lauantai 22. heinäkuuta 2017

Lihan himo 14.luku


Mustamaalausta


Taikaministeri kieltäytyi uskomaan tiedät-kai-kenen paluuseen ja se sopi pimeyden lordille ja Harry Potterin luettelemille kuolonsyöjille. ”Sinä toistelet vain niiden nimiä, jotka vapautettiin kolmetoista vuotta sitten syytteistä!” Toffee oli tiuskaissut Potterille. ”Sinä olet voinut löytyy nuo nimet vanhoista oikeudenkäyntijutuista. Taivaan tähden, Dumbledore - poika höpisi jotain pöljää edellisen lukuvuoden lopussa - hänen tarinansa kasvavat ja te yhä vain nielette ne - poika osaa puhua käärmeille, Dumbledore, ja te pidätte häntä luotettavana?”

Diggoryn pojan ja herra Kyyryn murhia pidettiin paatuneen psykopaatin umpimähkäisinä tekosina, koska Toffee ei nähnyt todisteita muustakaan. Hänestä tuntui että Dumbledore yritti ehdoin tahdoin aiheuttaa hätäännystä ja horjuttaa kaikkea, minkä eteen hän oli tehnyt töitä viimeiset kolmetoista vuotta. Cornelius Toffee oli kieltäytynyt suoralta kädeltä uskomasta, että hänen viihtyisään ja säntilliseen maailmaansa voisi tulla särö.

Ministeriöllä ja muulla taikayhteisöllä ei ollut muita todisteita kuin Harry Potterin sana; monellekaan se ei riittänyt. Albus Dumbledoren nimi oli taikaministeriölle täyttä kuraa, sillä hänen uskottiin vain häiriköivän. Toffee oli pyrkinyt varmistamaan ettei yhdelläkään taikaministeriön työntekijällä ollut minkäänlaisia yhteyksiä Dumbledoreen.

Päivän Profeetta oli täynnä sinne tänne sujautettuja pikkuartikkeleja, joissa Harry Potter oli vakiovitsinä. Rita Luodikon viimevuotiset jutut toimivat pohjana pojan nykyiselle mustamaalaamiselle. Pojasta kirjoitettiin harhaisena ja huomionkipeänä, joka piti itseään traagisena sankarina. Harry Potteria piikiteltiin ohimennen milloin missäkin yhteydessä. Jos joku asia oli kaukaa haettu, kirjoitettiin esimerkiksi, että se oli ”tarina, jonka Harry Potterkin olisi voinut kertoa”. Hauskojen onnettomuuksien yhteydessä kirjoitettiin: ”Toivokaamme ettei hänellä ole arpea otsassa, koska muuten meitä pyydetään palvomaan häntä.”

Sanomalehden vakaana pyrkimyksenä oli tehdä Harry Potterista sellainen kaheli, jota kukaan ei uskonut. Toffee halusi jokaisen kadunvelhon pitävän poikaa pelkkänä naiivina pojan koltiaisena, lähinnä ontuvana vitsinä, joka kertoi järjettömiä tarinoita, koska nautti niin paljon kuuluisuudestaan, että tahtoi sitä lisää.

Laimea vastarinta takasi sen että pimeyden lordi saattoi toimia kaikessa rauhassa. Pimeän lordi kokosi vasta joukkojaan, mutta hän halusi myös saada itseään ja Harry Potteria koskevan, salaperäisyyksien osastolle arkistoidun ennustuksen itselleen.

Luciuksen oli helppo pujahtaa salaperäisyyksien osastolle. Potterin pojalla oli muutenkin kuulustelu vuosia käyttämättöminä olleessa lakituvassa. Kaikki jotka näkivät hänet käytävällä, uskoivat hänen yrittävän livahtaa oikeussaliin urkkimaan tai odottavan Toffeeta. Ei sen puoleen, etteikö olisi hyvä jos Potter erotettaisiin Tylypahkasta.

Salaperäisyyksien osaston työntekijöitä käveli osastonsa käytävillä. Lucius ei uskaltanut lähteä pidemmälle heidän nähtensä, sillä se olisi herättänyt liikaa huomiota, jota hän ei kaivannut tällä hetkellä. Tässä sitä oltiin jälleen kerran koettamassa keksiä keinoja ennustuksen saamiseksi, koska pimeyden lordi halusi kuulla ennustuksen kokonaisuudessaan. He, petturit saivat nyt käyttää kaiken tarmonsa ennustuksen hankkimiseen. Tällä hetkellä heidän mestarillaan ei ollut hartaimpia palvelijoita riveissään. Lucius ja muut olivat sentään vapaita toteuttamaan pimeyden lordin antamia käskyjä.


***

”Saisiko teille olla lisää teetä, ministeri?” Narcissa kysyi.

”Kyllä kiitos”, Toffee sanoi ja noukki samalla kaksi pikkuleipää lautaselleen.

Malfoyt sekä Goylen ja Macnairin pojat istuivat saman teepöydän ääressä. Draco ja Kristianus Macnair käyttäytyivät luontevasti taikaministerin seurassa. Sen sijaan Goylen poika oli huomattavasti jähmeämpi, koska tämä oli aina ollut keskimääräistä typerämpi ja koulumenestykseltään heikko.

”Pitävätkö huhut paikkansa?” Lucius kysyi, ”ettei Dumbledore kyennyt löytämään ketään pimeyden voimilta suojautumisen opettajan virkaan?”

Pojat virnuilivat toisilleen kuunnellen tarkkaavaisina.

”Kellään ei tuntunut olevan halua virkaan”, Toffee vastasi, ”joten tässä tapauksessa taikaministeriön oli sijoitettava oma työntekijänsä Dolores Pimento pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi.”

Taikaministeri hymyili Dracolle. ”Nyt te pojat saatte viimeinkin säntillisen opettajan.”

”Sepä hyvä”, Draco naurahti.

Kristianus Macnair tyytyi kohauttamaan olkiaan. Hänelle oli yhdentekevää kuka opetti ainetta, sillä hän ei ollut opiskellut pimeyden voimilta suojautumista viidennen vuoden pakollisen oppimäärän jälkeen. Poika ei ollut saanut vaadittua V.I.P -arvosanaa.

”Dolores Pimento vaikuttaa oikein hyvältä ratkaisulta”, Lucius sanoi lipevästi.

”Minäkin olen äärimmäisen huojentunut”, rouva Malfoy säesti. ”Dracolla on sentään edessään V.I.P -vuosi, joten hän tarvitsee sellaisen opettajan, jonka johdolla hän kykenee suoriutumaan koetilanteesta.”

Pimento tulisi Toffeen tavoin pelaamaan kuolonsyöjien pussiin. Luciuksen lahjukset olivat jo kiinnittäneet Cornelius Toffeen Luciuksen talutushihnaan. Pian koko Tylypahka olisi ministeriön valvonnan alainen, ja Lucius nykisi taustalla naruista.


***

Waldenne koputti välinpitämättömästi pimeyden voimilta suojautumisen luokan oveen. ”Sisään”, pikkutyttömäinen ääni liversi luokasta.

Tyttö katseli kaikki pitkästyneenä. Hän ei ollut pahoillaan, vaikka oli kymmenen minuuttia myöhässä. Tyttö oli menossa istumaan, mutta kuuli uuden opettajan puhuttelevan itseään.

”Mikä on nimesi, neiti? Olet myöhässä”, tantta totesi herttaisesti.

Waldenne kääntyi hitaasti ympäri kulmakarvat koholla. ”Waldenne Nasty Avery”, hän vastasi.

”Tiedätkö mitä kello on, neiti Avery?”

”Tuossahan se on seinällä, joten katsokaa siitä”, Waldenne letkautti.

”Sinäpä osaat ladella sukkeluuksia.”

Mustahiuksinen tyttö pyöritteli silmiään. Hän ei olisi edes halunnut opiskella pimeyden voimilta suojautumista, mutta hänellä ei ollut kuin kuusi V.I.P:ä. Enää tämä ja seuraava vuosi tässä tasottomassa kuraveristen ja moukkien vetoisessa pesäkkeessä.

Waldennen ylimielisyys vaikutti hätkähdyttävän tanttaa. Hän ei ollut vanhempiensakaan mielestä mikään malliesimerkki provosoivine ulkonäköineen. Mustat, tuulen tuivertamat kiharat hipoivat paksuina leveitä lanteita. Tummat ja pistävät silmät oli rajattu mustalla kajalilla kissamaisiksi. Kuluneet saappaat lisäsivät hänen huomattavaa pituuttaan entisestään. Pari fritsua läikitti tytön vaaleaa ihoa, joka oli sinänsä jo loukkaus kuten häneen tarttunut savukkeiden haju. Toisaalta puolihuolimattomuus sopi hänelle. Kuusitoistavuotias Waldenne oli jo nyt Beataa paremman näköinen, koska isosiskolla ei ollut asennetta käyttäytyä ja pukeutua huoramaisesti kuten hänellä.

Tantta oli hyvin lyhyt, vielä lyhyempi ja paksumpi kuin isän kuolonsyöjätoveri Alecto Carrow, jota Walden-eno ei voinut sietää. Harvoin näki yhtä vastenmielistä rumilusta kuin uusi opettaja. Tällä oli sammakkomaiset, appelsiini-ihoiset kasvot, joiden sivuilla mulkoilevat silmät sijaitsivat. Nainen näytti käyttävän yhtä paljon pinkkiä ja vaaleanpunaista kuin pikkutytöt ja lapsenmieliset.

Professori Pimennon ääni oli yhtä pikkutyttömäinen kuin ennenkin, kun hän sai puhekykynsä takaisin. ”Viisi pistettä Luihuiselta ja tunti jälki-istuntoa, neiti Avery.”

Tyttö nyökkäsi veltosti ennen kuin käveli laiskasti paikalle, jota hänen luokkatoverinsa olivat pitäneet hänelle.

”Huono homma, Waldenne”, Just Gibbon sanoi osanottavasti, ”mutta et menettänyt mitään. Me ei ehditty edes päästä alkuun.”

Waldenne potkaisi poikaa pulpetin suojissa. ”Kuka sinulle on sanonut, että minä menen istumaan eukon jälki-istuntoon?” mustahiuksinen ivasi etsiessään pergamenttia ja mustetta käsilaukustaan. Hän alkoi kirjoittaa, muttei muistiinpanoja, vaan kirjettä isälleen.


***

Kuolonsyöjät istuivat pitkän ruokapöydän ääressä molemmin puolin herraansa. Nagini-käärme lepäsi pimeyden lordin hartioilla kuin suomuinen puuhka. Se nuokkui.

Leswynin ja Waldenin välissä istuva Erica oli hämärän ruokasalin ainoa väriläiskä viininpunaisessa kaavussaan tummat hiukset tekokukkasin koristeltuina. Vastapäätä istuva ihmissusi Fenrir Harmaaselkä kostutti rohtuneita ja halkeilevia huuliaan karstaiselle kielellään. Ihmissudesta lähtevä kitkerän hien ja kuivuneen veren sekainen lemu etoi kaikkia muita paitsi pimeyden lordia.

Pimeän lordi kohdisti sanansa kaikille huoneessa olijoille. Hän kuulosti tyytymättömältä. ”Sturgis Podmore on näemmä pois laskuista. Hän jäi kiinni yrittäessään ottaa ennustuksen ja hänet passitettiin Azkabaniin kuudeksi kuukaudeksi.”

Lucius näytti erityisen vaivaantuneelta. Juuri hän oli langettanut komennuskirouksen Podmoreen arvattuaan tämän lymyävän näkymättömyysviitan alla vartiossa.

Hermostunut Bordeaux oli upottanut kynnet kämmeneensä.

”Herrani, minulla - minulla saattaisi olla idea jos vain sallitte.”

Lordi Voldemort silitti Nagini-käärmeen salmiakin muotoista päätä. ”Kerro pois, Avery.”

”Minusta tuntuu, että ainoastaan salaperäisyyksien osaston työntekijät pystyvät ottamaan ennustuksen käsiinsä”, Bordeaux sanoi.

Pimeän lordi ojenteli ja venytteli pitkiä sormiaan.

”Tuo käy kyllä järkeen…”, hän ajatteli ääneen. ”Tällä kertaa… pian ennustus on minulla… Lucius, saatkin langettaa komennuskirouksen salaperäisyyksien osaston työntekijään - mahdollisimman pian.”

Lucius Malfoy taivutti päätään kiiltävän pöydän yllä. ”Kyllä, isäntä. Minä onnistun tällä kertaa.”

”Parasta olisi”, pimeän lordi sanoi jäätävästi. ”Sinä ja Avery voitte poistua.”

Heidän poistuttuaan mestari puhutteli Ericaa. ”Oletko saanut selville mitään hyödyllistä?”

Nainen oli ristinyt kätensä rinnalleen. Häntä palelsi kosteassa huoneessa, jonka ilmapiiri oli vielä jäätävämpi.”

”Valitettavasti en, herrani, Weasleyn pojalta ei ole irronnut mitään, mitä emme tietäisi ennestään. Percy Weasley oli idiootti katkaistessaan välit perheeseensä, koska oli niin kunnianhimoinen.” Erica tapaili hetken oikeita sanoja. ”Ministeriössä on aivan varmasti muitakin kiltalaisia kuin Arthur Weasley ja Azkabaniin lähetetty Podmore. Mahdollisesti auroriosastolla? En vain tohdi vakoilla auroroita turhan avoimesti, sillä minua kuulusteltiin neljätoista vuotta sitten. Onnistuin huiputtamaan heitä silloin, mutta ei ole takeita kykenenkö siihen toistaiseksi. Mutta voinhan minä yrit -”

”Vaiti, neiti Lavenham.”

Erica nielaisi. Sydän hypähteli hänen rinnassaan.

”Pidä edelleen korvasi auki, mutta tästä lähtien saat keskittyä uusien seuraajien etsimiseen. Tunnustele maaperää, sillä aina löytyy sellaisia ihmisiä, jotka haluavat tukea minun aatettani. Saatan antaa sinulle tarpeen vaatiessa muitakin tehtäviä, joten ole valmis.”

”Kuten tahdotte, herrani. Aion olla luottamuksenne arvoinen.” Ericakin poistui huoneesta niiattuaan syvään ja jäi kartanon eteiseen odottamaan Waldenia.

”Macnair ja Gibbon, te lähdette kolmen päivän kuluttua jättiläisten luo”, pimeän lordi virkkoi.

Gibbon mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, mutta Walden mulkaisi tätä varoittavasti, vaikka hänkään ei olisi halunnut jättiläisiä tapaamaan.

Voldemort jatkoi: ”Viette joka päivä lahjoja jättiläisille, sillä niiden kanssa pitää edetä hitaasti. Niiden suostuttelu tulee olemaan helppoa: ne ovat katkeria ja täynnä vihaa velhoja kohtaan, mutta ne ovat saava kostonsa lordi Voldemortin puolella.” Pimeän lordi nauroi pää takakenossa omille sanoilleen.


***


Kaksi miestä oli leiriytynyt korkeitten vuorten alarinteille. Heidän harmaanvihreätä telttaa oli mahdotonta huomata muuta kuin lähietäisyydeltä, koska se sulautui niin hyvin ympäristöönsä. Lyhyempi mies särpi laihaa, epämääräistä keittoaan happaman näköisenä. ”Et sitten osannut tehdä parempaa”, mies valitti. ”Tällaista vastenmielistä sotkua!”

”Herra on hyvä ja tekee itse ruokansa, jos ei kelpaa”, Walden ivasi, vaikka ei itsekään pitänyt keiton mausta. ”On tässä vähän vakavampiakin murheita kuin surkeat ruoat.”

”Hyvä kun jaksoit muistuttaa, Macnair!” Gibbon ärähti kaataessaan keittolautasensa sisällön maahan. ”En ole unohtanut hetkeksikään niitä helvetin jättiläisiä. Pimeyden lordi lähetti meidät tänne tasan siksi, että jättiläiset tekisivät meistä selvää.”

”Onhan tuossa puoliksi perääkin”, Walden myönsi nihkeästi.

”Sinä saat luvan hoitaa puhumisen”, Gibbon sanoi, kun Walden oli syönyt keittolautasensa tyhjäksi.

”Kiitos vaan.”

He lähtivät kapuamaan vuorenrinteitä uskaltamatta taikoa. Gibbon pysähtyi vähän väliä ottamaan rohkaisuryyppyjä tuliviskiä sisältävästä taskumatista. Hänen hidastelunsa teki tehtävästä vielä vaikeamman, koska ensimmäisen lahjan raahaamisessa oli kova työ ilman taikaa. Nyt tai ei koskaan. Viime yönä ylhäältä vuoristosta oli kuulunut tappelun ääniä, jotka olivat pitäneet heidät valveilla osan yöstä. Jättiläisillä oli ollut suuri yhteenotto, isompi kuin tavallisemmat erimielisyydet, joita tuolla aggressiivisen erakkomaisella lajilla oli yhtenään. Veren tahrima lumi ja järvessä kelluva jättiläisen irti revitty pää olivat jo sinällään todisteita.

Gibbon manasi.

Heidän piti palauttaa mieleensä pimeyden lordin ohjeet ja noudattaa niitä sanatarkasti.

Walden osoitti kauas erottuvaa mustahiuksista jättiläistä. ”Tuo näyttää jättiläisten päälliköltä”, hän totesi. ”Meidän kannattaa varmaan lähestyä sitä.”

He suuntasivat askeleensa jättiläisen luo pidellen pimeyden lordin lahjaa näkyvillä ja kohdistivat katseensa pelkästään jättiläisten päällikköön. Muut jättiläiset hiljenivät nähdessään heidät. Ne katsoivat heitä, kahta ”pikkuista” mustakaapuista olentoa yhtä kiinnostuneina kuin johtajansa. Kuolonsyöjät laskivat kumartaen lahjansa maahan.

