilmoitti palvovasti.

”Mene siinä tapauksessa keittämään kahvia meille ja neidille.”

Kotitonttu niiasi syvään. ”Kyllä, rouva.”

”Erica! Tämäpä on iloinen yllätys!” Yvonne huudahti silmin nähden ilahtuneena lähestyen ainoaa tytärtään käsivarret levällään.

”Päivää, maman ja isä”, naisen tytär sanoi.

Yvonne istutti Erican sirolinjaiselle sohvalle, ja kohta perhe nautti Muffyn keittämää kahvia – niin kuin siitä lähtien kun Muffy oli tullut Lavenhamien palvelukseen. Pimeyden lordin valtaannousu ja sitä seurannut lopullinen kukistuminen eivät olleet vaikuttaneet eläkepäiviään viettävän avioparin elämään juuri mitenkään. He olivat pysytelleet ulkopuolisina siviileinä.

”Nyt sinäkin voit kääntää uuden lehden, nukke”, Frederick Lavenham virkkoi.

”Uskoakseni koko taikamaailma voi.”

”Aamen ja halleluja”, Yvonne Lavenham totesi ja kohotti kullattua kahvikuppia ikään kuin se olisi ollut shampanjalasi. ”Mitä sinulla on suunnitelmissa tulevaisuuden varalle? Aiotko palata ministeriöön?”

”Olen saanut tarpeekseni taikaministeriöstä – ja myöskin koko Isosta-Britanniasta. Haluaisin muuttaa kokonaan ulkomaille, mutta minulle ei ole siihen tarpeeksi rahaa, ellen myy korujani. Enkä haluaisi tehdä sitä.”

”Kohta saattaa olla”, Yvonne totesi tyynesti.

”Kuinka niin?”

” Minun Philippe-serkkuni tekee kuolemaa. Kyllähän sinä hänet muistat.” Maman painoi sormenpäänsä vastakkain. ”Parasta tässä kaikessa on se, että Philippe aikoo testamentata osan kullastaan Yvonne-serkkunsa viehättävälle tyttärelle eli sinulle. Voin vakuuttaa, ette cousin Philippe ole mikään tyhjätasku – vaikka onkin puoliverinen.”

”Ukko on paljon rikkaampi kuin, mitä me luulimme alun alkaen”, isä pisti väliin hieroessaan silmiään.

”Sinun sijassasi palaisin vähäksi aikaa ministeriöön”, sanoi Yvonne. ”Sillä välin vanha Philippe ehtii kuolla, ja sinä saat osasi kullasta.”

Joitakin päiviä myöhemmin Erica olikin jälleen kerran matkalla töihin, mutta vain väliaikaisesti. Erica ei vielä tiennyt, minne hän muuttaisi saatuaan perintörahat ja mitä tulisi tekemään. Silti mikään tai kukaan ei enää pidättelisi häntä kovin kauan Isossa-Britanniassa.