”Lahja jättiläisten gurgille pimeyden lordilta”, Walden sanoi kuuluvasti, ”joka lähettää terveisensä.”

Gurgi toi järkälemäisen päänsä lähemmäs. ”Tervetuloa”, se murahti englantia murtaen. Jättiläisten päällikkö oli pukeutunut eläinten nahoista kursittuihin vaatteisiin, mutta sen silmien ovela ilme oli ristiriidassa alkeellisen vaikutelman suhteen. Se tarkasteli huolellisesti lahjaansa muiden jättiläisten kanssa. Gurgi ei vaikuttanut ihan typerältä, eikä se ollut käyttäytynyt uhkaavasti - ainakaan toistaiseksi.

Kävi ilmi että Gibbon oli maalannut turhaa piruja seinille. Kahtena seuraavana päivänä Walden ja Gibbon veivät lisää lahjoja gurgille, joka oli esitellyt itsensä Golgomathiksi. Nykyinen gurgi alkoi päästä siihen käsitykseen, että jättiläisten kannatti tulla pimeyden lordin puolelle, sillä se oli omien sanojensa mukaan harkinnut vaihtoehtoa jo edellisen sodan aikaan, vaikka ei ollutkaan osallistunut taisteluihin. Arvokkaat lahjat ja koston mahdollisuus houkuttelivat karkotettuja jättiläisiä.

Golgomathin englanti oli jokseenkin ymmärrettävää. ”Täällä kävi ihmisiä jo ennen teitä”, kyljellään makaava jättiläinen sanoi.

”Tosiaanko?” Walden kysyi neutraalisti. ”Minkä näköisiä?”

”Mies ja nainen”, Golgomath murahti. ”Isoja ihmisiksi, ehkä jättiläisverta. Ne toi lahjoja Karkusille.” Jättiläinen virnisti tehden pään repimistä kuvaavan eleen.

”Jonka sinä tapoit.” Walden naurahti. ”Ah, minäkin olen tappanut joitakin ihmisiä.”

Golgomath ja muut jättiläiset hohottivat niin että niiden likaiset hampaat näkyivät; Waldenin sanat näkyivät huvittavan niitä.

”Mies ja nainen oli saamassa Karkusin niiden puolelle”, eräs jättiläinen huomautti.

Päästyään omaan leiriinsä Walden ja Gibbon miettivät kuulemaansa. ”Isoja ihmisiksi, ehkä jättiläisverta”, Gibbon mumisi.

Tuliviskiä siemaileva Walden hymyili pilkallisesti. ”Kuule, monta sellaista ihmistä me tiedämme? Ainoastaan kaksi: Tylypahkan riistanvartijan ja sen ranskalaisen taikakoulun rehtorin”, hän tuhahti. ”Minun poikani ihmetteli jo viimevuotisten kolmivelhoturnaisten aikaan, että sillä akalla oli yhtä paljon kokoa kuin norsulla. Dumbledore varmasti lähetti sen akan ja Hagridin tänne hieromaan sopua jättiläisten kanssa.”

”Pitäisikö meidän lähteä etsimään niitä?”

”Ei vielä, odotellaan ensin pimeän tuloa. Ehkä ne sitten tulevat esiin.”

Yöllä nukkuvien jättiläisten kuorsauksen kaikuessa vuoristossa Walden ja Gibbon etsivät Hagridia ja tämän seuralaista. He luikkivat pitkin vuoria näkemättä vilaustakaan kummastakaan.

Haukotus repi Gibbonin leukaperiä. ”Turha vaiva; ne ovat luikkineet jonnekin piiloon. Joutuisimme pistämään nenämme jokaiseen luolaan jos haluaisimme löytää ne… Mutta pimeyden lordi ei ole mielissään kun saa kuulla, että Dumbledore on lähettänyt viestinviejiä ’jättiläisystäviemme’ luo.”

”Tokkopa”, Walden kiisti unisesti. ”Ajattele nyt: Golgomath on sakkeineen jo käytännössä meidän puolellamme eli pimeyden lordilla ei ole mitään syytä olla tyytymätön meihin. Tuskin täällä on montaakaan jättiläistä, joka on halukas tulemaan Dumbyn puolelle. Ne jotka eivät halunneet Golgomathia guruiksi piileskelevät jossa joissain luolissa - voisimme vihjata sille, että laittaa sakkinsa ratsaamaan luolat. Jos käy hyvä tuuri, ne löytävät Hagridin heiloineen ja lahtaavat ne.”

Walden tiesi jo nyt heidän onnistuneen tehtävässään. Kautta Merlinin, he pääsisivät viimeistään viikon sisällä täältä paleltumasta. Pimeyden lordilla ei olisi mitään aihetta kiduttaa - ainakaan heitä - vähään aikaan.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Lihan himo 13.luku


Pahin pelko


Vasemmassa käsivarressa tuntuva sitkeä ja terävä polte tuntui odottamalta. Lucius kirosi puristaen kätensä nyrkkiin.

”Mitä hittoa?” Narcissa Malfoy ihmetteli. ”Näytät oudolta, kultaseni.”

Lucius istui selkä kumarassa ryhtinsä menettäneenä. ”Usko tai älä, mutta tunsin äsken poltetta piirrossani”, vaalea mies huokaisi.

”Eihän sen pitäisi olla mahdollista”, Narcissa sanoi epäuskoisena.

”Ja silti joku leimautti taivaalle pimeyden piirron huispauksen maailmanmestaruuskisoissa - joku ulkopuolinen…”

Mies irrotti smaragdikalvosimen toisesta hihasta ja veti hihan ylös. Pimeyden piirto hohteli hyvin vaaleanharmaana hänen alabasteri-ihollaan, vaikka se oli ollut vasta vähän aikaa sitten yhtä haalea kuin vanha, vaalentunut arpi.


***

”Waldenne! Waldenne Nasty!” Beatrice Avery huusi käytävästä, ”tule jo ettei meidän tarvitse odotella sinua.”

”Tyttö on aivan mahdoton. Hän koettelee jatkuvasti meidän kaikkien kärsivällisyyttä”, Bordeaux manasi silmäillessään kelloa. ”Kohta me myöhästymme Primrose-tädiltä.”

Waldenne Nasty, Averyn sisarusnelikon nuorimmainen tuli huoneestaan oven paiskauksen siivittämänä. Tyttö ei muistuttanut lainkaan vanhempiaan, sillä hän oli pitkä tytöksi, kasvonpiirteiltään komea ja vaikuttava. Korpinmustat hiukset ja huomattava pituus olivat Macnairin suvun perua kuten hänen koko ulkonäkönsä melkein mustia silmiä myöten.

”Et sitten yhtään säällisempää pukua löytänyt?” Beatrice penäsi. Tyttären tummanharmaa leninki oli nimittäin niin avokaulainen, että korsetin muotoilema povi pursusi enemmän kuin Ericalla ja tämän äidillä. Lavenhamin naisten ylitsepursuava seksuaalisuus oli eleganttia, Waldennen kohdalla tahallista kohtuuttomuutta.

”En”, Waldenne töksäytti karhealla äänellään voimakas leuka pystyssä.

”Äh, hän ei ehdi enää vaihtaa pukua, vaikka toivonkin hänen ottavan jatkuvasti mallia Beatasta”, Bordeaux tuhahti.

Vanhempi tytär oli pukeutunut somaan roosanväriseen satiini- ja pitsiunelmaan, jonka kaula-aukko oli säädyllisen kokoinen.

”Näyttäköön huoralta jos kerran haluaa”, rouva Avery tuhahti tympääntyneenä tyttärensä oikutteluun

”Miksi sinä olet aina tuollainen?” Beata kysyi pikkusisareltaan alakerrassa. ”Olet aiheuttanut isälle ja äidille ties kuinka monta harmaata hiusta.”

”Ihme ettet kysynyt miksen minä ole samanlainen isin kiltti ’pikkuprinsessa’, joka käyttää säädyllisiä, pastellivärisiä rimpsumekkoja”, Waldenne ivasi katsellessaan, kun heidän äitinsä heitti hormipulveria arkihuoneen suureen, koristeelliseen marmoritakkaan. ”Kuka edes piittaa jonkun tekopyhien isotätien mielipiteistä. Pitäähän niilläkin olla jotain puheenaiheita.”

Averyt kipusivat yksi kerrallaan takkaan, josta smaragdinvihreinä leiskuvat maagiset lieskat kuljettivat heidät kohti määränpäätään.


***

Erican kokeneet kädet seikkailivat Luciuksen paljaalla, silkkisellä vartalolla, kunnes ne pysähtyivät miehen vasemmalle käsivarrelle. Lucius puristi kivuliaasti tummaverikön toista rannetta. Tummenevalla pimeyden piirrolla olevat sormet koettelivat hänen hermojaan, jotka olivat jännittyneet yhtä kireiksi kuin jousen kieli.

”Se on siis totta”, Erica totesi. “Bordeaux’n ja Waldeninkin piirrot ovat vahvistuneet viimeaikoina, eikä se kerro kuin yhdestä asiasta: pimeyden lordi on palaava valtaan.”

”Minä en ole kaivannut häntä, rakas huorani. Olen saanut sanella omat ehtoni hänen poissa ollessaan. En syntynyt kenenkään palvelijaksi; Malfoyt ovat itsensä herroja.” Miehen jokainen kitkerän halveksuva sana tihkui voimatonta katkeruutta.

”Minut tietääkseni kuuluit pimeyden lordin sisäpiiriin.”

”Mutta kuulunko enää?” vaalea mies kysyi enemmän itseltään kuin Erica Lavenhamilta. ”Minä palaan hänen palvelukseensa, koska minun on pakko… En ole pettänyt häntä varsinaisesti, mutta en ole koettanut etsiä pimeyden lordia sen enempää kuin kukaan muukaan. Suljin silmäni kaikilta olemassa olevilta merkeiltä ja jatkoin elämääni. Olen tehnyt virheen, ehkä pahankin virheen jota saatan joutua katumaan vielä jonain päivänä.”

”Pimeyden lordi on osan kohtalo joko hyvässä tai pahassa. Elämän sisältö, jota ei välttämättä valita silkasta vapaasta tahdosta”, Erica sanoi hiljaa.

Lucius vapautti naisen ranteen sormiensa vahvasta puristuksesta. Hän avasi Erican pitsirintaliivien hakaset ja mies veti vaatekappaleen kokonaan pois kätkemästä rintojen pulleita kumpareita. Lucius taivutti naisen päätä taaksepäin. ”Minun kallis huorani puhuu kuin kirjailija.”

”Sinun huorasi äiti työskenteli toimittajana, kunnes jäi eläkkeelle”, Erica muistutti. ”Kirjalliseen alaan vaaditaan jonkinlaisia verbaalisia kykyjä, joita minulla saattaisi olla niin paljon että voisin harkita kirjoittavani kirjan.”

”Mikähän sen nimeksi tulisi?” Lucius kysyi nuolaisten kapeita huuliaan.

Lihan himo tai Aristokratian himo. Se olisi sopivassa mielessä hätkähdyttävän eroottinen, samalla todentuntuinen”, Erica kiusoitteli.

”Sinut tuntien se olisi sinun elämänkertasi, jossa esiintyvien henkilöitten nimet olisi muutettu näön vuoksi.”

”Siinä olisi aristokraatti ’lutkineen’…”

”Sulje suusi, nainen, tai tapan sinut”, Lucius naurahti.

”Mutta ketä sinä sitten naisit? Maailmassahan on vain yksi Erica Lavenham.”


***

Entinen aurori ”Villisilmä” Vauhkomieli oli lupautunut viemään kolmivelhopokaalin labyrintiksi muutetulle huispauskentälle. Hän oli loitsinut salaa pokaalin porttiavaimeksi. Potter tulisi koskemaan ensimmäisenä porttiavaimeen; hän oli tähdännyt siihen läpi kolmivelhoturnajaisten. Valepukuinen Barty Kyyry nuorempi oli auttanut kenenkään tietämättä poikaa kolme koetusta käsittävien turnajaisten ajan.

Tänä iltana porttiavain kuljettaisi Harry Potterin elpyvän pimeyden lordin luo, sillä hänen mestarinsa tulisi nousemaan juuri tuon pojan avulla. Vapaana juoksentelevat ja kurittomat kuolonsyöjät joutuisivat taas kohtaamaan herransa hirmuisempana kuin koskaan.


***

Jokainen vapaana oleva kuolonsyöjä oli kotonaan tuntiessaan pimeyden piirroissaan tuttua poltetta: pimeyden lordi kutsui heitä.

Bordeaux’n ensimmäinen reaktio oli järkytys. Melkein täysinäinen viinilasi tippui hänen nykivästä kädestään ja särkyi. Tummanpunainen viini levisi kermanvaalealle itämaiselle matolle yhtä tahrivana kuin tuore veri. Bordeaux rojahti vatsalleen takoen nyrkeillään lattiaa. “Ei, ei!” hän parahti. “Se on tapahtunut, minun pahin pelkoni.” Rouva Avery haukkoi liki yhtä järkyttyneenä henkeään ennen kuin pyörtyi.

Lucius Malfoyn reaktio oli sekoitus turhautumista ja silkkaa raivoa. Mies heitti ensitöikseen muutaman kristallipikarin päin seinää ja lähti sitten etsimään kuolonsyöjän kaapua ja naamiota. Kohta hän joutuisi jälleen matelemaan kirotun herransa edessä mustakaapuisena marionettina. Ei tässä näin pitänyt käydä.

Walden Macnair ei ollut vähemmän hermostuneempi kuin muut kuolonsyöjät, vaikka hänen sadistinen luontonsa oli pelkoa vahvempi. Hän vakuuttaisi pimeyden lordin, jos joutuisi perustelemaan valintojaan. Pimeän lordi tulisi järjestämään hänelle kunnon uhreja. Ei enää maalaistallukoita vainoavia vittumaisia taikaolentoja, joiden takia moni kaapu oli hajonnut käyttökelvottomaksi. Viimeinkin hän saisi uhreja, joiden eliminoimisessa olisi jälleen sijaa luovalle neroudelle.

Pian Pikkuhirttivaaran kylän ilma täyttyi äkisti paksujen kaapujen kahinasta. Hautojen väleihin, marjakuusten taakse ja jokaiseen varjoon ilmiintyi huputettuja kuolonsyöjiä. He liikkuivat yksi toisensa jälkeen edemmäs hitaasti ja varuillaan hädin tuskin uskoen silmiään. Kuolonsyöjät lankesivat vuorotellen polvilleen ja suutelivat elpyneen pimeyden lordin kaavun helmaa.

He perääntyivät ja nousivat osaksi äänetöntä piiriä, jonka keskelle jäivät hautakivi, Potterin poika, pimeyden lordi ja äänekkäästi uikuttava Piskuilanin surkimus. Azkabanissa viruvat ja kuolleet kuolonsyöjät jättivät aukkoja kuolonsyöjien piiriin, joten pimeän lordi ei odottanut enää ketään. Mestari katseli huputettuja päitä. Kuolonsyöjät vapisivat vaikka oli tyyntä.

”Tervetuloa, kuolonsyöjät”, pimeän lordi sanoi hiljaa. ”Kolmetoista vuotta… kolmetoista vuotta viime tapaamisestamme. Kuitenkin te vastasitte kutsuuni kuin eilisen jälkeen… pimeän piirto yhdistää siis meitä yhä! Vai yhdistääkö?”

Hänen ilmeensä muuttui petomaisen hirmuiseksi. Hän niiskautti ja hänen viillosmaiset sieraimensa laajenivat reilusti.

”Minä haistan syyllisyyden”, hän totesi. ”Ilmassa löyhkäävän syyllisyysyyden.”

Puistatus käväisi kuolonsyöjien piirissä. He olisivat halunneet peräytyä pois, mutteivät uskaltaneet.

”Näen teidät kaikki terveinä ja hyväkuntoisina, yhä voimissanne - saavuittekin täsmällisesti! - ja kysyn itsekseni… miksi tämä velhojoukko ei tullut auttamaan isäntäänsä, jolle se oli vannonut ikuista uskollisuutta?”

Kukaan ei puhunut. Ainoastaan maassa vertavuotavaa kättään nyyhkyttävä Matohäntä liikahti.

”Ja vastaan itsekseni”, pimeyden lordi kuiskasi, ”että he luulivat että olin mennyttä. He luikahtivat takaisin vihollisteni pariin ja väittivät, että olivat viattomia, tietämättömiä, noiduttuja…”

”Ja sitten kysyn itseltäni, miten he saattoivat uskoa etten nousisi uudestaan? He, jotka tiesivät mihin olin ryhtynyt kauan sitten suojautuakseni kuolevaisten kohtalolta? He, jotka olivat nähneet todisteina voimieni suunnattomuudesta silloin kun olin mahtavampi kuin yksikään elävä velho.”

”Ja vastaan itsekseni, että kenties he uskoivat että on olemassa vielä suurempi voima, voima joka kukistaa jopa lordi Voldemortin… kenties he nyt vannovat uskollisuutta tuolle moukkien, kuraveristen ja jästien valtiaalle, Albus Dumbledorelle?”

Piirin ihmiset liikahtelivat, kun Dumbledoren nimi mainittiin. Jotkut mutisivat epäselviä vastalauseita ja pudistelivat huputettuja päitään.

Heidän herransa ei noteerannut heidän vastalauseitaan. “Tämä on minulle pettymys… tunnustan pettyneeni.”

Bordeaux heittäytyi yhtäkkiä eteenpäin rikkoen piirin, sillä hän pelkäsi vielä enemmän perheensä kuin itsensä puolesta. Vavisten kauttaaltaan hän lyyhistyi isäntänsä jalkojen juureen. ”Isäntä!” Bordeaux sopersi anelevana. ”Isäntä, antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi meille.”

Pimeyden lordi purskahti kammottavaan, tuttuun nauruun ja kohotti taikasauvansa. ”Kidutu!” Maahan heittäytynyt Bordeaux vääntelehti ja kirkui tovereidensa katsellessa häntä pelokkaina. Kukaan ei halunnut olla hänen paikallaan. Jopa Walden vapisi, vaikka hän oli sentään karski ja kylmäverinen tappaja.

Lordi Voldemort kohotti jonkin ajan kuluttua taikasauvansa. Kidutettu Bordeaux retkotti yhä nurmikolla henkeä haukkoen ja sydän tykyttäen.

”Ylös, Bordeaux Avery”, mestari käski hiljaa. ”Nouse. Sinä pyydät anteeksiantoa, vaikka minä en anna anteeksi. Minä en myöskään unohda. Minä haluan kolmentoista vuoden hyvityksen ennen kuin harkitsen anteeksiantoa. Matohäntä on jo maksanut osan velkaa, etkö vain, Matohäntä?”

Hän katsoi alas yhä nyyhkyttävään Matohäntään sillä aikaa kun Bordeaux nousi vaivalloisesti pystyyn.

”Sinä palasit luokseni, et uskollisuuttasi vaan koska pelkäsit entisiä ystäviäsi. Sinä ansaitset tuskasi, Matohäntä. Tiedäthän sinä sen?”

Piskuilan nyt ei ollut heidän ”ystäväänsä” nähnytkään, eivätkä he olleet koskaan olleet tämän ystäviä, moni kuolonsyöjä ajatteli.

”Tiedän, isäntä”, Piskuilan vaikeroi, ”auttakaa, isäntä… auttakaa.”

”Sinä kuitenkin autoit minut takaisin ruumiiseeni”, pimeyden lordi sanoi koleasti katsellessaan maassa makaavaa Piskuilania julmasti virnuillen. ”Niin arvoton ja petollinen kuin oletkin, sinä autoit minua… ja lordi Voldemort palkitsee auttajansa.”

Pimeyden lordi kohotti taas taikasauvansa ja kiepautti sitä ilmassa. Taikasauvan kärki veti jäljessään hopeisen juovan sulalta hopealta näyttävää ainetta. Se oli aluksi hahmoton, kunnes vääntelehti ja muotoutui kiiltäväksi ihmiskäden jäljitelmäksi, liisi alas ja kiinnittyi Piskuilanin vertavaluvaan ranteen tynkään.

Piskuilan lakkasi nopeasti voihkimasta. Hän kohotti kähisten ja koristen kaljuuntuvan päänsä ja tuijotti epäuskoisena hopeakättä, joka kiinnittyi nyt saumattomasti hänen käsivarteensa kuin metallisen kimmeltävä hansikas. Mies venytteli hohtavia sormiaan ja poimi sitten vavisten risun kappaleen maasta; murskasi sen jauheeksi.

”Herrani”, Piskuilan kuiskasi. ”Isäntä… se on kaunis… kiitos…” Hän kompuroi polvillaan edemmäs ja suuteli pimeän lordin kaavun helmaa.

”Älköön uskollisuutesi enää milloinkaan horjahtako”, lordi Voldemort sanoi.

”Ei herrani… ei ikinä, herrani.”

Matohäntä nousi ylös ja otti paikkansa piirissä tuijotellen uutta kättään kasvot yhä tuskan kyynelistä kiiltävinä. Pimeyden lordi lähestyi nyt Piskuilanin oikealla puolella olevaa Luciusta, joka oli varautunut jakamaan Bordeaux’n kohtalon.

”Lucius, lipevä ystäväni”, mestari kuiskasi ja seisahtui hänen eteensä. ”Minulle on kerrottu, ettet ole luopunut vanhoista tavoistasi, vaikka näytätkin muulle maailmalle sen kunnioittamaa naamaa. Uskoakseni olet yhä valmis astumaan johtoon, kun tulee tarve kiduttaa jästejä. Mutta et yrittänyt kertaakaan etsiä minua, Lucius… urotekosi huispauksen maailmanmestaruuskisoissa olivat toki hauskoja… mutta eikö olisi ollut parempi etsiä koko tarmollaan ja etsiä isäntäänsä?”

Älä paljasta hänelle mitään. Pidä mielesi suljettuna, kyllä sinä siihen kykenet.

”Herrani, minä olin alituisesti varuillani”, Lucius sanoi nopeasti, hiukan puolustellen. ”Jos teiltä olisi tullut pienikin merkki, jos olinpaikastanne olisi edes kuiskattu, olisin rientänyt rinnallenne tuota pikaa, sillä mikään ei olisi voinut estää minua -”

”Ja kuitenkin sinä pakenit minun piirtoani, kun muuan uskollinen kuolonsyöjäni leimautti sen viime kesänä taivaalle?” pimeän lordi sanoi raukeasti, ja Lucius vaikeni äkisti. ”Aivan, minä tiedän siitä kaiken, Lucius… joten minä petyin sinuun. Minä odotan vastedes suurempaa uskollisuutta.”

”Totta kai, herrani, totta kai. Olette armollinen, kiitos.” Luojan kiitos, onneksi hän ei maininnut päiväkirjaansa.

Pimeyden lordi kulki edemmäs ja pysähtyi tuijottamaan Luciuksen ja Leswynin välissä olevaa kahden kuolonsyöjän suuruista tyhjää tilaa.

”Lestrangien kuuluisi seistä tuossa. Mutta heidät on teljetty Azkabaniin, koska he olivat uskollisia. He menivät Azkabaniin ennemmin kuin kielsivät minut… Lestranget saavat kunniaa osakseen enemmän kuin ovat uskoneet, kun Azkaban murretaan auki. Ankeuttajat liittyvät meihin. Ne ovat luonnostaan liittolaisiamme… Me kutsumme karkotetut jättiläiset takaisin… kaikki minun hartaat palvelijat palaavat luokseni ja armeijallinen kaikkien pelkäämiä taikaolentoja.”

Hän käveli eteenpäin jatkaen monologiaan, silloin kun ei pysähtynyt puhuttelemaan ohittamiaan kuolonsyöjiään. Waldenia hän puhutteli. ”Macnair, tuhoat nykyään lähinnä vaarallisia otuksia taikaministeriön nimiin, niin Matohäntä on kertonut. Pian saat parempia uhreja. Lordi Voldemort hankkii.”

”Niin. Kiitos, isäntä”, Walden mutisi huojentuneena naamionsa takaa, kun oli ainakin toistaiseksi onnistunut välttymään isäntänsä vihalta ilman, että hän oli joutunut puhumaan puolestaan.

”Ja tässä”, pimeyden lordi saapui Crabben ja Goylen eteen, ”meillä on Crabbe.. sinähän varmaan pärjäät paremmin tällä kertaa? Ja sinä Goyle.”

Miehet kumarsivat kankeina ja mutisivat jähmeästi.

”Niin, isäntä…”

”Varmasti isäntä…”

”Sama pätee sinuun, Nott”, pimeyden lordi sanoi hiljaa kävellessään Goylen varjossa seisovan huonoryhtisen Anthony Nottin ohi.

”Herrani, minä heittäydyn pitkälleni eteenne, olen uskollisin -”

”Riittää!”

Pimeyden lordilla oli nyt edessään piirin suurin aukko, ja hän seisoi tarkastelemassa sitä ilmeettömin punaisin silmin muistellen aukon täyttäneitä ihmisiä.

”Ja tästä meiltä puuttuu kuusi kuolonsyöjää… kolme kuoli palveluksessani. Yksi oli liian pelkuri palatakseen… hän saa maksaa. Yksi on käsittääkseni hylännyt minut ikuisiksi ajoiksi. Hänet tietysti surmataan, ja yksi on edelleen palvelijoistani uskollisin ja on jo palannut palvelukseeni.

Kuolonsyöjät liikahtelivat epävarmoina uskollisimman palvelijan henkilöllisyydestä. Heidän silmänsä pälyilivät naamioiden takaa sivuille ikään kuin koettaen paikantaa tuota uskollisinta palvelijaa.

”Hän on Tylypahkassa, tuo uskollinen palvelija, ja hänen ponnistustensa ansiosta tämä nuori ystävämme saapui tänään tänne. Kyllä vain…” irvokas hymy vääristi pimeän lordin huuletonta suuta, kun kuolonsyöjien silmät välähtivät pojan suuntaan. ”Harry Potter on ystävällisesti tullut seuraksemme uudelleensyntymisjuhliini. Voimme ehkä jopa sanoa, että hän on kunniavieraani.”

Syntyi hiljaisuus, kunnes Lucius rikkoi sen avaamalla suunsa ja astumalla eteenpäin. “Isäntä, me janoamme tietoa.. anelemme teitä kertomaan… miten saitte tämän aikaan… tämän ihmeen. Miten onnistuitte palaamaan luoksemme?”

”Ah, siinäpä riittääkin tarinaa, Lucius. Ja se saa alkunsa - ja loppunsa - tästä nuoresta ystävästäni.”

Hän käveli laiskasti Harry Potterin viereen saaden kaikkien katseet suuntautumaan heihin kahteen. Nagini-käärme kierteli yhä hautausmaan alueella.


***

Pimeyden lordin paluun oli ollut määrä tapahtua ilman ulkopuolisia, mutta Harry Potter oli päässyt karkuun ihmeen kaupalla. Heidän herransa raivostunut karjunta oli kaikunut synkällä hautausmaalla, kun Potterin poika oli päässyt karkuun. Hän oli purkanut raivonsa kuolonsyöjiin; muutkin kuin Bordeaux olivat saaneet maistaa kidutuskirousta. Todennäköisesti poika oli kertonut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan Dumbledorelle pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Nyt Dumbledoren huhuttiin kasaavaan omia, viime sodan aikaisia joukkojaan.

Ericakin päätti palata pimeyden lordin palvelukseen ja vannoa herralleen uskollisuutta. Hän kestäisi tarvittavassa jopa kidutuskirouksen eikä aikoisi huutaa, vaikka kipu olisi viedä järjen. Walden oli halunnut lähteä hänen mukaansa, vaikka edes hänestä ei ollut vastusta pimeyden lordille. Hänkin menetti suurimman osan itsevarmuudestaan pimeyden lordin edessä ja pelko oman hengen puolesta kyti Waldenin mielen taka-alalla. Pimeyden lordi asusti ainakin toistaiseksi Pikkuhirttivaarassa sijaitsevassa Valedron kartanossa.

Piskuilanin surkimus oli heitä vastassa kartanon etuovella kuin mikäkin kotitonttu - tosin keskimääräistä paksumpi sellainen. ”Neiti Lavenham”, Piskuilan piipitti maireasti, ”ja herra Macnair.”

”Hei Piskuilan”, Erica tervehti viileästi.

Walden nyökkäsi silmät kavenneina halveksunnasta, koska Piskuilanin rottamainen olemus kuvotti häntä. Ilman pimeän lordin tälle osoittamaa niin sanottua armeliaisuuden suomaa suojaa Walden olisi melko suurella todennäköisyydellä lopettanut Piskuilanin murhanhimoiselle tuulelle sattuessaan.

”Vie meidät pimeyden lordin luo”, Walden käski alentuvalla äänellä. ”Ericalla on hänelle asiaa.”

”Niinkö?” Piskuilan piipitti. ”Sepä - tuota - öh - mukavaa… Mitä hänen asiansa koskee?” Piskuilan tavoitteli jonkinlaista hymyä, mutta se näytti lähinnä rotan irvistykseltä.

”Mistä lähtien minä tai Erica olemme olleet tilivelvollisia sinun kaltaisellesi vätykselle?” Walden letkautti.

Nuo osuvat sanat vaiensivat Piskuilanin keskustelun yrityksen. Hermostunut ja kireä Erica ei olisi jaksanutkaan viritellä lyhyttäkään keskustelua äijän kanssa.

Piskuilan ohjasi heidät kartanon alakerrassa sijaitsevaan kirjastoon. ”Herra Macnair ja neiti Lavenham”, hän piipitti ja livahti nopeasti tiehensä. (Meni varmaan johonkin pimeään soppeen lymyämään.)

Pimeän lordi nousi hitaasti nojatuolistaan.

”Tämäpä mukava yllätys, Erica Lavenham”, hän virkkoi arvoituksellisesti. ”Tulitteko luokseni teelle?”

Erica ja Walden polvistuivat.

”Herrani, teidän ei tarvitse laskea leikkiä”, Erica sanoi. ”Tulin ilmoittautumaan takaisin palvelukseenne.”

Mestari veti Erican erittäin väkivaltaisesti seisomaan ja toi käärmemäiset kasvonsa hyvin lähelle Erican kasvoja. ”Sanopa sitten mikset yrittänyt etsiä auttaa minua silloin kun olin heikoimmillani. Me molemmat tiedämme sinun olevan älykkäämpi ja taitavampi kuin muutamat muut.”

”Voi herrani, olen vain palvelijoistanne vähäisimpiä. Minun laiminlyöntini teitä kohtaan johtuivat silkasta informaation puutteesta.”

Tummahiuksinen nainen piti mielensä avoinna isännälleen, mutta tämä ei jostain syytä tuntenut sillä hetkellä tarvetta hänen mielensä tarkasteluun.

”Ehkä oletkin oikeassa, kaunis ’ystäväni’”, pimeyden lordi sanoi hymyillen kammottavasti, ”ehkä varsinaisten kuolonsyöjieni olisi pitänyt informoida sinua paremmin. Esimerkiksi Avery, ystävättäresi Beatricen aviomiehen tai Macnairin - onhan Macnair sentään hyvä ystäväsi. Tuo jos mikä osoittaa halpamaista käytöstä, Macnair. Ystäville tulee olla lojaali… joten…” Velho osoitti yhtäkkiä Waldenia taikasauvallaan. ”Kidutu.”

Kidutusta oli järkyttävä katsella, nähdä Waldenin kaltainen vahva, voimaa uhkuva mies vääntelehtimässä kylmällä lattialla raajat joka suuntaan huitoen. Walden kirkui, todellakin kirkui oudolla ja hysteerisellä äänellä. Erica yritti katsoa muualle koska ei kyennyt tukkimaan korviaan, mutta mestari pakotti hänet katsomaan.

”Minä en ole antanut anteeksi sinulle, Macnair - en sen enempää kuin muillekaan.”

”Herrani”, Erica pyysi käheästi.

Luurangonlaiha mies kohotti taikasauvansa joko Erican pyynnöstä tai jostain muusta syystä, kenties kyllästymisen takia. Walden nousi nopeasti ja otti tukea yhden tuolin selkänojasta.

Viimein pimeän lordi tarkasteli Erican mieltä, joka oli hänelle avoinna muutamaa intiimeintä muistoa lukuun ottamatta. ”Huomaan ettet ole toiminut kertaakaan isäntääsi vastaan, neiti Lavenham. Kelpuutan sinut takaisin palvelukseeni. Tulet saamaan tehtäviä jotakin kautta.”

Pitkä nainen niiasi. ”Kiitos, herrani. Olette kovin suopea minua kohtaan.”


***

Pahimmat pelot toteutuivat muuallakin kuin painajaisissa. Koetti sellainen päivä, jolloin pimeyden lordi kysyi Luciukselta päiväkirjaansa.

Lucius seisoi kädet suorana sivuilla vaihdellen painoa jalalta toiselle. ”Tuota… tuota… herrani”, hän soperteli.

Hänen herransa epäinhimilliset demonit silmät leimusivat odottavina. ”Missä minun päiväkirjani on?” pimeyden lordi tiukkasi.

”On… on se minulla.” Lucius väisteli herransa katsetta. Muutkin kuolonsyöjät olivat hermostuneita, sillä he olivat olleet varpaillaan hautausmaa-episodista lähtien.

Pelko sai Luciuksen keskittämään kaiken tahdonvoimansa mielensä sulkemiseen. Alitajunta tukeutui okklumeukseen, jolloin pimeyden lordin käyttämä lukilitis oli hyödytöntä.

”Toistan kysymykseni - vielä tämän kerran. Missä minun päiväkirjani on, Lucius?”

”Minun kotonani, herrani.”

”Me olemme sinun kotonasi, joten mitä jos menisit hakemaan päiväkirjani.”

Lucius ei ottanut askeltakaan. Hän seisoi kuin kivettyneenä salongissa. Vain hänen hopeanhohtoiset silmänsä liikkuivat.

”Ehkäpä kidutuskirous irrottaa paremmin sinun kielenkantojasi.” Pimeän lordi kohotti taikasauvansa.

Malfoyn kartano täyttyi Luciuksen tuskanhuudoista, mutta mies ei suostunut vieläkään kertomaan totuutta. Hän ei halunnut saattaa perhettään vaaraan.

”Hmm… tarvitaanko enemmän kipua?”

Kipu muuttui kestämättömäksi. Pimeän lordi epäinhimillinen viha oli liian hirvittävää ja suunnatonta.

”Armoa, armoa, herrani!” Lucius kirkui kivun vetäessä hänen raajojaan eri suuntiin niin kuin peukaloruuvissa.

Pimeyden lordi perui taian.

”Minä laitoin päiväkirjanne… Weasleyn tyttären muodonmuutosoppaan väliin. Hän kuljetti sen Tylypahkaan… avasi Salaisuuksien kammion. Sitten Potter tuhosi sen jossain vaiheessa jollain tavalla. Kirjassa oli iso reikä keskellä…”

Lucius näki selkeästi ainoastaan pimeyden lordin taikasauvan, mutta kaikki muu näytti sumealta.

”Sinä tavoittelit luonnollisesti omaa etuasi, lipevä ystäväni.” Pimeyden lordin ääni tuntui kantautuvan haudan takaa, sillä se oli niin hyytävän hirmuinen. ”Luonnollisesti sinä tavoittelit omaa etuasi - eihän sinun tarvinnut pelätä isäntää, jonka luulit kuolleen. Ei kunnioittaa tätä… Mutta lordi Voldemort ei jätä tuollaista rankaisematta.”

Hän langetti uuden kidutuskirouksen Luciukseen. Hänen korvia repivä kimeä rääkynänsä peitti alleen Luciuksen kauhistuneet kiljahdukset. Bordeaux yritti olla mahdollisimman huomaamaton; hän oli herransa silmissä yhtä raukkamainen takinkääntäjä kuin Luciuskin.

Pimeyden lordi ei sentään tappanut tai kiduttanut Luciusta järjettömäksi mielipuoleksi. Jalat kannattivat sen verran, että Lucius kykeni kävelemään makuuhuoneeseensa. Narcissa löysi vähän myöhemmin hänet sieltä makaamasta jalat koukussa leveällä vuoteellaan. Vaalea mies tarrasi vaimonsa käteen ja hautasi kasvonsa tämän tuoksuvaan niskaan.

”Jotain on sattunut, eikö niin Lucius?” Narcissa kysyi silitellen vapaalla, sormusten koristamalla kädellään Luciuksen platinanvaaleita, silkkisiä hiuksia.

”Pimeyden lordi on raivostunut minuun, koska hänen päiväkirjansa on tuhottu minun takiani… Se oli kuin olikin tärkeä esine. Voi Narcissa, ehkä minä olen pian mennyttä!”

Narcissan ääni oli viileä ja järkkymätön. ”Sinä et saa näyttää heikkouttasi kenellekään, sillä olet Lucius Malfoy, Britannian velhojen aristokratian jäseniä.” Luciuksella oli yhä esi-isiltä peritty sukusormus sormessaan. Narcissasta säteilevä voima ei ehkä ollut näkyvintä sorttia, mutta ei yhtään väheksyttävämpää kuin pimeyden lordin pirullinen mahti.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Lihan himo 12.luku


Kuolonsyöjien nostalgiaa


Inho ja pelko vuorottelivat Peter Piskuilanin kasvoilla hänen lähestyessään herransa suurta Nagini-käärmettä. Hänen piti lypsää tuo kammottava otus, sillä pimeyden lordi tarvitsi ravinnokseen taikalientä, jota keitettiin yksisarvisen verestä ja käärmeenmyrkystä. Käärme alentui Peterin lypsettäväksi, vaikka se lipoi kaksihaaraisella kielellään aivan kuin olisi haaveillut Peterin syömisestä. Peter oli nähnyt omin silmin Naginin syövän onnettoman jästivanhuksen… Veriset sisälmykset sekoittuivat lattian pölykerrokseen, kun käärme ‘herkutteli’ jästipolon ruumiilla. Lyhyt mies oli oksentanut kaiken vatsalaukkunsa sisällön irvokkaan ihmislapsen muotoisen olennon - pimeyden lordin - nauraessa kolkkoa ja kylmää naurua.

Pimeyden lordi ei ollut enää pelkkä vähäinen henki, muttei se sama luurangonlaiha käärmeenkasvoinen mieskään, jona velholapsi muisti salaperäisen Grindelwaldin manttelinperijän. Mestari oleskeli nyt ihmislapsen kokoisessa ja muotoisessa ruumiissa, iholtaan suomuisessa ja verestävässä. Peterille tuli mieleen limainen ihmisen ja käärmeen sekasikiö, kun hän joutui katsomaan herransa irvikuvaa.

Käärmeen lypsämisen jälkeen Peter meni yhteen yläkerran makuuhuoneista, jossa hänellä oli tapana oleskella vapaahetkinään. Hän saisi nukkua parisen tuntia ennen kuin hänen pitäisi jälleen palvella herraansa. Luojan kiitos, hän ajatteli vetäessään peitettä korviin.

Pimeyden lordi oli ollut oikeassa sanoessaan inhottavansa Peteriä. Älä valehtele. Minä huomaan sen! Sinua kaduttaa että lainkaan palasit minun luokseni. Minä inhotan sinua. Minä näen miten kavahdat kun katsot minua, tunnen miten säpsähdät kun kosketat minua.

Siinäkin pimeän lordi oli ollut oikeassa, kun hän oli sanonut Peterin olevan luonaan vain siksi, ettei Peterillä ollut muuta paikkaa minne mennä. Peter oli ajatellut noin jo ennen kuin oli löytänyt mestarinsa. Raukkamaisuus oli hänelle sekä vajaavaisuus että lähde, josta hän ammensi vähäisen henkisen voimansa.


***

Erica ja Walden poikineen olivat Averyillä. He olivat lähdössä huomenna huispauksen maailmanmestaruuskisoihin. Itse kilpailut järjestettäisiin vasta neljän päivän kuluttua, mutta he halusivat nauttia leirielämän suomasta vaihtelusta jo ennen kansainvälistä tapahtumaa.

Bordeaux Avery oli ristinyt kauniisti muodostuneet säärensä. Miehellä oli konjakkilasi kädessään.

”Ai niin, Erica”, hän sanoi, ”Beatrice ei olekaan kertonut, että meillä on hieman suunnitelmia kisojen varalle.”

”Minkälaisia suunnitelmia?” Erica uteli.

Sisarukset ja Bordeaux hymyilivät toisilleen kuin salaliittolaiset, jotka vihkivät uuden ihmisen salaisuuksiinsa.

”Minä, Lucius ja Walden keksimme yhden kapakkakierroksen jälkeen, että lähestyvät huispauksen maailmanmestaruuskisat ovat otollinen hetki muistuttaa kuolonsyöjien olemassaolosta.”

”Eli? Kuulostanee lupaavalta, mutta sinun täytyy vähän selventää.”

Bordeaux näytti ovelalta. ”Me kuolonsyöjät aiomme vähän ryypätä vanhojen aikojen kunniaksi ja järjestää jonkinlaisen show’n ministeriön ’riemuksi’.

”Sinähän puhut siihen malliin, että minunkin odotetaan ottavan osaa ilonpitoon”, Erica naurahti. ”Enhän minä edes ole entinen kuolonsyöjä.”

”Olit pimeyden lordin palveluksessa siinä missä me muutkin”, Walden huomautti. ”Beatrice ja muut kuolonsyöjien vaimot ovat ainakin mukana - enemmän sinä olet kuolonsyöjä kuin he.”

”Waldenilla on jostain syystä pakottava tarve esittää kaikki niin kärjistetysti”, Beatrice totesi sarkastisesti, “mutta kyllä me vaimot olemme mukana. Ompelimme itsellemme kuolonsyöjän kaavutkin ja aiomme liittyä kulkueeseen. Tein varmuuden vuoksi ylimääräisen kaavun - sinua varten, Erica.”

”Tuossa on kyllä ideaa”, Erica hykerteli.

”Kännissä keksii vaikka mitä”, Walden sanoi ja joi lasistaan.

”Kai sinä olet mukana?” Bordeaux varmisti.

”Luonnollisesti!” Erica huudahti. ”En aio jäädä kaikesta hauskanpidosta pois mistään hinnasta. Nostakaamme malja vanhojen aikojen ja kunniakkaan aatteen kunniaksi.” Erica säteili verraten pirullisena ja laskelmoivana. Hänen klassinen kauneutensa kätki häikäilemättömän femme fatalemaisen vakoojan, joka oli pimennossa kolmetoista vuotta. Beatrice Bordeaux ja Walden tunsivat hyvin tuon ilmeen.

”Vanhoille hyville ajoille ja kunniakkaalle aatteelle!” salongissa kajahti.


***

Leirintäaluetta valvova jästimies pälyili kolmea vieretysten sijoitettua telttaa. Ne näyttivät kummallisilta hänen silmissään: kaksi suurempaa olivat kuin pieniä paviljonkeja, ja molempiin kuului savupiippuja ja katetut terassit. Pienin teltta muistutti armeijan Ludvig XIV:n aikaan käyttämiä. Telttojen asukkaiden pukeutuminen oli sopusoinnussa rakennelmien omituisuuden kanssa. Naisväellä oli vanhanaikaiset karttuunileningit. Miesväen vähemmän huomiota herättävissä vaatteissa oli jotain, joka ei ollut tältä vuosisadalta.

Beatrice yritti huvikseen käyttää tulitikkuja, mutta ei saanut niitä syttymään. Hän kirosi.

”Tuo on täyttä ajanhukkaa, Beatrice-kulta”, Bordeaux tuhahti.

”Kieltämättä”, Beatrice myönsi nyreästi ravistellessaan ruohonkorsia leningiltään.

”Minä en ylipäänsä ymmärrä miksi sinä yrität leikkiä saastaista jästiä”, Walden haukotteli. ”Teillä on kotitonttukin mukana. Minä jouduin jättämään Fiffyn kotiin, koska äiti ei halunnut tulla tänne.”

Walden vilkuili ympärilleen. ”Minne Erica hävisi?”

”Minun tietääkseni hänellä on tapaaminen jonkun ranskalaisen miehen kanssa”, Beatrice sanoi.

”Yllättävää. Ehkä minunkin pitäisi lähteä katsastamaan valikoimaa, sisko. En keksi muutakaan, sillä otteluun on vielä kaksi päivää.”

”Itse ottelussa ei ole mitään katsomisen arvoista. Yhtä säntäilyä. Tulen tylsistymään jo etukäteen”, Beatrice nurkui.

Toisaalla Erica nousi sängyltä ja alkoi kerätä vaatteitaan. Kiharahiuksinen silkkilakanaan kääriytynyt poikkeuksellisen komea mies nojasi kyynärpäähänsä. Hänen pitkähköt hiuksensa olivat silkkiset ja pähkinänruskeat. Kasvonpiirteitten pikkutarkka symmetrisyys oli hämmästyttävää. Jäntevä vartalokin miellytti lähes kenen tahansa silmiä ja oli tuntunut hyvältä Erican vartaloa vasten - kaikkein eniten silloin kun mies oli työntynyt ensimmäisen kerran tummaverikön sisään.

”Milloin näen teidät seuraavan kerran, chérie?” mies kysyi ranskaksi.

Saatuaan korsetin ja alushameet päälleen Erica istahti vuoteen reunalle. ”Jos kerran todella haluatte.”

”Toki haluan”, mies sanoi nautiskelevaan sävyyn. ”Olette uskomattoman kaunis ja taitava sängyssä.”

”Puhuttepa omaperäisiä, mon ami.” Erica huomasi kirjoituspöydällä olevan pergamenttia ja muita kirjoitusvälineitä. Hän kirjoitti nimensä ja osoitteensa ylös ja jatkoi pukeutumista.


***

Pimeyden lordi nousee jälleen. Heitä vain meidät Azkabaniin, me odotamme. Hän nousee jälleen ja palkitsee meidät suuremmin kuin muut tukijansa. Vain me olimme uskollisia. Vain me yritimme löytää hänet.

Lucius heräsi huohottaen Yksittäiset platinanhohtoiset hiussuortuvat olivat liimaantuneet hien kostuttamille ohimoille. Mies tärisi kauttaaltaan, sillä häntä kylmäsi, vaikka hiki oli noussut pintaan. Lakanat olivat kurtussa hänen allaan; hänen oli täytynyt kääntelehtiä levottomasti leveällä vuoteellaan.

Miksi hän näki yhtäkkiä unia kolmentoistavuuden takaisista tapahtumista? Bellatrixin, Rodolfuksen, Rabastanin ja Kyyryn pojan oikeudenkäynnistä? Oliko hänellä ylipäänsä mitään syytä olla huolissaan fanaattisen kälynsä uhoamisen takia?

Varmuuden vuoksi hän kääri yöpuvun hihan ylös. Pimeyden piirtoa tuskin erotti, se oli yhtä himmeä kuin oli ollut viimeiset kolmetoista vuotta. Piirrossa ei tuntunut lainkaan poltetta. Uni oli ollut vailla sen suurempaa merkitystä, joten hän saattoi jatkaa nukkumista turvallisin mielin. Ah, huomenna verestettäisiin vähän vanhoja muistoja. Lucius laski vaalean päänsä valkeille pieluksille ja hengitti huomattavasti rennommin.


***

Bordeaux ei saanut enää unta. Hän oli nähnyt jonkin ahdistavan unen, josta ei muistanut enää mitään. Mies oli noussut varovasti vuoteesta, ettei herättäisi levollisena uinuvaa vaimoaan ja oli mennyt keittiöön. Kotitonttu nukkui yhdessä nurkassa astiapyyhkeeseen kietoutuneena pannumyssy päänalusenaan. Bordeaux potkaisi kotitonttua; se heräsi oitis.

”Miten Sibsy voi palvella herraa?” kotitonttu kysyi kimittäen.

”Keitä minulle vahvaa kahvia, mutta älä kolistele niin muut eivät herää.”

Aamuyö vaihtui aamuksi, sitten päiväksi. Hämärän laskeutuessa velhot ja noidat tekivät lähtöä huippausstadionille törmäten matkan varrella kauppiaisiin.

”Koettakaa jo päättää mitä ostatte”, Beatrice sanoi tympääntyneenä lapsilleen. Jokainen osti itselleen kaikkarit Beatricen helpotukseksi kailottavien ruusukkeiden sijasta.

Bordeaux ja Walden olivat maksaneet pienen omaisuuden heidän aitiostaan. Se oli kieltämättä hyvällä paikalla ja kaukana roskasakista. Lucius Malfoy oli tietenkin päässyt perheineen huippuaitioon, koska oli tehnyt hyvin avokätisen lahjoituksen Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalalle. Toffee oli sen verran naiivi, ettei huomannut Luciuksen jaelleen (jälleen kerran) rahoja omien etujensa saavuttamiseksi.

Beatrice ja Erica seurasivat tarkkaavaisina pelkästään joukkueitten maskottien ja maajoukkueitten esittelyjä. Heidän kiinnostuksensa lopahtikin siihen.

Peli päättyi 160 - 170 Bulgarian Krumin napatessa siepin. Ilmeisesti Krum tajusi ettei Bulgaria saisi kurottua 160 pisteen eroa umpeen, sillä Irlannin jahtaajat olivat parempia kuin Bulgarian.

Ottelun jälkeen Averyn sisarukset ja Kristianus lähtivät kiertelemään tarkoituksenaan osallistua Marcus Flintin illanistujaisiin. Nuoret olivat perillä kuolonsyöjien suunnitelmista, vaikka heiltä oli evätty mukaan pääseminen. ”Vanhempi väki” halusi nauttia keskenään nostalgian ja alkoholin iloista.

Malfoyt olivat kutsuneet kaikki pimeyden lordin entiset kannattajat palatsimaiseen telttaansa aloittelemaan. Tilavaan olohuoneeseen oli tuotu viinejä, konjakkia ja tuliviskiä nautittavaksi. Lähes jokainen kertoi vuorotellen omista muistoistaan. Nyt vuorossa oli Alecto Carrow. Nainen oli pulskistunut nuoruusvuosistaan niin paljo että vyötärö oli kadonnut kokonaan. Kasvoiltaan hän oli siedettävän näköinen, koska osasi meikata pienet silmänsä edustavasti esiin. Walden kiersi Alecton kaukaa, koska oli joutunut sietämään naista kylliksi kuolonsyöjän aikoinaan. Ericalle ei ollut sen suurempaa hinkua Alecton kaksoisveljen seuraan. Edes Amycus ei ollut enää niin typerä, että olisi edes yrittänyt lähennellä Ericaa.

Narcissa Malfoy oli tuijottanut hetken Ericaa nähdessään hänen tulevan Averyjen ja Waldenin seurassa paikalle, mutta naiset olivat nyökänneet jäykästi toisilleen. Lucius ei kohdellut vaimonsa läsnä ollessa Ericaa rakastajattarenaan, vaan vanhana aatetoverina.

Keskiyöhön jälkeen seurue alkoi olla railakkaan päihtyneessä tilassa; tuliviski sai ympäristön kieppumaan Erican silmissä. He pukeutuivat mustiin kuolonsyöjien kaapuihin ja vetivät valkoiset naamiot kasvoilleen. Kalmaa henkivät naamiot ja mustat kaavut naamioivat heidät tunnistamattomaksi, pelkoa herättäväksi ryhmittymäksi. Kaikki marssivat taikasauvat ojossa melkein sotilaallisessa muodostelmassa. Erica tukeutui Waldeniin, koska ei olisi muuten pysynyt pystyssä.

”Mitä me aiomme tehdä?” Erica hihitti.

”Herättää pelkoa!” Yaxley julisti humalaisesti.

”Älä ole noin pääpiirteinen”, Lucius virkkoi ivallisesti. ”Hmm.. ne leirintäaluetta valvovat jästit voisivat olla hyvä kohde. Niiden mökillekään ei ole pitkä matka.”

”Kannatetaan!” moni sanoi.

Kulkueeseen osallistujat räjäyttivät yksittäisiä telttoja matkan varrelta. Ihmiset säntäilivät päämäärättömästi. ”Kuolonsyöjiä - kuolonsyöjiä täällä!” nämä kirkuivat.

Anthony Nott hohotti näylle. ”Ministeriön sakilla menee vielä jonkin aikaa ennen kuin ne tulevat tänne päsmäröimään.”

Jästimiehen mökki oli yksikerroksinen rakennus, jossa oli kaksi tai kolme makuuhuonetta. ”Alohomora!” Ovi avautui sepposen selälleen, ja railakas seurue vyöryi sisään. Askelten kopina, kaapujen kahina ja äänekäs melu herättivät tukevan jästinaisen. Tämä seisoi makuuhuoneen ovella pitkässä yöpaidassa hiusverkko päässään.

”Galeb!” nainen kiljui. ”Tule katsomaan mitä sakkia täällä on. Kaavut ja karseat naamiot.”

”Tuota iltaa - vaiko yötä - vaan herrasväki”, vanhempi Crabbe sammalsi saaden kaikki ulvomaan naurusta.

Jästipariskunta rypisti otsiaan. ”Tätä voisi kutsua kotirauhan rikkomiseksi”, jästimies jupisi kädet nyrkissä.

”Valitettavasti emme ole selvillä jästien lakipykälistä”, Narcissa Malfoy ivasi huvittuneena.

Pitkä hahmo hänen vierellään osoitti jästinaista taikasauvallaan. ”Keholeijus.”

Samassa nainen räpiköi ilmassa. ”Minä tahdon alas! Tämä on vain jokin naurettava silmänkääntötemppu!”

”Taikuutta se on, eukkoseni”, Lucius venytti, ”vaikket uskoisikaan. Taikasauvani on ihan oikea ja olen velho sanan varsinaisessa merkityksessä.” Lucius katsahti muita. ”Hoidelkaa tuo äijä ja katsokaa löytyisikö lisää jästejä.”

”Tule jo jästi”, Erica rallatti ja otti muutaman balettiaskeleen. Hän oli liian humaltunut kyetäkseen taikomaan kunnolla, mutta se ei vähentänyt hänen innostustaan.

”Tule jo jästi”, vähän selvempi Walden sanoi. Erään oven läpi ampaisi kaksi pulleaposkista lasta. Nämä olivat unenpöpperössä eivätkä käsittäneet mitä heille tapahtui.

Mökki jäi sekasorron valtaan. Velhojoukkio räjäytti kaikki tielleen sattuneet teltat. Melkein jokainen riepotteli vuorotellen jästiperheen neljää jäsentä ihmisten kirkuessa vauhkoina taustalla. Lucius kiepautti jästinaisen ylösalaisin yhden palavan teltan yllä. Muut osoittivat suosiotaan miten parhaiten taisivat tekemällä kunniaa taikasauvoillaan tai suomalla esitykselle raikuvat aplodit. Jästinaisen ruusukuvioinen flanelliyöpaita valahti kainaloihin paljastaen roikkuvat rinnat ja lahkeelliset alushousut. Seurue nauroi äänekkäästi naisen alla. Erica vajosi polvilleen nauraen tauotta pidellen vatsaansa.

”Nouse ylös”, Walden maanitteli katseltuaan jonkin aikaa naisen vääntelyä.

”Minun jalkani eivät enää kanna”, Erica mumisi. ”Haha, olen kännissä kuin käki.”

”Naiset.” Walden nosti Erican vahvoilla käsivarsilleen ja lähti seuraamaan muita naista kantaen.

Taikaministeriön työntekijät yrittivät päästä tungoksen läpi mustakaapuisen seurueen luokse. Nämä eivät uskaltaneet taikoa, koska eivät halunneet riskeerata jästien turvallisuutta.

Bordeaux räjäytti vahingoniloisesti nauraen yhden tielle sattuneen teltan. Loitsun aikaan saama vihreä välähdys valaisi vähän aikaa metsän puita.

Sitten kuolonsyöjien, metsään paenneiden ihmisten sekä ministeriön työntekijöitten yllätykseksi taivaalle ilmestyi tuttu symboli. Yötaivaalla hehkui valtava pääkallo, jonka suusta tuli käärme. Pimeyden piirto! Mustakaapuiset kohottivat katseensa pimeyden piirtoon puristaen taikasauvoja hiostuneissa käsissään. Heidän oli viisainta kaikkoontua ja jättää taikaministeriön touhottajat nuolemaan näppejään.

Kun Averyt pääsivät telttaansa, Bordeaux lysähti olohuoneen sohvalle. Hän paiskasi kuolonsyöjän naamion lattialle repien vaaleita hiuksiaan. Beatrice laski kätensä miehensä käsivarrella, mutta kosketus sai miehen sävähtämään.


***

Walden oli kaikkoontunut Erican kanssa naisen telttaan ja laski Erican alas. Erica huojui silmin nähden kahdeksan sentin koroillaan.

Hän sotkeentui helmoihinsa ja jalkoihinsa vetäen vahingossa Waldeninkin mukaansa. Mies makasi hänen päällään - lähempänä häntä kuin koskaan aikaisemmin. Erica tiedosti Waldenin läsnäolon, lihaksikkaan kehon itseään vasten. Hän riisui ensin oman naamionsa, sitten miehen naamion. Humalaisen hetken mielijohde sai hänet suutelemaan parhaan ystävänsä komeaa veljeä. Ja Waldenkin vastasi lapsuudenystävänsä suudelmaan, tunnusteli omilla ohuilla huulillaan naisen suun aistikkuutta. Suudelma oli ensin kokeileva ennen kuin se syveni kielisuudelmaksi, joka ei herännyt sen kiihkeämpiä viettejä.

”Vanhojen aikojen muistoksi”, Erica virkkoi huvittuneena irtautuessaan suudelmasta.


***

Kukaan muu paitsi Bertha Jorkins ei saanut tietää nuoremman Bartemius Kyyryn olevan elossa. Kerran nainen oli tuonut papereita vanhemman Kyyryn allekirjoitettavaksi, kun tämä ei ollut kotona. Kyyryjen kotitonttu ohjasi Bertha Jorkinsin ja palasi keittiöön. Utelias Bertha sai aihetta tulla nuuskimaan, koska kuuli kotitonttu Winkyn puhuvan Kyyryn pojalle. Nainen osasi laskea yhteen yksi ynnä yksi ja tajusi kuka piilotteli viitan alla.

Herra Kyyryn saapuessa kotiin Jorkins otti kyyryjen tarkkaan vaalitun salaisuuden puheeksi, joten vanhempi Kyyry langetti naiseen vahvan muistiloitsun. Hän ei halunnut elämänsä mittavimman hairahduksen paljastuvan velhoyhteisölle, koska häntä pidettiin tunnontarkkana sääntöjen noudattajana.

Fortuada Kyyry ei ollut halunnut ainoan poikansa joutuvan lopuksi elämäkseen Azkabaniin. Oman pojan itku ja avuttomuus ankeuttajien tyhjiin imevän voiman otteessa taikalakineuvoston edessä olisi ollut kauheaa katseltavaa jokaiselle äidille. Näihin aikoihin Fortuada oli hyvin heikko, lähellä kuolemaa. Hän suostutteli miestään pelastamaan heidän poikansa viimeisenä palveluksena itselleen, sillä herra Kyyry rakasti häntä enemmän kuin poikaansa. Herra Kyyry suostui, ja Kyyryt tekivät vierailun Azkabaniin.

Äiti ja poika vaihtoivat ulkonäköä juomalla monijuomalientä. Herra Kyyry salakuljetti poikansa rouvansa vaatteisiin puettuna, ettei joku sellistään vilkuileva vanki huomaisi petosta. Nuorempi Barty oli hyvin sairas Azkabanin kauhujen jälkeen, mutta hän toipui vähitellen kotitontun hellässä hoidossa. Tervehdyttyään poika halusi palavasti palata pimeyden lordin palvelukseen jatkamalla isäntänsä etsimistä. Isä joutui alistamaan poikansa komennuskirouksella, koska muuten hän ei olisi saanut Bartya pysymään valtansa alaisuudessa.

Rouva Kyyry joi monijuomalientä loppuun asti, kunnes armahtava kuolema suvaitsi vapauttaa vuoden sisällä hennon naisen riutumisen tuskilta. Hänet haudattiin poikansa näköisenä ja nimisenä velhovankilan karuun, liki hedelmättömään maaperään. Herra Kyyry lavasti kotonaan rouvansa kuoleman järjestämällä yksityiset hautajaiset tyhjine hautoineen.

Kolmentoista vuoden kuluttua kotitonttu Winky onnistui suostuttelemaan isäntänsä ottamaan poikansa mukaan huispauksen maailmanmestaruuskisoihin. Uskollinen Winky ei tiennyt että nuorempi Barty oli vahvistunut ja ryhtynyt vastustamaan isänsä langettamaa komennuskirousta. Barty koki huippuaitiossa yhden niistä satunnaisista hetkistään, jolloin isän langettaman komennuskirouksen ote tuntui heltyvän. Mies huomasi kesken ottelun olevansa ulkona ihmisten keskuudessa ja näki edessään istuvan pojan taskusta pilkistävän taikasauvan. Hän varasti taikasauvan ja kätki sen kaapunsa poveen. Ottelun jälkeen Barty ja Winky palasivat Kyyryjen telttaan. Myöhemmin he kuulivat ne kuolonsyöjät, jotka olivat pelastautuneet Azkabanilta kääntämällä selkänsä isännälleen; entiset aatetoverit huvittelivat jästien kustannuksella.

Barty havahtui entisten kuolonsyöjätovereittensa ääniin. Hän vihastui, oli täynnä raivoa ja halusi rangaista noista saastaisia pettureita. Hänen fanaattinen raivonsa pelotti Winkyä, joten kotitonttu sitoi hänet itseensä omanlaisella taikuudellaan. Se ohjasi hänet metsään, pois kuolonsyöjien luota. Kuitenkin Barty halusi takaisin leirintäalueelle rankaisemaan kurjia pettureita. Hänen loitsimansa pimeyden piirto sentään säikäytti arvottomat saastat pahemman kerran; nämä pakenivat suurenmoisen pimeyden lordin aatteen vihreänhohtoista symbolia, vaikka he olivat antaneet elinikäisen ja sitoutuvan lupauksen herralleen. Pimeyden lordi oli sinetöinyt palvelijoidensa valat polttamalla heihin pyhän merkkinsä. Esimerkiksi Bordeaux Avery, Walden Macnair ja Lucius Malfoy olivat liian arvottomia kantamaan pimeyden piirtoa. Avery oli pelkurimainen epäonnistuja. Walden Macnair oli irstas naistenmies ja psykopaatti, jolle kuolonsyöjänä toimiminen oli tarjonnut mitä mielikuvituksellisempia tapoja murhaamiseen ja kiduttamiseen. Lucius Malfoy oli elostelijoitten elostelija, lipevä elitistisen velhoaristokraatin vallanhimossaan.


***

Herra Kyyry asui kahdestaan poikansa kanssa, sillä kukaan ei ollut jakamassa sammuneen suvun perhesalaisuutta hänen kanssaan. Hän oli erottanut Winkyn, koska kotitonttu oli sallinut hänen poikansa hankkivan taikasauvan ja melkein päästänyt tämän pakoon. Vanhempi Kyyry ei voinut pitää palveluksessaan isäntänsä pettänyttä kotitonttua.

Nuorempi Bartemius istui sävyisänä nojatuolissaan. Herra Kyyry oli langettanut häneen uuden, entistä vahvemman komennuskirouksen. Ovikellon soiminen herätti torkkuvan herra Kyyryn. Lukulasit olivat valahtaneet miehen nenälle, sanomalehti oli pudonnut lattialle.

”Näkymättömyysviitta päälle”, hän käski poikaansa. Tämä totteli hangoittelematta.

Tuskinpa siellä on muita kuin joku töistä, herra Kyyry ajatteli suunnatessaan ovelle. Hän ehti nähdä lyhyen, kaljuuntuvan rottamaisen miehen ja tämän sylissä olevan käärmemäisen ja kituliaan olion. Hänen mielikuvansa ja muistonsa päättyivät siihen kun kitulias olion rääpäle osoitti häntä taikasauvallaan. Hänestä oli tullut samanlainen tahdoton marionetti kuin kuolonsyöjäpojastaan.

”Uskollinen nuori Bartemius on täällä jossain”, kitulias olio sanoi kolkolla äänellä. “Jorkinsin mukaan hän piileskelee näkymättömyysviitan alla…” Se käski hetken kuluttua herra Kyyryä näyttämään poikansa olinpaikan.

Herra Kyyry johdatti oliota kantavan rottamaisen miehen olohuoneeseen, jossa hän veti näkymättömyysviitan poikansa päältä ja meni sen jälkeen olennon käskystä omaan makuuhuoneeseensa. Lyhyt mies kävi lukitsemassa hänet huoneeseensa.

Surkastuneessa ruumiissa oleskeleva pimeyden lordi osoitti nuorempaa Bartyä taikasauvallaan vapauttaen miehen isänsä langettamasta komennuskirouksesta. Barty havahtui aivan kuin olisi palannut unimaailmasta valvemaailmaan. Hän pystyi taas ajattelemaan selkeästi ilman että kukaan veteli naruista. Isä oli sanellut hänen tekemisistään kolmetoista vuotta, jotka olivat olleet silkkaa sumua. Vaaleahiuksinen mies tunnisti nojatuolissa värjöttelevän mestarinsa. Pimeän lordi saattoi oleskella surkastuneessa ruumiissa, mutta tämä oli silti hänen mestarinsa, aatteen sielu. Barty polvistui nojatuolin eteen suutelemaan herransa mustan kaavun helmaa.

”Herrani”, mies mutisi haltioituneena, ”olen viimeinkin vapaa palvelemaan teitä!”

”Sinä olit yksi neljästä uskollisesta, jotka menivät ennemmin Azkabaniin kuin kielsivät minut”, mestari sanoi hiljaa. ”Olet ollut minulle sydämeltäsi uskollinen kaikki nämä vuodet.” Pimeän lordi tarttui Bartyn käteen omalla kuivettuneella kädellään eikä Barty säpsähtänyt niin kuin Matohäntä.

”Oletko valmis panemaan kaikkesi alttiiksi minun vuokseni?” pimeän lordi kysyi pehmeästi.

Barty tunsi olevansa lähellä fanaattista, hengellistä hurmiota. ”Tiedätte että minä olen valmis! Minun unelmani, suurin toiveeni on palvella teitä, todistaa kyvykkyyteni teille herralleni ja mestarilleni.”

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Lihan himo 11.luku


Hiinokka


Beata Avery puhalsi korkean syntymäpäiväkakkunsa viisitoista kynttilää sammuksiin samalla kun hänen äitinsä Beatrice Macnair Avery räpsi valokuvia tyttärestään muiden sukulaisten ja ystävien taputtaessa taustalla. Tyttö oli kuin ilmetty Beatrice teini-ikäisenä. “Toivo jotain, Bea”, isoveli Malraux kehotti pikkusisartaan, joka väläytti ärsyttävän hymyn.

Herra Avery osoitti lipaston päällä kohoavaa lahjavuorta. “Sitten onkin lahjojen vuoro.” Beatan ärsyttävä hymy vaihtui leveäksi tytön ryhtyessä avaamaa ensimmäistä pakettia. Silkkipaperin kätköistä paljastui krokotiilinnahkainen käsilaukku.

“Se on minulta”, Erica sanoi, “kortissakin lukee minun nimeni.”

Beata lukaisi kortin nopeasti läpi. “Yhtä tyylikäs kuin aiemmatkin lahjasi”, tyttö sanoi. “Kiitos Erica-täti.”

“Ole hyvä, ma chérie.”

Seuraavaksi Erican kummityttären käteen sattui painava rahakukkaro, jota ei ollut kääritty ollenkaan pakettiin. “Tämä on varmaan sinulta, eno?” Beata veikkasi.

“Naulan kantaan”, Walden sanoi. “Siinä pitäisi olla sataviisikymmentä kaljuunaa.”

“Kiitos vaan. Minulla olikin puutetta pikkurahasta.”

Walden iski silmää sisarentyttärelleen. Hän lahjoitti sisarensa lapsille sekä omalle pojalleen useimmiten rahaa ja nämä saivat käyttää rahat miten halusivat. Serkkujensa kanssa jutteleva Kristianus oli myöskin viidentoista. Kristianus oli tumma ja salskea kuten isänsä, melkein yhtä hurjakin. Poika oli saanut kasvaa vailla kuria, joten häntä oli vaikea ohjata. Poika kiusasi kaikkia koulun kuraverisiä ja verenpettureita, mutta Walden ei piitannut siitä. Hän lahjoi poikaansa säännöllisen väliajoin, ja se sai Kristianuksen käyttäytymään tietyissä tilaisuuksissa ainakin siedettävästi.


***

“Sirius Musta on karannut”, Arthur Weasley sanoi aamiaispöydässä. Koko Weasleyn perhe oli ahtautunut pieneen keittiöön kahta ulkomailla asuvaa poikaa lukuun ottamatta.

“Hän kuulemma etsii Harrya”, lihava Molly-vaimo kauhisteli keittolautasensa äärellä.

“Niin”, herra Weasley hymähti vaisusti. “Harry oli kuulemma hänelle pakkomielle jo ennen kuin Musta karkasi. Toisteli unissaan näitä sanoja: ‘Poika on Tylypahkassa.’”

Perheen Ronald-pojan rotta kipitti kenenkään huomaamatta alas pojan olalta. Se vaikutti huolestuneelta. Oli kummallista että tavallinen rotta huolestui noin pahasti ihmisten asioista. Oikeasti Kutka ei ollut rotta, vaan suunnilleen kaksitoista vuotta rotanhahmoisena piileskellyt animaagi Peter Piskuilan eli Matohäntä. Juuri Piskuilan oli toiminut Pottereiden salaisuudenhaltijana. Sirius Musta oli kaikessa hiljaisuudessa ehdottanut Peteriä salaisuudenhaltijaksi, koska Sirius olisi ollut liian ennalta arvattava vaihtoehto. Piskuilanin ystävät eivät olleet tienneet Peterin siirtyneen Voldemortin puolelle. Vakooja Erica Lavenham oli houkutellut hänet pimeälle polulle, kun häntä oli ensin johdateltu uhkailemalla. Hän oli ollut pimeän lordin säälittävä marionetti, kun Erica Lavenham oli vietellyt hänet. Pimeyden lordin tapaaminen oli sinetöinyt hänen kohtalonsa.

Peter oli alkanut vakoilla Feeniksin kiltaa surkean henkiriepunsa pitimiksi pettäen ystävänsä ja koko killan. Jos hänellä ei ollut olennaisia tietoja kerrottavana pimeän lordi tai tämän kuolonsyöjät - useimmiten Walden Macnair - kiduttivat häntä. “Hanki hyödyllisempiä tietoja ensikerraksi tai menetät henkesi”, häntä oli uhkailtu. Muut kuolonsyöjät olivat halveksineet Peteriä ja haukkuneen häntä jopa kasvotusten ‘säälittäväksi tuhoeläimeksi’ ja ‘aivottomaksi palleroksi’. Peter vihasi kuolonsyöjätovereitaan salaa sydämessään, mutta ei ikinä ollut uskaltanut näyttää sitä heille. Erica Lavenham oli jatkanut hänen härnäämistään jättäen hänet kitumaan himojensa kourissa. Peter muisti vieläkin syvään uurretut kaula-aukot ja vangitsevan meripihkakatseen.

Siinä vaiheessa kun Peter oli kavaltanut Jamesin ja Lilyn pimeyden lordille hän oli ollut pelkkä aivopesty hermoraunio, kykenevä tuntemaan ainoastaan pelkoa ja kalvavaa ahdistusta. Saatuaan selville Pottereiden olinpaikan pimeyden lordi oli suhtautunut häneen harvinaisen suopeasti. Pimeyden lordi kohteli hyvin kaikkia palvelijoitaan, jotka olivat hänelle suureksi hyödyksi. Peterin arvoasema olisi väistämättä noussut muiden kuolonsyöjien silmissä.

Kaikki menikin vikaan, koska mahtava pimeän lordi kukistui; muut kuolonsyöjät olivat pitäneet Peteriä syntipukkina. Lojaaleimmat kuolonsyöjät olisivat halunneet Peterin hengiltä. Silloin itsesuojeluvaisto oli saanut Peterin keksimään ovelan suunnitelman. Peter leikkasi etusormensa irti ennen kuin muutti muotoa. Siriuksen ahdistaessa hänet seinää vasten Peter huusi niin lujaa, että kaikki varmasti kuulivat, että Sirius oli pettänyt Lilyn ja Jamesin. Ennen kuin Sirius ehti kirota Peterin, Piskuilan oli ennättänyt räjäyttää kadun tappaen kaikki läheltään. Peter oli luikahtanut viemäriin muiden rottien sekaan. Sirius tuomittiin hänen sijastaan, kukaan ei uskonut Pottereiden ja Peter Piskuilanin ‘murhaajan’ syyttömyyteen. Ajatus siitä että Peter joutuisi kahdentoista vuoden jälkeen maksamaan teoistaan sai rotanhahmoisen miehen vapisemaan.


***

“Keneltä tuo kirje on ja mitä siinä sanotaan?” kysyi uusinta Velhottaret -lehteä lueskeleva Narcissa.

“Tämä ei ole Dracon käsialaa - kylläkin hänen sanelemaansa”, Lucius virkkoi. “Dracolle kävi onnettomuus sen Hagrid -nimisen köntyksen tunneilla.

Velhottaret valahti Narcissan syliin. “Mitä ihmettä? Miten siitä tomppelista on voinut tulla opettaja. Aivan käsittämätöntä! Draco raukka on varmasti pahasti loukkaantunut.”

“Varmaan siksi että Hagrid on Dumbledoren sydänystävä.” Lucius pyöritteli pilkallisesti silmiään. “Niin ainakin olettaisi. Hevoskotka hyökkäsi jostain syystä Dracon kimppuun, raateli hänen kätensä, mutta ei satuttanut Dracoa sen pahemmin.”

Ei sen pahemmin!” Narcissa toisti. “Suhtaudut kumman rauhallisesti. Jos en tuntisi sinua kunnolla, uskoisin ettet välitä lainkaan minusta ja Dracosta.”

“Mutta minä välitän, Cissy”, Lucius sanoi silkkisesti. Vaalea mies hyväili vaimonsa herkkiä kasvoja ja vei huulensa Narcissa punatuille huulille. Suudelma oli lyhyt, joskin sitäkin hellempi ja rakastavampi.

“Minä hankin sille moukalle potkut tai tapatan vähintään sen hevoskotkan”, Lucius lupasi. “Dumbledore ja muut saavat huomata, että kukaan ei hypi Malfoyden silmille.”

Narcissa puristi Luciuksen kättä linnunluisessa kädessään. “Rakastan sinua juuri tuollaisena. Oi, ole hyvä ja suutele vaimoasi uudelleen.” Luciuksen seuraava suudelma oli huomattavasti vaativampi ja intohimoisempi. Se oli niitä suudelmia, jotka johdattivat jommankumman makuukamariin lemmiskelemään. Rakkautta ja intohimoa ei ollut ikinä puuttunut Luciuksen ja Narcissan avioliitosta.


***

Kahdentenakymmenentenä huhtikuuta vaarallisten otusten hävityskomiteassa käsiteltiin hevoskotka Hiinokan tapausta. Istunnon alkuun oli vielä vähän aikaa, joten riistanvartija Hagrid istui kahdella tuolilla pidellen hevoskotkan liekaa.

Luciuksen ilme oli halveksuvan voitonriemuinen. “Vaikea arvata miten tuon tomppelin lemmikille käy”, Walden vinoili. “Nuo komitean vanhat luuskat tulevat tekemään tasan niin kuin sinä haluat.”

Platinanvaalean miehen laskelmoiva ilme paljasti jo sinällään aika paljon. “Mitäpä muutakaan, Macnair; se on niiden osa. Mitä sanot siihen, Erica?” hän kysyi laiskalla äänellä.

Tummahiuksinen nainen puhalsi pitkän savuvanan suustaan. Hän tarkasteli Hagridin järkyttävää, karvaista pukua huvittuneena. “Vaikka sen että eräät saavat aina haluamansa”, Erica lausahti kuivalla äänellä. “Tuovathan nämä istunnot vaihtelua tavalliseen työkuvaan.”

Walden siveli tyylikkäitä viiksiään. “Dumbledore tulee kuulemma muutoksenhakuun puhumaan hevoskotkan puolesta.”

Erica tirskahti. Savukkeen tuhkaa karisi hänen kiiltonahkaisille korkokengilleen.

Lucius heilautti vähättelevästi hoikkaa kättään.

“Ei hänellä ole valtaa komitean yli, koska vanhojen kääkkien näkemykset painavat paljon enemmän.”

“Hagrid tulee nolaamaan itsensä kaikkien silmissä, ja me saamme nauraa”, Walden naurahti vahingoniloisesti. Hänkin oli huomannut jättikokoisen riistanvartijan kammottavan puvun. “Ei helvetti mikä näky. Kohta ne varmaan luulee äijää itseään vaaralliseksi otukseksi.”

Komitean istunnosta tuli juuri niin koominen kuin Walden oli olettanut. Waldenin vieressä istuva Erica hytkyi pidätellyn naurun kourissa jo siinä vaiheessa kun Hagrid lampsi hevoskotkan kanssa komitean eteen.

“Olemme kokoontuneet tänne pohtimaan hevoskotka Hiinokan tapausta”, narisi komitean ikäloppu puheenjohtaja. “Herra Lucius Malfoy” - velho viittasi etualalla olevaan Luciukseen, “on esittänyt muutaman hyvin raskauttavan syytteen. Annamme sen pidemmittä puheitta puheenvuoron herra Malfoylle, sen jälkeen herra Hagridille.”

Hagrid puristi muistiinpanoja toisessa kädessään, mutta silti muutama arkki luiskahti lattialle.

Jokainen Luciuksen lausuma sana oli huolella valittu, ja hänen kalsea äänensä kantoi hyvin avarassa salissa. Kokonaisuudessaan istunto meni tasan niin kuin Lucius oli kaavaillutkin; Hagrid oli niin hermostunut käsittelyn ajan, että tämä änkytti yhtenään ja pudotti papereitaan. Komitea teki täsmälleen Luciuksen tahdon mukaisesti. Näillä näkymin hevoskotka tultaisiin telottamaan, vaikka muutoksenhaku oli yhä jäljellä, mutta Hagrid häviäisi melko varmasti senkin, sillä tämä oli jo osoittanut olevansa kykenemätön kunnollisen puolustuspuheen esittämiseen.

“Lasillinen maistuisi”, Walden sanoi istunnon jälkeen.

“Minä voisin lähteä sinun mukaasi. Minne menemme?” Erica kysyi.

“Vaikka Vuotavaan noidankattilaan, vaikka siellä pyöriikin kaikenlaista roskasakkia.”

“Täsmälleen”, Lucius totesi. “Mennään siinä tapauksessa Siniseen tarinaan, minä tarjoan.”

“Oletpas sinä jalolla tuulella”, Erica letkautti.

Pian he istuivat yksityisessä kabinetissa tuliviskeineen. Lucius näytti olevan juhlatuulella. Hän oli oma ylimielinen itsensä, vaikka vaikuttikin rennommalta. Walden käytti sumeilematta hänen anteliaisuuttaan hyväkseen tilaamalla Luciuksen laskuun mitä mielensä teki. Erica oli juonut tuliviskinsä ja siemaili verkkaisesti puolikuivaa valkoviiniään.

Luciuksen juhlamieli ei ollut vielä ehtinyt tarttua häneen. Ericasta tuntui lähinnä tylsältä istua erillään muista rakastajansa ja lapsuudenystävänsä kanssa, sillä ravintola oli täynnä hyvän näköisiä miehiä, nuorempiakin kuin hän. Vasta vähän aikaa sitten Erica oli maannut erään hurmaavan kaksikymmentävuotiaan nuorukaisen kanssa. Tämä oli ollut vaaleahko, ulkoiselta olemukseltaan varsin kaunis mies ja nuoresta iästään huolimatta hyvä seksin jalossa taidossa. Nuorukaisella oli ollut ainoastaan yksin merkittävä puute: tällä ei ollut juurikaan varallisuutta. Miehen monet rakastajattaret elättivät jumalaisen herkkupalan, kuten Lucius ja muutamat muut elättivät Erican.

Ja aina oli olemassa Dominic Manchester, hyvissä varoissa oleva puhdasverinen velho… Manchester oli ilmaissut kaipaavansa Erican seuraa, koska mies oli pyytänyt häntä kirjeessään tulemaan huvilalleen. Yleensä Manchester kohteli jokaista naista herrasmiehen tavoin, lausui oodeja naisten kauneuden ylistykseksi, eikä hän halunnut edetä nopeasti. Manchester halusi ihastella Ericaa joka kulmasta (alastomana että pukeissa) ennen kuin he kävivät itse asiaan. Erica tunsi haluavansa tänään Dominic Manchesteriä.

Tummaverikkö kulautti lasinsa tyhjäksi ja nousi. “Minulle taitaa tulla muuta menoa.”

“Mikä voisi olla ryyppäämistä tähdellisempää?” Lucius kysyi laiskasti.

“Naiminen”, Erica vastasi hunajaisesti. “Kiitos juomista, Lucius.” Hän suuteli Waldenia toiselle poskelle. “Huomiseen.”

“Huomiseen”, mies naurahti.

“Mutta Erica”, Lucius aloitti yllättävän pettyneenä. Erica tiesi tarkalleen mitä Lucius ajatteli turvautumatta lukilitikseen. Älä lähde vielä, ihana lutkani, koska haluan naida sinua illan päätteeksi.

“Minulla on muutakin elämää kuin sinä”, Erica totesi viileästi, sillä Luciuksen oli korkea aika laskeutua korkeuksistaan, ylemmyyden huipulta.

“Erica…” Miehen ääni oli anova. Erica ei noteerannut Luciusta.

“Ehkä sinä et sittenkään saa aivan kaikkea”, Walden piruili Erican lähdettyä. “Erica on muutakin kuin sinun lelusi.”

Lucius potkaisi Waldenia. Hänen hyytävät silmänsä näyttivät yhtä läpäisemättömiltä kuin yleensä. “Mennään huoriin.”

Ehdotus oli selvästi Waldenin mieleen, sillä hän nuoli riettaasti huuliaan. “Ei hullumpi idea. Iskunkiertokujalle on avattu uusi porttola, jossa ei ole mitä tahansa ämmiä, vaan todellisia laatuhuoria.”

Lucius ei paljastanut yhtä asiaa mistään hinnasta yhdellekään ihmiselle. Hän oli kiintynyt jollain tasolla Erica Lavenhamiin ja uneksi kaunottaresta melko usein odottaen niitä hetkiä jolloin saattoi ottaa naisen omakseen. Ericassa oli aimo annos ylpeyttä kuten hänessä itsessään. Liikaakin. Meripihkasilmät heijastivat muutakin kuin irstautta. Valtaa häneen. Mokomakin elitistilutka. Villi kursailematon raivo leimahti Luciuksen sisällä, koska yksikään nainen ei saanut kohottaa itseään edes hetkellisesti hänen yläpuolelleen. Rakas Narcissa oli poikkeus.


***

Viha ei koskaan kaikonnut Luciuksen mielestä, jos joku ihminen sattui raivostuttamaan hänet. Pidätellyt aggressiot kasaantuivat samalla tavoin kuin kyltymätön lihan himo. Hän tiesi tulevansa purkamaan raivonsa Ericaan jo silloin kun he sopivat seuraavasta tapaamisesta. Ankara kuri oli muovannut Luciuksen kylmäveriseksi ja häikäilemättömäksi mieheksi, joka ei antanut pienintäkään vihjettä ennen ratkaisevaa hetkeä. Nytkin hän makasi rentona Erican vuoteella paidan ylimmät napit auki seuraten naisen riisuutumista. Erica jätti vain alusvaatteet ylleen vihjaamaan, jotta hänen rakastajansa saattoi muistella mitä vaatekappaleiden alta löytyisi, vaikka muistikuvat eivät ikinä olleet vetäneet vertoja todellisuudelle.

Nainen, hänen kiihottava lutkansa laskeutui vuoteelle hänen seurakseen. Miehen kova, tunnusteleva suu houkutteli tummaverikköä lempeydellä; nainen kuvittelisi hänestä paljastuvan aivan uusia puolia… Lucius uppoutui heidän suudelmaansa pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoittanut. Hänen jokainen solunsa tiedosti naisen läsnäolon. Ehkä myöhemmin, sitten kun nainen oppisi tajuamaan kumpi heistä oli todellinen auktoriteetti. Taikasauva oli kaiken aikaa ollut Luciuksen ulottuvilla, mutta Erica oli jättänyt omansa olohuoneeseen. Mies osoitti naista taikasauvallaan ja sanoi: “Kahledus.”

Röyhkeä nainen makasi raajoistaan kahlehdittuna kuin tähti, josta puuttui kaksi sakaraa. Meripihkaa loistavat silmät näyttivät vauhkon villieläimen silmiltä. Erica sätki. Vuosien takaiset traumat olivat pulpahtaneet esiin ja saivat hänet hysteeriseen paniikkiin. “Voi jumalauta, Lucius”, Erica sopersi voimattomasti. Hänen hengityksensä oli ohutta ja katkonaista huohotusta.

“Helvettiäkö kiemurtelet, kaunokaiseni”, Lucius ivasi sävyttömällä, ontolla äänellä. “Se ei sovi noin kauniille naiselle.”

Vaaleaverisen miehen käsi siveli Erican toista käsivartta saaden hänet värisemään. Lucius ei ollut huomaavinaankaan, vaan tukisti kurvikasta naista. Hän ei ollut huomaavinaankaan hermoheikkona vääntelehtivän tummaverikön ahdistusta.

“Sinun pitäisi tietää olla torjumatta minua silloin kun ilmaisen haluavani sinua. Sinä et ole mikään muu kuin rahanahne puoliverinen lutka”, hän totesi tukistaen Ericaa entistä kovemmin.

Erican suuret silmät laajenivat ennestään. Hän näytti järkyttyneeltä ja henkisesti poissaolevalta, tiedosti Luciuksen raa’at solvaukset, muttei miestä itseään. Tämä sai Luciuksen hymyilemään sitä petomaista hymyä, joka oli elävöittänyt marmoriin valetun näköisiä kasvoja niinä lukemattomina kertoina, jolloin Malfoy oli kiduttanut jästejä ja pimeyden lordin vihollisia. Savukkeen sytyttäminen vain levensi hymyn ilkkuvuutta. Hän poltti savukkeen hitaasti nauttien jokaisista sauhuista, sillä hän säästi tarkoituksella parhaan viimeiseksi. Polttava kirvely tuntui Erican dekolteella savukkeen tulipään osuessa ohueen ihoon. Lucius käytti naista tuhkakuppina ikään kuin tämä ei olisi ollut ajatteleva olento, vaan naista muistuttava esine.

Erica ei edes huomannut kun Lucius vapautti hänet. Hän oli elänyt uudestaan teiniaikaisen raiskauksen hetket. Raiskaus ei ollut vaivannut Tylypahkan jälkeen millään muotoa, koska hän oli saanut mittavan hyvityksen saadessaan katsella vierestä Carrow’n julkista nöyryytystä ja ilkkua tälle nuoren sydämensä kyllyydestä. Hän oli kuitenkin kammonnut raiskauksesta lähtien kahleita, ei ollut halunnut edes hipaista niitä. Kahleet lamauttivat hänet ja tekivät satunnaiset painajaiset entistä kammottavammiksi. Kahdenkymmenenkahden vuoden takaiset tapahtumat olivat singonneet hänet nykyisen ja menneen välille.

Erica makasi kyljellään jalat koukussa täristen kuin horkassa, vaikka asunnossa ei todellakaan ollut kylmä. Hän nyyhkytti, mutta monikaan kyynel ei karannut hänen silmänurkistaan tahraamaan tyylikästä ehostusta.

Ties kuinka mones savuke kärysi Luciuksen kädessä. “Älä järjestä turhaa draamaa, en minä satuttanut kovinkaan pahasti sinua.”

Yksi vilkaisu Ericaan riitti havahduttamaan hänet: jotain oli sittenkin vialla, ja se oli hänen syytään. Viha ei enää jäytänyt hänen mieltään, sillä hän oli saanut purkaa sen naiseen. Luciuksen kasvot olivat hiukan huolestuneet, velhon ääni oli muuttunut rauhoittavaksi. “Mikä sinulle tuli?”

Ei vastausta.

Mies huomasi soopelilla reunustetun huovan vuoteen jalkopäässä ja kääri sen Erican peitoksi. Hän silitti Erican upeita hiuksia ja selkää puhuen tälle kaiken aikaa. “Kerro minulle. Voi, kerro minulle.” Näitä sanoja hän toisteli naiselle ties kuinka kauan. Rauhoittava puhe ja kosketus lievensivät edes vähän Erican olotilaa.

“Hae minulle tuliviskiä”, Erica pyysi tietäen ainakin kenelle puhui. “Olohuoneen baarikaapissa pitäisi löytyä pullo.”

“Tässä”, Lucius sanoi pian.

Nainen tarttui kaksin käsin pulloon - kaikkea muuta kuin hänelle ominaiseen tapaan - kulauttaen vähän tuliviskiä alas kurkustaan. Hän tyrkkäsi pullon Luciukselle sen merkiksi, ettei halunnut juoda enemmän. Erica keskittyi hengittämään syvään.

“Tiedätkö mitä - mitä minä jouduin ajattelemaan maatessani kahlehdittuna?”

Lucius pudisti päätään, koska ei ollut aivan varma.

“Sitä kun Carrow raiskasi minut”, Erica vastasi omaan kysymykseensä. “Hänkin kahlehti minut koska rimpuilin niin kovasti vastaan.”

“Macnair ei maininnut siitä mitään.”

“Tietenkin hän kertoi vain pääpiirteet, sillä hän ei halunnut minun joutuvan tuntemaan vielä enemmän häpeää.”

Lucius huokaisi. “Ymmärrän… Minä - minä olen pahoillani. Sinä vain ärsytit minua.”

“Painu sitten helvetti soikoon kotiisi tai porttolaan!” Erica kivahti myrkyllisesti ja nousi vuoteelta. “Ehkä meidän suhteemme on kohta ohi.”

Sitä Lucius ei ainakaan halunnut. Hän tekisi kaikkensa estääkseen sen! Lucius polvistui Erican eteen ja tarttui tämän pitkäsormisiin käsiin. “En painu ennen kuin annat minulle anteeksi.”

“Kuinka sinä julkea? Minä olen käsittämättömän järkyttynyt sinun sadismisi takia. Olet saattanut minut pois tolaltani. Kaipaan lepoa ja hiljaisuutta ollakseni taas huomenna jumalainen Erica Lavenham.” Nainen puristi yöpöytänsä reunaa rystyset valkeina. “Anna yksikin syy siihen etten katkaise suhdettamme.”

Lucius ei olisi halunnut puhua syvimmistä ja salatuimmista tuntemuksistaan. Hänellä oli vain kaksi mahdollisuutta: jatkaa suhdetta tai sanoa hyvästit Ericalle.

“Olen kiintynyt sinuun, ollut ties kuinka kauan. En ole piitannut muista naisista - vaimoani lukuun ottamatta - yhtä paljon. Olet aina ajatuksissani, halusin tai en, sillä olet onnistunut lumoamaan minut. En pidä siitä, että rakastajattarella on tuollainen valta rakastajaansa”, Lucius sanoi hiljaa, “mutta tosiasioille ei voi mitään.”

“Ole hyvä ja nouse”, Erica vaati. “Katso minua silmiin.”

Niin Lucius tekikin, ja hänen mantelinmuotoiset silmänsä kuvastivat samaa kuin hänen äsken lausumansa sanat. “Voit olla varma etten enää ikinä satuta sinua millään tavalla.” Lucius Malfoy suuteli Erican molempia käsiä.

“Kaipa minun on uskottava sinua, minä nimittäin haluan uskoa sinua.”


***

Hevoskotka Hiinokka teloitettaisiin tänään. Erica, Walden, komitean jäsen ja taikaministeri Toffee kävivät ensin lasillisella Kolmessa luudanvarressa Loppuajan he viettivät Tylypahkassa, sillä Toffee oli liikkeellä Sirius Mustan asian vuoksi; vankikarkurista oli varmoja havaintoja koulun alueella.

Kristianus Macnair tuli tervehtimään isäänsä Waldenne -serkkunsa, Luciuksen Draco -pojan ja tämän luokkatovereitten kanssa. “Voit olla varma siitä, että hevoskotkalta lähtee henki, kun isä on kirveen varressa”, Kristianus lupasi Dracolle.

Draco näytti täsmälleen yhtä laskelmoivan lipevältä kuin isänsä. Poika oli muutenkin miniatyyripainos Luciuksesta, hänen hiuksensa vain olivat lyhyemmät. Lucius oli jäänyt juuri tuollaisena Erican mieleen silloin kun nainen oli aloittanut Tylypahkassa.

Vaaleahiuksinen poika kokeili mestauskirveen leveää terää. “Aika terävä”, hän naurahti.

“Teroitan sen vielä terävämmäksi”, Walden sanoi virnistäen Dracolle.

“Kukas te olette?” toinen Dracon isokokoisista ystävistä kysyi Ericalta.

“Erica Lavenham”, hän vastasi. Pojan lapsellinen kiinnostus sai hänet naurahtamaan matalasti.

“Erica-täti oli pimeyden lordin parhaimpia vakoojia”, Kristianus kerskui. “Luulisi että olet kuullut puhuttavan hänestä, Goyle?”

Goyle lähes punastui. “No joo… mutta en tiennyt että hän on noin nätti.”

“Totta puhut”, Draco myönsi kovin luciusmaisesti hiukset hohtaen platinaa auringonvalossa. Hagridin mökiltä kantautuva ulina sai luihuiset naurahtamaan.

“Minä tunnen sinun isäsi”, Erica sanoi Goylelle. Poika punastui uudemman kerran, koska oli otettu saamastaan huomiosta.

Alkuillasta teloitusryhmä lähestyi Hagridin mökkiä herra Thane (komitean jäsen) ja Toffee etunenässä. Hagrid päästi heidät sisään kuultuaan Toffeen koputtavan oveen. Erica nyrpisti nenäänsä mökin siivottomuudelle, sillä Hagridin asumus oli kuin varaston ja sotkuisen kodin välimuoto.

Walden piti toista kättään lanteilla. Pitkänä ja salskeana sekä kalliisti pukeutuneena (teetetyssä kaavussaan ja kiiltävissä nahkasaappaissaan) hän oli yhtä lailla toisesta maailmasta kuin muu teloitusryhmä. “Missä se peto on?” Walden kysyi koleasti sieraimet laajenneina.

“Tuolla ulkona”, Hagrid mumisi.

Walden vilkaisi pihalle: hevoskotka näytti olevan liassaan, joten Hagrid ei ollut yrittänyt mitään temppuja.

“Me - öh - joudumme lukemaan sinulle virallisen teloituskäskyn, Hagrid. Teen sen nopeasti”, Toffee virkkoi. “Ja sitten sinun ja herra Macnairin täytyy allekirjoittaa. Macnair, sinunkin pitää kuunnella, sellainen on menettely”, taikaministeri nuhteli.

Mustaviiksinen mies kohdisti tumman katseensa Cornelius Toffeeseen. Aivan kuin hän ei olisi ollut teloittajana perillä käytännöistä. Hän osasi banaalit litaniat ulkoa. “Aivan, ministeri”, hän sanoi kuivasti.

Toffee jatkoi: “Vaarallisten otusten hävityskomitea on päättänyt, että hevoskotka Hiinokka, josta tästedes käytetään nimitystä kuolemaantuomittu, teloitetaan kesäkuun kuudentena päivänä auringon laskiessa. Kyseinen hevoskotka on tuomittu mestattavaksi kaulankatkaisulla, jonka suorittaa komitean määräämä teloittaja Walden Macnair kuten alla todistetaan. Hagrid, sinun allekirjoituksesi tähän ja herra Macnairin tuohon viereen.”

“No niin, hoidetaanpa tämä sitten pois alta”, herra Thane kimitti tarkastaessaan asiakirjan. “Hagrid, kenties olisi parempi jos sinä odottaisit täällä sisällä -”

“Ei, minä - minä tahon olla sen kanssa… en taho että se on yksin”, puolijättiläinen intti.

Nenänvarttaan pitkin huonetta mittelevä Walden avasi oven.

Herra Thane huomasi ensimmäisenä, ettei hevoskotkaa näkynyt pihalla. “Missä se on?” Thane kimitti. “Missä peto on?”

“Se oli lieassa tuossa!” Walden sanoi raivoissaan. “Minä näin sen! Tuossa noin!”

“Niin minäkin”, ovenpieleen nojaava Erica vahvisti.

“Onpa omituista”, Dumbledore tuumasi äänessään sellainen sävy, jota Walden ei ollut voinut sietää kouluaikoinaankaan.

“Voi vitun saatana, mitä ilveilyä!” Tulla nyt tänne tällaisen takia!” Walden ärähti iskiessään mestauskirveen kiukuissaan aitaan.

Hagrid itki ilosta. “Poissa! Poissa! Siunattu pikkanen nokka, se on häippässy!” Hagrid hoki. “Riuhtoi itsensä vapaaksi. Fiksu poika, Nokkis!”

“Joku helvetin ääliö on irrottanut sen!” Walden ärisi ja polki jalkaa. “Meidän täytyy etsiä pihasta, metsästä -”

Ukko Dumbledore keskeytti hänet. “Kuulehan Macnair, jos joku on todella varastanut Hiinokan, uskotko tosissasi, että hän on vienyt sen pois jalkaisin.” Kääkkä kuulosti yhä huvittuneelta. “Etsi taivaalta, jos etsiä tahdot… Hagrid, minulle maistuisi kupponen teetä. Tai iso tujaus konjakkia.”

“Ti-tietty joo”, riistanvartija sopersi yllättyneenä hevoskotkansa tuurista. “Sisään, sisään…”

Tylypahkan tiukkojen turvajärjestelyjen takia herra Thane, Toffee, Erica ja Walden joutuivat jäämään yöksi koululle, josta jokaiselle oli järjestetty oma huone.

Walden oli nostanut jalkansa pöydälle. Mestauskirves lojui perimmäisessä nurkassa. “Ihan varmasti se pölkkypää lahjoi jonkun pelastamaan elikkonsa”, Walden manasi.

“Se nyt on ilmiselvää”, Erica sanoi ivallisesti virnuillen Waldenin huoneen rumille maalauksille. “En vain uskaltanut käyttää lukilitistä Dumbledoren läsnä ollessa - ei sen puoleen että se olisi tehonnut välttämättä moiseen puolilajiseen. Tulimme ihan turhaan tähän vetoiseen kivikasaan kuten sanoit.” Tummahiuksinen nainen haukotteli kätensä suojissa. “Minä taidan mennä nukkumaan. Hyvää yötä.”


***

“Se tapahtuu tänä iltana. Pimeyden lordi makaa yksin ja ystävittä, kannattajiensa hylkäämänä. Hänen palvelijansa on ollut kaksitoista vuotta kahleissa. Tänään, ennen keskiyötä, palvelija murtautuu vapaaksi ja pyrkii takaisin isäntänsä yhteyteen. Pimeyden lordi nousee jälleen palvelijansa avulla, mahtavammaksi ja hirmuisemmaksi kuin milloinkaan… Tänä yönä… ennen keskiyötä… palvelija… pyrkii… takaisin … isäntänsä… yhteyteen.” Ennustuksen opettaja Sibylla Punurmio oli ennustanut noin Harry Potterille. Se oli toistaiseksi toinen kerta, kun Sibylla Punurmio oli ennustanut oikeasti.

Peter Piskuilan, pimeän lordin palvelija, oli karannut Harry Potterilta, tämän kahdelta ystävältä sekä Sirius Mustalta ja Remus Lupinilta. Hän oli matkalla pimeyden lordin luo aikoen auttaa herransa takaisin ruumiiseensa. Pimeyden lordi tulisi osoittamaan kiitollisuutta hänelle, ja silloin muut kuolonsyöjät eivät uskaltaisi hyökätä pelkuri Piskuilanin kimppuun.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Lihan himo 10.luku


Ratsioita ja raskauttavia esineitä


1982


Parantajat sanoivat sydänvikaisen, lähellä loppuaan olevalla Gerdalla olevan enintään kuukausi elinaikaa. Walden halusi nähdä omin silmin pitivätkö parantajien todennäköiset väitteet paikkansa, joten hän lähti käymään Pyhässä Mungossa, vaikka olisi voinut jäädä asunnolleen parantelemaan krapulaansa.

Vanhempi Macnair oli kustantanut miniälleen valoisan ja tilavan sairashuoneen. Ei sen takia että olisi piitannut Waldenin hiirulaismaisesta vaimosta, vaan siksi että Walter Macnair halusi korostaa Macnairien vakavaraisuutta. Jotkut velhoperheet palkkasivat yksityisen parantajan huolehtimaan sairaista perheenjäsenistään. Sen sijaan Macnairit olivat sysänneet Gerdan Pyhään Mungoon heti kun tämä oli mennyt niin huonoon kuntoon, ettei ollut päässyt kuin vaivoin ylös vuoteesta. Walden kiinnitti kunnolla huomiota vuoteen pohjalle vajonneeseen puolikuolleeseen naiseen istuessaan vuoteen vierellä olevalle tuolille. Vaimon muodoton, poikamainen vartalo oli kuihtunut luurangonlaihaksi. Mustat renkaat ympäröivät hänen vaimonsa suljettuja silmiä. Hiukset hapsottivat löysällä palmikolla, ja naisen rintakehä kohoili harvakseltaan. Monessa tuoreessa ruumiissakin oli enemmän eloa kuin Gerdassa.

Gerda liikahti kapealla vuoteella ja avasi silmänsä. “Walden… sinä tulit… mutta miksi?”

“Katsomaan sinua - katsomaan oletko sinä todella niin lähellä loppua kuin mitä Beatricelle ja äidille on kerrottu.”

“Minulla on alle kuukausi elinaikaa, niin parantajat kertoivat. Halusin että minulle ollaan rehellisiä.” Gerda pyyhkäisi hiukset otsaltaan. “Jos tulit ilkkumaan sen takia minulla, että tiedät vapautuvasi pian hevosennaamaisesta vaimostasi… Näissä kivuissa on muutenkin kylliksi kestämistä; mitkään lääkeliemet eivät helpota enää tuskiani.”

Naisen silmät täyttyivät kyynelistä. Hän itki väsymystään ja surullista, väistämätöntä kohtaloaan, sillä hän oli nuori kuolemaan. Walden ei halveksunut mitään sanomattoman näköistä vaimoaan yhtä paljon kuin ennen tämän sairastumista. Gerda oli kuin kivun raatelema, kituuttava eläin. Mies otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki Gerdan kyynelien kostuttamat ja punoittavat kasvot.

Gerda itki ääneti hento hymy huulillaan. “Voi Walden…”

Olihan Waldenilla Gerdan ansiosta poikansa. Siitä hyvästä hän saattoi olla edes kerran ystävällinen vaimolleen. “En minä tullut tänne ilkkumaan”, Walden sanoi ja sai noilla sanoilla vaimonsa kasvot kirkastumaan.

Hän veti toisen tyynyn naisen pään alta. Walden silitti hellyyteen tottumattomilla sormillaan maantienvärisiä hiuksia, mutta hän tarttui varmemmin tyynyyn. Painoi sen Gerdan kasvoille niin lujaa, että hänen käyttämänsä voima sai sängyn natisemaan. Nainen hipaisi kasvoilleen painettua tyynyä, mutta antoi kätensä valahtaa sivulle. Waldenin ei täytynyt katsoa lainkaan kelloa. Hänen sisäinen kellonsa tiesi ilmankin kuinka kauan ihmisen tukehtumiseen meni.

Saman viikon aikana järjestettiin Gerda Macnairin hautajaiset. Sitä ennen rouva Macnair kirjoitti kutsut kaikille sukulaisille ja ystäville, Fiffy siivosi talon lattiasta kattoon ja hautajaisurakoitsija apureineen laittoi Gerdan kuntoon. Erinäiset loitsut estivät ruumista mätänemästä. Luurangonlaihaksi kuihtunut vainaja näytti meikattuna vähemmän hevosmaiselta, miltei hauskan näköiseltä. Yksikään Macnaireista ei ollut piitannut Gerdasta tämän eläessä, mutta he eivät olleet kitsastelleet hautajaisista aiheutuvien kustannusten suhteen.

Hautajaisvieraat kokoontuivat lähellä sijaitsevan velhokylän hautausmaalle, missä Gerda laskettiin Macnairien ikivanhan sukuhaudan uumeniin. Monilla naisilla - esimerkiksi Ericalla, Beatricella ja miehensä rinnalla seisovalla Narcissa Malfoylla - oli suruharsot laskettuna kasvoilleen. Kukaan ei ollut ottanut pikkulapsia hautajaisiin, vaan nämä olivat kotonaan kotitonttujen ja lastenhoitajien vahdittavina.

Aurinko ei ollut pilkahtanut päivän aikana hetkeksikään näkyviin. Ilma oli kostea ja äärimmäisen kalsea, joten vuodenaika ja sää sopivat oikein hyvin hautajaisille. Hautausmaa oli harmaanruskeiden, vetisten ja lahoavien lehtien peitossa. Pahkaisissa taivaan harmaaseen verhoon kohoavissa puissa oli yhtä vähän lehtiä kuin kaljulla miehellä hiuksia. Velhopastorin loitsu nostatti maa-aineksen syvälle lasketun tammiarkun päälle. Osittain sammaloituneen muistomerkin edessä kohosi symmetrinen kumpu, joka tulisi painumaan litteämmäksi lumen peittäessä luonnon ruskeanharmaan rumuuden.

“Olkaa hyvät ja siirtykää muistotilaisuuteen”, Patricia Macnair sanoi kuuluvalla, tuulen ujelluksen yli kantautuvalla äänellä.

Macnairit ja hautajaisvieraat kaikkoontuivat hautausmaalta yksi kerrallaan. Patricia-rouva ja Beatrice olivat tilanneet tarjoiltavan ruuan pitopalvelusta. Tilanpuutteen vuoksi ei käyty tarjoamaan lämmintä ruokaa, vaan pitäydyttiin pasteijoissa ja muussa kahvitarjoilussa. Kahvin lisukkeeksi oli mahdollista saada likööriä tai konjakkia. Itse talo ei tarjonnut mahdollisuuksia juopotteluun, mutta ne joiden tavoitteena oli päihtyminen, olivat tuoneet omat taskumattinsa tai livahtivat isäntäväen baarikaapille sekoittamaan omat drinkkinsä.

Erica tyrkytti baarikaapista ottamaansa tyhjää lasia Waldenille. “Tee minulle Manhattan.”

“Mikä baarimikko minä muka olen?”

“Tee nyt vaan.”

Mies sekoitti Manhattanin Ericalle ja kaatoi oman lasinsa täyteen konjakkia.

“Mitä nyt?” Erica kysyi.

“Sinun hattusi.”

Erica maistoi juomaansa. “Mikä vika minun hatussani on, Walden?”

“Se vika että se saa sinut näyttämään helvetin tekopyhältä. Nämä ovat vain Gerdan hautajaiset.”

Tummaverikkö nosti harson kokonaan kasvoiltaan huulet kaartuneena leikittelevään hymyyn. “Onko nyt parempi?”

“Näyttäisi vielä paremmalta, jos sinä ja muut heittäisivät surupukunsa helvetin kuuseen”, Walden naurahti.

Walden hörppäsi puolet konjakistaan, mutta ei niellyt vielä väkevää juomaa. Hän piti polttavaa nestettä suussaan ikään kuin huuhteli pahan maun suustaan. Muiston Gerdasta. Kaksi vuotta myöhemmin Macnaireilla oli toiset hautajaiset. Äkillinen outo sairaus teki yllättäen lopun Walter Macnairista, taikaministeriön arvostetusta virkamiehestä.


***

1990


Kahdeksan vuotta myöhemmin Erica surkutteli edelleen Rabastanin kohtaloa. Hän muisti yhä sen päivän jolloin Lestranget oli passitettu Azkabaniin. Walden oli kironnut, monet vapaat kuolonsyöjät olivat pahoitelleet Lestrangejen kohtaloa, ja Erica oli vuodattanut muutaman, katkeran kyyneleen. Rabastan oli ollut hänen lempirakastajansa, sillä hän ei ollut päässyt kenenkään toisen kanssa yhtä suurenmoisen nautinnon partaalle. Mies oli ollut muutakin kuin pelkkä rakastaja. Hänen ystävänsä. Silti Erica rakasti Luciuksen antamia lahjoja, jotka olivat paljon kallisarvoisempia kuin Rabastanin satunnaiset lahjat. Lucius Malfoy oli edelleen hänen rakastajansa. Erica ei ollut missään vaiheessa unohtanut Rabastanille antamaansa lupausta. Hän kävi pari kertaa vuodessa Azkabanissa, vaikka hänellä oli ontto olo jokaisen vierailun jälkeen. Ankeuttajat ehtivät masentaa vähäksi aikaa jopa vankien vieraat. Moni vanki oli kuollut muutaman vankeusvuoden jälkeen, mutta Rabastan oli sinnitellyt jo yhdeksän vuotta.

Neljä vuotta sitten Erica oli vaihtanut osastoa. Hän työskenteli tällä hetkellä vaarallisten otusten hävityskomitean alaisuudessa sihteerinä. Työ oli liki yhtä yksitotisen helppoa kuin porttiavainviraston sihteerin - tosin vaihtelevampaa. Hän oli ajoittain teloittajien mukana seuraamassa teloituksia; kuten tänäänkin. Höpsähtänyt vanha noita oli kasvattanut mantikoreja, mutta otukset olivat jostain syystä alkaneet hyppiä silmille. Mantikorit vainosivat maalaisnoidan naapurissa asuvaa lapsiperhettä. Yksi mantikori oli jopa raadellut perheen nuorinta lasta, joten naapurit olivat tehneet valituksen taikalakiyksikölle. Vanha noita oli joutunut komitean eteen. Tämä oli määrätty maksamaan tuntuvasti sakkoja, ja vaarallisten otusten hävityskomitea määräsi mantikorit tuomittaviksi. Erica, Walden ja muuan ikivanha komitean jäsen ilmiintyivät noidan kotioven edustalle. Vanhus tarttui ruosteiseen kolkuttimeen käsi täristen.

Siivottoman ja ylettömän homssuisen näköinen noita-akka avasi oven.

“Päivää”, vanha virkamies rähisi, “oletteko te matami Arsenalley?”

“Juu olen”, matami vastasi.

“Me olemme vaarallisten otusten hävityskomiteasta. Minä olen Hippokrates Chester.” Herra Chester kätteli naista.

Erica kätteli naista, vaikka hän ei olisikaan halunnut koskea tämän saastaisen näköiseen käteen. Walden nyökkäsi alentuvasti.

“Missä teidän mantikorinne ovat?” herra Chester kysyi.

“Niiden pitäisi olla ulkorakennuksessa, tätä tietä olkaa hyvä”, matami sanoi aperasti. Ilmeisesti hän suri ‘rakkaitten lemmikkiensä’ kohtaloa. Pitäisi olla ei lupaillut kovinkaan hyvää. Kolmihenkinen teloitusryhmä seurasi matamia epätasaiselle ja villiintyneelle takapihalle. Korkokengillä oli paikoitellen hyvin vaikea pysyä pystyssä, joten Erica joutui ottamaan tukea Waldenista. Mökin ulkorakennus oli sortumaisillaan oleva halkovajan tapainen rakennelma, jonka maalin hilseily pisti pahasti silmään. Kuhmuraisia ämpäreitä ja muuta sekalaista rojua lojui ulkorakennuksen edessä.

“Sääli Herbertiä, Lulua, Andya ja Randya”, eukko mutisi kärttyisesti.

“Antaisitko mustepullon ja sulkakynän, neiti Lavenham?” Chester virkkoi, “niin saadaan matamin ja herra Macnairin allekirjoitukset näihin virallisiin asiakirjoihin.”

Walden ja matami allekirjoittivat asiakirjat ja sen jälkeen Waldenin oli aika ryhtyä työhön. Mies avasi ulkorakennuksen oven. Sisältä, hämähäkin verkkojen ja suuren rojukokoelman seasta paljastui matala, paikoin lahonnut lankkuaitaus. Yksi ainoa mantikori kyyhötti aitauksessa, koska kolme muuta vilistivät vapaina.

“Voi helvetti!” Walden kirosi. Hän heilautti raskasta mestauskirvestä ja sai tapettua sentään aitauksen mantikorin. Loput livahtivat vikkelästi pihalle. Niitä oli paikoitellen vaikea havaita ylikasvaneen heinän seasta Ericalla ja Chesterillä oli kova työ otusten väistelyssä, eikä Ariesleyn akka vetänyt tikkuakaan ristiin heidän puolestaan. Mantikoreja ei olisi ikinä saatu hengiltä, ellei Walden olisi ensin tainnuttanut niitä. Vasta sitten hän katkoi viheliäisten otusten kaulat. Tämän kaiken jälkeen hänen tavallisesti niin suitut mustat hiuksensa olivat poikkeuksellisen sekaiset ja hänen kaapuunsa oli tullut repeämiä. Kuitenkin hän sai työnsä tehdyksi.

“Toivottavasti minun ei tarvitse vähään aikaan tappaa mantikoreja”, Walden huokaisi kyllästyneenä puhdistaessaan mestauskirvestä. “Vittumaisempia otuksia saa hakea.”

“Olen täysin samaa mieltä”, Chester totesi. “Minä ainakin olin vähällä saada sydänkohtauksen.” Vanha velho pyyhki huojentuneena hikeä kurttuisilta kasvoiltaan.

Tapahtumarikkaan työpäivän jälkeen Erica päätti ottaa pienet päiväunet ennen kuin alkaisi laittautua äitinsä syntymäpäiville. Hän oli juuri riisuutumassa, kun hän kuuli jonkun koputtavan ikkunalasia. Koputtaja paljastui pöllöksi. Nainen päästi linnun sisään, irrotti kirjeen sen nilkasta. Erica mursi entuudestaan tutun sinetin - M-kirjain, johon käärme oli kietoutunut - ja rullasi pergamentin auki.

Hei Erica, tuletko täksi viikonlopuksi Malfoyn kartanoon. Narcissa lähtee nimittäin poikamme kanssa koko viikonlopuksi anopilleni rouva Mustalle. Tiedän sinun ottavan mukaan kaikkein viettelevimmät vaatteesi. Näen jo sinut syntisen punaisessa alussetissä valmiina tyydyttämään minut…

Terveisin,
Lucius


Muutama rivi oli tyypillisintä Luciusta, sillä kukaan muu ei sisällyttänyt kysymykseen vihjattua käskyä. Toden totta, hän olisi lähettävä myöntävän vastauksen. Malfoyn kartano oli Ison-Britannian loisteliaimpia velhoasumuksia; viimeinkin hän näkisi rakennuksen omin silmin. Luciuksen koti toisi uutta hohtoa heidän vulgaarille rakastelulleen.

Malfoyn kartano paljastui kolmikerroksiseksi takorauta-aidan ympäröimäksi barokkirakennukseksi, jonka puutarha oli ankaran symmetrinen marmoriveistoksineen ja suihkulähteineen. Puolen tusinaa albiinoriikinkukkoa käyskenteli ylväinä vehreän komeuden keskellä. Erica jatkoi pienen matka-arkkunsa leijuttamista mukulakivettyä polkua pitkin. Tultuaan vihreäksi maalatuille parioville hän kolkutti. Resuiseen tyynyliinaan verhoutunut vastenmielisesti mateleva kotitonttu tuli avaamaan oven.

“Oletteko te neiti Lavenham?” kotitonttu kysyi.

“Kyllä.”

“Herra Malfoy odottaa arvon neitiä toisen kerroksen salongissa. Mobby saattaa neidin sinne.”

Nainen antoi matka-arkkunsa pudota aivan kotitontun viereen. Oli hilkulla ettei arkku rämähtänyt otuksen paljaille varpaille. Tummaverikkö kuoritui hupullisesta matkaviitastaan ja viskasi sen sekä strutsinsulin koristellun suippokärkisen hattunsa matka-arkulle. “Siinä tapauksessa sinä voit viedä minun matkatavarani minulle varattuun huoneistoon”, hän sanoi alentuvaan sävyyn. Toinen kotitonttu - ilmeisimmin Mobby - ohjasi hänet salonkiin.

“Neiti Lavenham, armollinen herra”, kotitonttu vikisi nöyrästi.

Luciuksen toinen suupieli nousi huomaamattomasti. “Selvä. Painu takaisin töihisi.” Mies tehosti sanojaan potkaisemalla kotitontun rumiluksen käytävälle.

“Päivää, Erica”, Lucius tervehti laiskasti.

“Hei Lucius.”

“Istu tuohon sohvalle”, mies kehotti osoittaen salongin seinustalla olevaa rokokoosohvaa.

“Mielelläni”, Erica sanoi ihastellen vaivihkaa huoneen kalustusta. Salonki oli sisustettu kauttaaltaan vihreän ja valkoisen sävyisin rokokoohuonekaluin. Katosta roikkui suunnaton kristallikruunu, joka oli suurimpia Erican näkemistä. Korkeiden ikkunoitten raskaat verhot valuivat vihreälle marmorilattialle asti. Luciuksen sormukset kimalsivat hänen kaataessaan shampanjaa itselleen ja Ericalle. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt nauttia kauan kuohujuomastaan, kun Lucius otti kristallilasin hänen kädestään ja laski pöydälle.

“Meillä on koko viikonloppu aikaa”, Lucius mutisi. Hänen kapeat huulensa hakeutuivat Erican huulille, houkuttelivat ne raottumaan samalla kun hänen kätensä tunnustelivat rintojen täyteläisyyttä. Erica ei yllättynyt lainkaan kun mies käski häntä riisumaan alushousunsa. Lucius siirsi helmoja sivuun ennen kuin työnsi kerralla neljä sormea hänen sisälleen. Erica jännitti tarkoituksella lantiopohjan lihaksiaan, jotta nautinnolliseen sormileikkiin tuli mukaan hitusen kipua. Lucius nautti saadessaan värittää heidän seksiään aavistuksen rajuilla otteilla. Mies nai sillä tavalla, että se tuntui vielä jälkeenkin päin.

He tulisivat luultavasti lemmiskelemään kartanon muissakin huoneissa, vaikka yksi viikonloppu ei riittänyt kunnolliseen perehtymiseen.


***


1992


Kahvitunneilla kuuli yhtä sun toista mikäli osasi pitää Erican tavoin korvansa auki. Muuan älyttömien patenttien viraston noita paasasi kovaäänisesti Erican vieressä. “Tänäänkin yksi velho haki patenttia itsestään tamppautuville matoille -” Erica antoi noidan paasauksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Arthur Weasleyn ja erään Perkinsin käymä keskustelu kiinnosti häntä huomattavasti enemmän.

“Monilla on vielä paljon pimeyden voimien kamppeita nurkissaan”, Arthur Weasley vaahtosi. “Ne aiheuttavat hirveästi vahinkoa joutuessaan esimerkiksi jästien käsiin. Siksi otin asian puheeksi ministeri Toffeen kanssa.”

Sinä ja sinun kirpun syömät jästisi.

Perkins kuunteli tarkkaavaisena, sillä hänkin sattui kuulumaan jästien rakastajiin. “Aikooko taikaministeri tehdä mitään asian hyväksi?”

“Kyllä vain”, Weasley vastasi. “Hänestäkin pimeyden voimien tavarat ovat vaaraksi muille, ja hän päätti että ministeriö ryhtyy tekemään ratsioita ihmisten koteihin. “Silmälasipäinen mies naurahti. “Ajatella jos Lucius Malfoyn kartanosta löytyisi jotain raskauttavaa. Haluaisin olla silloin kärpäsenä katossa.”

Hieman myöhemmin samana päivänä Erica pukeutui kokovartalopeilinsä edessä. Hän kiristi korsettiaan, ja Lucius napitti paitaansa. “Weasleyn äijä on onnistunut saamaan luultavasti uusia jättiensuojelulakeja läpi, sillä hänen ratsiaehdotuksensa pannaan käytäntöön lähiaikoina.”

Lucius synkkeni ja hänen kätensä pysähtyi hypistelemään yhtä nappia suippenevien sormenpäiden välissä.

“Miten helkkarissa se on mahdollista?” mies sähähti. “Mistä lähtien Toffee on ottanut Weasleyn vakavasti?”

“En tullut kysyneeksi”, Erica letkautti olkiaan kohottaen, “koska en harrasta moista entisenä vakoojana.” Hän kiinnitti sukkanauhansa. “Sinun sijassasi hankkiutuisin raskauttavista esineistä eroon mahdollisimman nopeasti, ettei Weasleyn moukka saa aihetta juhlaan.”

Heti kotiin päästyään Lucius alkoi pohtia kuulemaansa. Ericaa oli pakko uskoa, olihan nainen ollut pimeyden lordinkin mielestä kohtalaisen taitava vakooja, koska tummaverikkö osasi tehdä havaintoja. Myrkyistä ja pimeän lordin päiväkirjasta täytyi ainakin päästä eroon - etenkin jälkimmäisestä. Lucius katsahti seinällä riippuvaa muotokuvaan. “Malfoyn nimi herättää yhä jonkinlaista kunnioitusta, mutta lienee vain ajan kysymys milloin roskasakki tulee tänne nuuskimaan”, Lucius virkkoi isänsä muotokuvalle.

Kuukautta myöhemmin Lucius teki lähtöä Lontooseen Dracon kanssa. Hän ostaisi pojalleen koulutarvikkeita ja hoitaisi samalla omia asioitaan. Kulunut kuukausi oli koetellut aika lailla Luciuksen hermoja, ja hän oli tiuskinut Dracolle tarpeettoman paljon. Jäinen ulkokuori kätki äkkipikaisen luonteen, jota edes ankara Abraxas-isä ei ollut kyennyt kitkemään kylmillä sanoillaan ja läimäytyksineen. Luciuksella oli pergamentille kirjoitettu lista myrkyistä. Hän myisi myrkyt Borkinin äijälle, sillä tälle kelpasi miltei mikä tahansa edes jotenkin pimeyden voimiin liittyvä esineistö. Borkinin kanssa vain piti pysyä tiukkana, ettei ukko pääsisi petkuttamaan.

Pimeyden lordin päiväkirjasta eroon pääseminen oli huomattavasti vaikeampaa. Lucius oli jopa yrittänyt tuhota kirjan, mutta se oli säilynyt vahingoittumattomana. Kirjassa oli hänelle tuntematonta pimeyden magiaa, jotain hyvin vahvaa naamioituna toiseksi. Hän oli kätkenyt päiväkirjan taskunsa pohjalle. Sen saisi aika varmasti sujautettua jollekin tylypahkalaiselle; Weasleyn nuorimmainen olisi oikein ihanteellinen kohde… Yksin ajatuskin sai Luciuksen hymyilemään lipevintä ja vaarallisinta hymyään. Miten Weasleylle sitten kävisi kun saataisiin tietää tämän oman tyttären olevan hyökkäysten takana? Sellainen ei ollut jästinrakastajan tyttärelle sopivaa käytöstä. Tiedä vaikka Weasley potkaistaisiin pellolle koko taikaministeriöstä. Kuka sitten nauraisi ja kenelle?

Lucius suki täydellisen sliipattuja platinanvaaleita hiuksiaan kalliin peilin edessä. Hän jos kuka oli aristokraattisen velhon perikuva. Vaikutusvaltaisen aristokraatin ei tarvinnut pelätä yksitoista vuotta kuolleena olleen pimeyden lordin muistoa.